Mitä on arvopohjainen realismi? Esitän tässä kaksi näkökulmaa pohdittavaksi. En vastaa suoraan kysymykseen, enkä kohdista tätä kehenkään, enkä puhu nyt Suomen ”virallisesta” ulkopoliittisesta (uudesta linjasta). Pohdin vain realismia yhdestä näkökulmasta, ja myös arvoja ”läntisten arvojen” näkökuomasta. Molemmat näkökulmat voivat olla yllättäviä ja ainakin erilaisia kuin mistä tavallisesti puhutaan.
Päiväkirjassani on ollut pitkä tauko. Käytännössä en ole lukenut enkä kirjoittanut mitään sitten kesäkuun alun. Tai olen ehkä jotakin lukenut, mutta se on ollut hiljainen prosessi ja ottaa aikaa ennen kuin jotakin mahdollisesti syntyy.
Muutama päivä sitten järjestelin taas mappejani tai oikeammin mapitin muutamia tulostuksia ja kopioita. Siinä oli jälleen kerran avattava mappi, jossa oli Ian Hall’in kirjoituksia; niitä vilkaisin erityisesti sen vuoksi, että olen pohtimassa Martin Wightin näkemyksiä läntistä arvoista kansainvälisissä suhteissa.
Ks. Ian Hall: ”A ’Shallow Piece of Naughtiness’: George Orwell on Political Realism” (Millennium 36:2, 2008, pp. 191–215. – saatavilla vapaasti mm. www.//Academia.edu jossa voi käyttää hakuterminä artikkelin nimeä, Ian Hall hakusanana antaa pitkän listan muutakin tavaraa).
Ks. Martin Wight: ”Western Values in International Relations” ja ”Balance of Power”, jotka molemmat ilmestyivät alkuaan (on sittemmin julkaistu monessa muussakin paikassa, ja löytynevät myös googlettamalla suoraan) teoksessa Wight & Butterfield (eds): Diplomatic Investigations (1966). Teos löytyy googlettamalla, siitä on uudistettu painos, jossa on pitkä uusien toimittajien johdanto.
TÄMÄ KIRJOITUS ON VAIN TIEDOKSI JA KOMMENTOITAVAKSI. JUTTU ON KESKEN JA ILMESTYY KORJATTUNA MYÖHEMMIN. TOIVON PALAUTETTA ELI KOMMENTTIKENTTÄÄN TERVEISIÄ JOS ON ANTAA JOTAKIN VINKKEJÄ TAI APUA.
Ian Hallin artikkelin uudelleenlukeminen, kun olin lukenut hetkeä aikaisemmin uudelleen ja perusteellisesti Wightin artikkelit, aiheutti välähdyksenomaisen herätyksen. Siinä nousi mahdollisuus asettaa rinnakkain kaksi täysin vastakkaista ”arvoperustaista realismia” joihin itse kukin voi verrata Stubbin ”arvopohjaista realismia”. Sitä aion jatkossa tehdä tarkemmin, tämä on vasta alustava luonnehdinta. Sellaisena se on vain tiedoksi, ei käytettäväksi tai viitattavaksi. Jos Hallin ja Wightin ja muun lukemisen kautta joku keksi viedä ideaa eteenpäin ja tuoda mukaan jotakin muutakin, se kyllä sopii. Sekä Hall että Wight ovat kuitenkin melko hankalaa luettavaa, joten ei kannata pitää kiirettä.
Selvyyden vuoksi sen verran lisään, että erityisesti Hallin (tai siis Orwellin) tapa keskustella realismista, ei välttämättä ole ihan samaa kuin ’poliittinen realismi’ kansainvälisen politiikan tieteenalalla. Orwell ei puhu niinkään valtioiden välisestä politiikasta (ulkopolitiikasta), vaan poliittisesta vallasta ja sen perusoletuksista (tarkemmin sanonen ihmis- ja politiikkakäsitystä koskevasta ”realismista”). Wight puolestaan on katsottava kansainvälisten suhteiden realismin, ja nimenomaan englantilaisen realismin, edustajaksi. Se on osin samalla suunnalla kuin Hans J. Morgenthaun (ja toki osin Kenneth Waltzin ja John Mearshimerin) poliittinen realismi. Joka tapauksessa tärkeintä on ymmärtää Orwellin ”realismikritiikin” erikoislaatuisuus, samoin Wightin (eli englantilaisen koulukunnan) näkemys kansainvälisestä yhteisöstä. Jos tuijottaa liikaa termeihin, ajatus saattaa karata käsistä ja sekoittua kokonaan.
Orwell, ”machiavellistinen realismi” ja intellektuellit (Burnham).
Ja siinä kannattaa käyttää apuna Hallin erinomaista tarkastelua. Hall käyttää lähteinään Orwellin pääteoksen lisäksi Orwellin esseitä ja muita kirjoituksia: Orwell katsoi tekevänsä politiikkaa kirjoittamalla kaunokirjallisuutta, siis ”kirjallisuus/taide politiikkana”, ja hän myös selitti ja tarkasteli työtään sanomalehtiteksteissään, joissa pääteoksen tausta tulee varsin vahvasti ja selvästi esille, samoin Orwellin poliittisen toiminnan tarkoitus.
Hall katsoo, että Orwellin kirjan kärki kohdistui ”machiavellistiseen” realismiin (siis yhteen realismin versioon). Siis yhteen ajattelutapaan ja sen eräisiin edustajiin. Heistä tärkein kohde oli amerikkalainen James Burnham, jolta (ei tosin ainut Orwelliin teokseen liittyneistä tai vaikuttaneista hahmoista) Orwell poimi varsin paljon ideoita kirjaansa, tosin pääsääntöisesti kärjistämällä ne loogiseen huippuunsa eli osittamalla Burnhamin ideoiden seuraukset. [Burnham oli alkuaan filosofian professori, jolla oli varsin monipolvinen ura myös tutkijauran jälkeen; esim. toiminta OSS:ssa (CIA:n edeltäjä), tuottelias vapaa ”tietokirjailija”, ja lopulta National Interest -lehden toinen perustaja ja sen pysyvä kolumnisti. Burnhamin poliittinen kaari ulottui alkuaikojen kommunistista ja Stalinin kannattajasta Trotskin kannattajaksi, ja sittemmin oikeistolaiseksi uuskonservatismin edustajaksi – joka sai niistä ansioistaan korkean siviilikunniamerkin vielä itseltään Reaganilta. Trotskilaisen kauden jälkeen kirjallisen tuotannon pääpaino oli kansainvälisessä politiikassa ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, kylmän sodan soturina ristiretkeläisenä Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan.
Siirtymävaiheessa ilmestynyt Managerial Revolution ja myös The Machiavellians näkyvät vahvasti Orwellin pääteoksessa. Kolmen suuralueen malli on MR-teoksesta, samoin valtarealismi, jossa M-teos taas korostuu enemmän. Orwell ei ehtinyt nähdä Burnhamia kylmän sodan kovana soturina eikä uuskonservatismin isänä, joten on yhteensattuma, että Orwellin luonnostelema Oseanian pelätyn kapinallisen Emmanuel Goldsteinin ”vallankumouksellinen” ohjelma on tiivistelmä Burnhamin tekstistä – kirjassahan paljastuu, että Emmanuel Goldstein oli Ison Veljen eli ”Puolueen” oma luomus, keinotekoinen sisäinen uhka.]
Orwellin realismikritiikin kohteena on ”machiavellistinen” valtaa ja kielteistä ihmiskäsitystä koskeva realismi (joka ei välttämättä ole itse Machiavellin vaan pitkälle eräiden hänen seuraajiensa luomus), joka ilmenee erityisesti Burnhamin teoksessa ”The Machiavellians: The Defenders of Freedom.” Siinä Burnham esittelee eräitä machiavellistisia ajattelijoita, joiden mukaan voima on ainoa totuus ja vallan perusta. Kysymyksessä on elitistinen ajattelutapa, jossa väki jakautuu vallanpitäjiin ja vallankäytön kohteisiin synnynnäisen taipumuksensa ja luonteensa perusteella. Vallankäytön kohde alistuu, samoin oman synnynnäisen taipumuksensa mukaisesti. Ihmiskäsitys on ”realistinen” siinä mielessä, että ihmisessä ei nähdä mitään hyvää eikä edes mahdollisuutta muuttumiseen.
Valta/voima on ainoa totuus. Aiemmat tätä edustavat suuntaukset – kuten stalinismi ja natsismi – uskoivat tai ainakin julistivat, että valta (ja vallankumous) on keino kaiken hyvän tuottamiseen ja vallitsevien rakenteellisten epäkohtien ja vääryyksien korjaamiseen. Mutta uudessa Orwellin kuvamassa järjestelmässä Iso Veli tai Puolue tietää ja ymmärtää, että valta on olemassa vain itseään varten, ja perustuu vain voimaan (jonka kohteeksi hallittu alistuu vapaaehtoisesti). Ennen vallankumousta tarvittiin tai ainakin markkinoitiin sorrettujen pelastamiseksi, nyt vallankumousta tarvitaan vain valtaan pääsemiseksi. Ennen vallankumouksen tavoitteena oli poliittinen ja rakenteellinen muutos, nyt vallankumouksen tavoitteena on estää uuden vallankumouksen eli poliittisen muutoksen mahdollisuus. (”One does not establish a dictatorship in order to safeguard a revolution; one makes a revolution in order to establish a dictatorship”) Jo ennen realismi ja totalitarismi olivat lähellä toisiaan, mutta vasta ”realismi” johti vallankumouksen ja pysyvän vallan kautta ehdottomaan, uuteen totalitarismiin. Stalinismi ja natsismi nojasivat vain voimaan ja terrorismiin (tinkimättömään julmuuteen), mutta uusi totalitarismi perustuu realismin tarjoamaan totuuteen. Oseaniassa Iso Veli paljastaa juonimalla potentiaaliset kapinalliset (kuten Winstonin), mutta ei ohjaa heitä oikealle tielle kidutuskammiossa vaan suostuttelemalla kapinalliset rakastamaan Isoa Veljeä.
Orwellin hyökkäyksen kohteena eivät ole ensisijaisesti totalitaristisen vallan haltijat, vaan intellektuellit, jotka ovat nostaneet heidät valtaan todistamalla realistisen ajattelun valossa vallan tai voiman ainoaksi totuudeksi. Ja kuvaan kuuluu tietenkin se, että nämä intellektuellit itse nousevat valtaan teoriansa avulla, siis ”asiantuntijoina”: koska vain voima on todellista, vallan haltijan on osattava ja ymmärrettävä tämä totuus. Stalinistit ja natsit eivät sitä ymmärtäneet, vasta uudet Iso Veli (Puolue ja sen sisäpiiri) tiesivät ja ymmärsivät mitä tekevät ja miksi. Hall (Bernard Crickiä lainaten) esittää tämän näin:
…power-hungry intellectuals turned bureaucrats … debase the masses by television and popular press, not as the easy and obvious targets of the Stalinist or Hitlerian terror.
Orwellin omasta esseestä tämä asia löytyy näin sanottuna:
It was only after the Soviet regime became unmistakeably totalitarian that English intellectuals…began to show an interest in it. Burnham, although the English Russophile intelligentsia would repudiate him, is really voicing their secret wish: the wish to destroy the old egalitarian version of Socialism and usher in a hierarchical society where the intellectual can at least get his hands on the whip.
Orwellin ja Burnhamin välillä on siis kiinteä yhteys, mutta Orwell ei hyväksy Burnhamin ajattelua vaan taistelee sitä – siis yhtä (tosin ei ainoaa) johtavaa intellektuellia – vastaan. Orwellin kritiikin kohteena on Burnhamin pelkistämä vallan ja voiman itsetarkoitusta koskeva realismi, realismi ikuisena totuutena. Kritiikin kohteena on tuon realismin uskottelema sanoma: vain voima on todellisuutta. Vain voima ja valta on siis ainoa todellinen arvo. Kysymys on siis kirjaimellisesti arvoperustaisesta realismista. Se ei tietenkään karsi pois sitä, että myös tuossa arvoperustaisessa realismissa ”puhujan” edustamien ’kiistatta’ hyvien ja jalojen (tosin näennäisten) arvojen edistämisen rajoittamattoman voimankäytön avulla on sekä mahdollista että ’järkevää’. Jossa ei saa tehdä sitä virhettä, että oman vallan voimapoliittinen perusta vaarantuu.
Kun Burnham vielä alkuvaiheessa (maailmansodan aikana) piti suuraluepolitiikkaa eli maailman kolmejakoa mahdollisena ja jopa toivottavana, hän alkoi sittemmin vaatia kylmän sodan soturina Neuvostoliiton totaalista tuhoamista ja Yhdysvaltojen nousua maailmanherruuteen. Tämä oli tullut hänen mukaansa mahdolliseksi ja myös tarpeelliseksi atomiaseen myötä, Yhdysvaltojen oli käytettävä monopoliaan varauksetta hyväkseen. Burnhamin ajatuksella oli kuitenkin vastustajia Yhdysvalloissa, ja atomiaseen kehitys oli pitkällä jo Neuvostoliitossakin. Atomiaseen käyttöä harkittiin kuitenkin kahdessa alueellisesti rajatussa tapauksessa, suuralueiden välialueella. Sitä ehdotettiin Korean sodassa (Tyynen meren sotasankari MacArthur tosin sai virastaan potkut ehdotuksensa vuoksi). Kun Ranska kärsi tappion toisessa Indokiinan sodassa, Ranskan sijalle sotijaksi tullut Yhdysvallat harkitsi vakavasti atomiaseen käyttöä Vietnamissa, mutta hanke kaatui Englannin vastustukseen. Maailmanherruuden tavoittelu ydinaseen avulla kaatui kauhun tasapainoon.
Englantilainen realismi kultaisen keskitien kulkijana.
Orwellin kritisoima realismi ei ole kovin näkyvässä roolissa kansainvälisen politiikan tieteenalalla, jossa analyysitasona on joko valtio tai kansainvälinen järjestelmä – yksilö (ihminen) paljon vähemmän. Kansainvälisessä politiikassa realismilla tarkoitetaan pääsääntöisesti päähuomion kohdistamista kansalliseen etuun (joka morgenthaulaisessa ajattelussa määritellään sotilaallisin termein eli sotilaallisena turvallisuutenamoraalisia näkökohtia ja ulkopolitiikan tavoitteita koskevaa pohdintaa unohtamatta.
Hallin mukaan myös Orwell etsi kultaista keskitietä (via media) voimapoliittisen ”machiavellistisen” realismin ja sen vastakohdan (pasifismi, idealismi, utopianismi) välillä. Englantilainen koulukunta rakentuu kokonaan tämän mahdollisuuden varaan. Ja edustaa siinä varsin ainutlaatuista realismia, jota on joskus sanottu englantilaiseksi realismiksi. Onkin syytä sanoa, että Hans J. Morgenthaun ja englantilaisen koulukunnan välillä on yhtymäkohtia (joskin myös eroavuutta). Morgenthau korostaa ehkä enemmän taistelua vallasta (tahtoa valtaan), mutta on silti kaukana Orwellin kritisoimasta machiavellistisesta realismista. Monrgenthaulla on kuitenkin mukana myös ajatus rauhasta (kansainvälinen politiikka on ”struggle for power and peace”). Yhteistyö ja rauhanomainen kanssakäyminen kuitenkin on hänellä alisteinen politiikalle eli politisoitumiselle ja liittyy usein kansallisen edun ajamiseen. Tätä politiikan läpitunkevuutta, politiikkaa joskus kaiken kattavana kamppailuna, englantilaisen koulukunnan edustajat (varsinkaan uudemmat) eivät juurikaan ota huomioon.
Englantilainen koulukunta ( sen alkuperäisessä, ns. klassisessa vaiheessa) puhuu arvoista – kuten esimerkiksi Martin Wight artikkelissaan ”Western Values in International Relations”. Arvoilla ei kuitenkaan tarkoiteta kyseisessä artikkelissa arvoja tavanomaisessa mielessä. Koulukunnan koko idea rakentuu kokonaan toisella tapaa. Tavanomainenkin arvomaailma on toki tiedossa, mutta sen näyttämönä on valtion sisäinen, ei kansainvälinen areena.
Wight toteaa, että läntiset arvot liittyvät yksilön vapauteen ja hänen henkilökohtaiseen kehitykseensä (self-fulfillment). Näin ollen läntisen sivilisaation historia on vapauden ja sen organisoitumisen historiaa, jossa keskeinen rooli on perustuslaillisella hallinnolla (constitutional government). Wightin artikkeli ei pureudu siihen tarkemmin, vaan seuraa tietyn tämän ajattelutavan linjaa diplomatian ja kansainvälisten suhteiden alueelle.
Wight irrottautuu kylmän sodan läntisten arvojen käsitteestä, koska pieninkin yhteinen nimittäjä (se vähin mihin kaikki läntiset ihmiset uskovat) on aina kiistanalainen ja tulkinnallinen. Mikä tahansa tavanomainen arvo mainitaan, sitä koskevat kannat ovat poliittisia valintoja. Ja joka tapauksessa noita tärkeinä pidettyjä arvoja voidaan ja pitää edistää, kehittää ja toteuttaa valtioiden sisällä (demokratia) tai ulkopolitiikan (usein pääsääntöisesti julistuksellisena) ohjenuorana. Yleisellä tasolla voidaan tietenkin sanoa, että ulkopolitiikka on valtion kansalaisten sosiaalisten arvojen edistämistä kansainvälisellä tasolla, mutta silloin tarkoitetaan kansakunnan hyvinvoinnin ja elämän säilymisen turvaamista pitkällä tähtäimellä. Jos liikkeellä ollaan jonkin arvon, esimerkiksi demokratian edistämisessä maailmalla, ollaan helposti viemässä sitä aseellisin voimin autoritaariseksi määriteltyyn maahan – jonka kukistaminen tai heikentäminen on ensisijainen tavoite ja esimerkiksi ”demokratian edistäminen” vain sitä palvelevaa retoriikkaa. Sama saattaa koskea myös esimerkiksi ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, oikeusvaltioperiaatetta jne.
Välihuomautuksena voisin sanoa, että jos ”arvoperustainen realismi” tarkoittaisi tuota läntisten arvojen vientiä, olisimme varsin kovassa imperialistisessa maailmassa. Siitä yhtenä esimerkkinä kristinuskon vieminen uudelle mantereelle, jossa väestölle tarjottiin mahdollisuutta ottaa kaste vastaan vapaaehtoisesti, mutta kieltäytymisen tapauksessa sotaa pidettiin silloisen sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen mukaisesti laillisena (näin tapahtui myös meitä lähellä ainakin Pähkinäsaaren rauhan eteläpuolisella alueella). ”Realismi” on usein astunut tähän kuvaan mukaan tarpeen mukaan. Lähinnä silloin, kun imperialistisen laajentumispolitiikan tai läntisen kansallisen edun edistämiseksi on ollut tarvetta liittoutua diktaattorien tai vastaavien kanssa, kunhan tuo diktaattori on tukenut läntistä kansallista etua. Kun ollut yhteinen vihollinen, on ollut helppo keskustella sellaisen apurin kanssa, jonka arvot ovat olleet varsin kaukana ”meistä”. Tapauksia on pitkä lista, esimerkkeinä vaikkapa Indonesian Suharto (CIA:n masinoima vallankaappaus. 1–3 miljoonaa kuollutta), Vietnamin presidentti Diem Vietnamin sodan ”alkuvaiheessa” (tosin ammuttiin pian kuoliaaksi), ja Persian Shaahi. Joskus realismin ”sallima” yhteistyökumppani osoittautuu petturiksi (Saddam Hussein, Muhammed Gaddafi, Osama bin Laden) ja lopulta vaiennetaan gangsterisotien tapaan (kuolleet eivät puhu). Saudi-Arabia sopii nytkin arvoperustaisen realismin yhteistyökumppaniksi, vaikka onkin kai melkoisen kaukana oikeusvaltiosta, ollen ilmeisesti osallisena jopa 911 terrori-iskuihin (valtion apurahat terroristien lentokoulutukseen). Arvoperustainen realismi voi siis olla vain reaalipolitiikkaa valtataistelun maailmassa. Voitto siinä on tärkeämpi kuin yhteistyökumppanin arvomaailma ja toiminta.
Wight etenee arvopohdinnassa kokonaan toisella tapaa. Hän kysyy, olisiko itsensä tunteminen ja itsensä arvioiminen (self-scrutiny) todellinen läntinen ominaisuus ja arvo tai arvojen tulos. Onko olemassa positiivinen suhde (korrelaatio) läntisten arvojen ja suvaitsevuuden (toleration), itsetutkiskelun (self-analysis) ja tieteellisen katsomuksen (scientific outlook) välillä? Wightin oma vastaus on, että suurin läntinen arvo (the common ground) on oikeus olla eri mieltä, siis kriittinen henki, kyky kyseenalaistaa vallitseva traditionaalinen totuus. ”Liberaali skeptisyys on pienempi riski ihmiskunnalle kuin (kommunistinen) dogmatismi, ja pikemmin suurin elinvoiman lähde”.
Wight ryhtyy etsimään artikkelissaan tätä arvomaailman ilmentymää, ei käytännöstä (joka on täynnä mainitun ajatuksen vastaisia diplomaattisia ja kansainvälisiä käytänteitä ja toimintoja), vaan ideoiden maailmasta. Näiden ideoiden esittäjiä ovat valtiomiehet, politiikan filosofit ja (kansainvälisen oikeuden) juristit. Kyse on Whig-liberalismin perustuslaillisesta traditiosta diplomatian (eli ulkopolitiikan) piirissä. Se on tietty ajattelutapa, joka ilmenee pitkällä aikavälillä kestävänä, toistuvana ja koherenttina. Kysymyksessä on Wightin mukaan traditio, joka edustaa hänen tarkoittamassaan merkityksessä läntisiä arvoja. Se pelkistyy perustuslaillisen hallinnon (constitutional government) ideana ja kultaisena keskitienä (via media) ääriajatusten vaihtoehtona. Idea korostaa sivilisaatiossa kertynyttä kokemusta, jossa on arvostettu hallittua skeptisismiä ja kanonisoitu poliittista harkintakykyä (prudence)[1] poliittisena hyveenä. Kysymyksessä on arvostettu mutta vaikea polku houkuttelevien mutta yksinkertaistettujen vaihtoehtojen maailmassa. Tuo polku ei ole erehtymätön eikä ongelmaton, mutta Wightin mukaan ”We must neither count its immediate efficacy, nor reject the hopes that it awakens.”
Wight keskustelee esittämästään ideasta neljän kysymyksen valossa: 1) kansainvälinen yhteisö; 2) järjestyksen ylläpitäminen; 3) interventio; ja 4) kansainvälinen moraali. Toisessa artikkelissaan hän pohtii erikseen voimatasapainoa, sekä sen tarpeellisuutta että ongelmallisuutta (Diplomatic Investigations teoksessa on voimatasapainosta toinenkin artikkeli, jonka kirjoittajana on Herbert Butterfield, diplomatian historian professori).
Tässä ei noita tarkasteluja voi toistaa yksityiskohdittain. Kysymyksessä on lyhyesti sanoen kansainvälisen yhteisön idea. Machiavellistinen ajattelutapa hahmottaa ’kansainvälisen’ valtioiden muodostamana mekaanisena järjestelmänä, jossa valtiot kamppailevat keskenään vallasta ja turvallisuudesta korostetusti sotilaallisin keinoin, ja ajavat kansallista etuaan eli siis turvallisuuttaan kaikin ja rajoittamattomin keinoin voimavarojensa mukaisesti. Toisena vaihtoehtona on maailmanyhteisö, ihmiskunta (josta Wight käyttää termiä civitas maxima), jossa ihminen on kaiken keskipiste ja valtio siis alisteinen ihmiselle ja ihmiskunnalle, ihmiskunnan tapa organisoitua poliittisesti. Kansainvälisen yhteisön idea edustaa keskitietä näiden vaihtoehtojen välillä.
Kansainvälisen yhteisön idean mukaan valtiot eivät muodosta pelkästään kansainvälistä järjestelmää, eivätkä siis käy jatkuvaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Sota on poikkeus, rauhanomainen kanssakäyminen sääntö. Valtioiden muodostama yhteisö on anarkinen, koska valtion yläpuolella ei ole määräävää valtaa. Mutta tämä anarkinen yhteisö ei ole kaaoksen ja epäjärjestyksen tilassa, valtiot toimivat sääntöjen, normien ja instituutioiden kautta. Jotkut niistä ovat julkilausuttuja, jotkut julkilausumattomia. Instituutiot ovat sosiologisia käsitteitä ja ilmaisuja, joilla viitataan tärkeimpien sääntöjen, normien ja sopimusten laajoihin kokonaisuuksiin. Instituutio ei siis tässä tarkoita (kansainvälistä) organisaatiota, vaan viittaa samantapaiseen asiaan kuin esimerkiksi ”presidentti instituutiona”.
Kansainvälinen yhteisö syntyy, kun osapuolet tunnustavat toisensa suvereeneiksi ja täysivaltaisiksi toimijoiksi, siis valtioiksi (suvereniteetti), keskenään oikeustoimikelpoisiksi sopimusosapuoliksi. Kansainvälisen yhteisön perustavat instituutiot ovat siis valtio ja suvereniteetti. Niistä syntyvän kansainvälisen yhteisön tavoitteena on poliittisen järjestyksen säilyttäminen, siis sekä valtion että niiden muodostaman yhteisön jatkuvuus. Valtioiden kanssakäyminen rakentuu toiminnallisten instituutioiden varaan (diplomatia, kansainvälinen oikeus, voimatasapaino, suurvaltajohtajuus (great power management), kauppa ja sota), pyrkimyksenä rauhanomaisen kanssakäymisen toteuttaminen ja sodan/väkivallan tuhojen rajoittaminen. Valtiot voivat lisäksi muodostaa myös keskinäisiä järjestöjä, organisaatioita (esim. YK), joita voidaan kutsua sekundaarisiksi instituutioiksi. Säännöillä, normeilla, ja instituutioilla on pitkä kehityshistoria, ja ne muuttuvat ja kehittyvät koko ajan sen mukaan, miten valtiot noudattavat tai rikkovat niitä tai miten ne yhdessä muutoksista sopivat. Joku toiminnallinen instituutio voi kadota (esim. kolonialismi), mutta instituutiot eivät katoa tai kuole, vaikka jotakin sääntöä tai sopimusta rikottaisiinkin.
Wight ja samoin englantilainen koulukunta kiinnittää huomionsa kansainväliseen yhteisöön pitäen sitä olemassa olevana ”oliona”, sosiaalisena faktana. Wight argumentoi ja esittää todisteita – lähteiden eli valtiomiesten, filosofien ja juristien puheista ja kirjoituksista – sen olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Tässä ei väitetä, että kansainvälinen yhteisö olisi sellainen joukko valtioita, joka tekisi päätöksiä ja voisi ilmaista yhteistä poliittista tahtoa, eli esiintyä toimijana kansainvälissä suhteissa (sellaisena se voi esiintyä ja esiintyy vain kattavana kansainvälisenä järjestönä, esimerkiksi YK:na, sen sääntöjen mukaisesti). Wightin artikkeli ja sen edustama tarkastelutapa on edustaa sellaisenaan keskitietä kansainvälisen järjestelmän ja maailmanyhteisön välissä. Sen vuoksi Wight tuo rehellisesti ja avoimesti esille keskustelua ja näkemyksiä myös kansainvälisen järjestelmän ja maailmanyhteisön puolestapuhujilta.
Tämä käsittelytapa jatkuu myös järjestyksen ylläitämistä, interventioita ja kansainvälistä moraalia koskevissa alaluvuissa. Ne ovat tietoisesti harkittuja kysymyksiä: jos kansainvälinen yhteisö on olemassa, silloin kysymykset järjestyksestä, interventioista ja moraalista ovat tärkeitä ja todistavat kansainvälisen yhteisön olemassaolon puolesta, ovat siis kansainvälisen yhteisön ilmentymiä. Wight ei välttämättä ota niissäkään tiukkoja kantoja — keskitien linjaan se ei kuuluisi — vaan käy läpi asioita kattavasti ja jättää tavallaan lukijan itsensä harkitsemaan asioita. Oikeastaan Wightin artikkeli ja esitystapa edustaa sitä vapaaseen keskusteluun, harkintakykyyn ja epäilykseen liittyvää arvomaailmaa, jonka hän esittää ”läntisenä arvona”. [Sama koskee myös tasapainopolitiikkaa koskevaa lukua, johon en tässä tarkemmin viittaa. Siinähän on kysymyksessä yksi kansainvälisen yhteisön toiminnallisista instituutioista (ainakin westfalenilaisessa kansainvälisen yhteisön piirissä. Sen aika saattaa olla ohi samoin kuin koko westfalenilaisen valtioiden yhteisön aika – mutta tuskin se on tarpeettomaksi muuttunut myöskään suurvalta-alueiden järjestelmän aikana. Pikemmin päinvastoin.]
Wightin keskustelutavasta voisi ottaa pari ehkä ajankohtaiselta tuntuvaa esimerkkiä:
It will be noted that all such historical examples of intervention show the powerful correcting the weak. The moral interdependence of peoples has never been so strong nor the circumstances so favourable that there has been collective intervention to suppress the inequities of a Great Power. Hence one may possibly feel a certain satisfaction that the United Nations, for all the doctrinaire extravagances of its interventionism, has accidentally developed into the first international organization that has been able to subject the Great Powers to systematic nagging.
The cultivation of the middle ground, and the discovery of political morality, seem peculiarly related to Western values. …Fiat justitia et pereat mundus (tee oikeutta ja tuhoa maailma) marks an extreme position. … Between lies the moral sense we are considering. It can reach the point of uttering a moral prohibition in politics. But it assumes that moral standards can be upheld without the heavens falling. And it assumes that the fabric of social and political life will be maintained, without assuming the doctrine that to preserve it any measures are permissible. For it assumes that the upholding of moral standards will in itself tend to strengthen the fabric of political life.
On syytä havaita, että myös englantilaisessa koulukunnassa on ongelmansa. Myös siinä klassisessa vaiheessa, jota Wight edustaa (uudempi uusklassinen vaihe ei tässä ole ollut tarkastelun kohteena, se ei ole käsillä olevan keskustelun kannalta sellaisenaan edes relevantti). Ajatus on pitkälle eurosentristinen sikäli, että kansainvälisen yhteisön nähdään syntyneen Euroopassa (Westfalenin rauhansopimuksissa, joissa osapuolet tunnustivat toisensa suvereeneiksi valtioiksi; ja myös toiminnallisten instituutioiden kehityksessä), josta se sitten on (erityisesti Wightin ja Adam Watsonin mukaan) laajentunut koko maailmaan. Koulukunnan piirissä on kuitenkin, varsinkin sen saatua edustajia myös Euroopan ulkopuolelta, astunut esiin varsin voimakasta kritiikkiä ”The Rest against the West” hengessä. Jopa englantilaisen koulukunnan ydinalueella tämä kritiikki on voimakkaasti vahvistunut, koska suuntauksella on riski antaa tieteellistä tukea (uus)kolonialismille ja euronationalismille sekä olla mukana tai joutua mukaan aikamme suurvaltapoliittiseen kamppailuun hyvän Lännen puolesta Pahan akselin valtioita vastaan. On kuitenkin syytä muistaa, että Wight ei missään tapauksessa tarkoittanut ”läntisten arvojen” ideaansa välineeksi kylmän sodan kamppailussa, juuri sen vuoksi hän sulki pois tarkastelustaan tavanomaiset arvokäsitteet.
Keskustelua
Orwellin esittämä realismin kritiikki varoittaa hyväksymästä realismin nimissä mitä tahansa elitististä ”machiavellistista” maailmankuvaa tai ihmis- ja valtakäsitystä. Uusi pelkän väkivalan ja pelon totalitarismin (stalinismin ja natsismin ideat) ylittävä burnhamilainen ”realismi” johtaa vaihtoehdottomaan ja absurdiin totalitarismiin, jonka voima kumpuaa hallittujen itsensä suostumuksesta (rakastaa Isoa Veljeä). Wightin artikkeli (englantilainen koulukunta) puolestaan osittaa, että arvomaailma on varsin höttöinen alusta, jossa keskitietä kulkemalla voi ehkä välttää pahimmat karikot. Edellyttäen, että uskotaan ja nojataan siihen syvälliseen poliittiseen hyvään, joka on kasvanut ja kehittynyt läntisessä sivilisaatiossa (perustuslaillinen hallinto ja sitä tukeva keskustelun ja pohdinnan vapaus) ja jota myös kristinusko parhaimmillaan edusti. [Wight oli vahvasti uskonnollinen kuten myös esim. Butterfield. Wight ei asiasta puhu ko. artikkeleissa, mutta kansainvälisen yhteisön ideassa on syvärakenteessa mukana ajatus Kristikunnasta, jota kansainvälinen poliittinen yhteisö ehkä heijastaa. Myös Orwell tuo esiin realismin kritiikissään ajatuksen kristinuskon moraalin kadottamisesta realismin aatemaailmassa.] Saattaa olla, että ”arvoperustainen realismi” yhdistää sekä realismin että ”arvojen” pahimmat ja ongelmallisimmat piirteet, ja lisää keitokseen vielä ristiretkiajan kielteisen uskonnollisen elementin. On tietysti mahdollista, että käsitteen ”realismi” edustaa vain tosiasioiden tunnustamista huomioonottamista sekä voimasuhteiden (valtapolitiikka) että arvojen moninaisuuden osalta, mutta idea kaipaisi julkilausumista ja kehittämistä sekä halua ja kykyä valtapolitiikan hillitsemiseen ja moraalisten/poliittisten arvojen relativismin tunnustamiseen.
Suomi on sitonut itsensä varsin vahvasti maailmanpoliittiseen valtataisteluun ja valtapolitiikkaan, ja nimenomaan sen suuraluepoliittiseen muotoon. Tämä valtataistelu on kehittymässä selvästi kaksinapaiseen suuntaan, jossa toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä on muuttumassa Kiinan ja Yhdysvaltojen suuralueiden väliseksi. Länsi on tässä asetelmassa globalisoitunut ympäri maapallon (Yhdysvallat ja ”Eurooppa” eli EU ovat jo aikaa sitten saaneet mukaan ”Länteen” Japanin, Etelä-Korean ja Australian) ja jatkaa globalisoitumistaan nyt sekä pohjoiseen että etelään. Koska jonkin verran vapaita agentteja (”pivottimaita”) ehkä on vielä olemassa omine tavoitteineen, selvää rajaa kahden uuden suuralueen välille ei ehkä synny. Mutta syntyykö niiden välille tasapaino, jää nähtäväksi. Kehitys näyttää pikemmin olevan kulkemassa kohti burnhamilaista maailmanvaltiota, maailmanhallitusta. Burnhamin maailmanvalloitusidea on nyt paljon korkeammassa arvossa kuin se vuonna 1947 oli. [Orwellin pääteoksen suuralueiden sota on ehkä kääntymässä Oseanian voitoksi, jos tarkkaan luetaan. Ehkä tuo mahdollinen piiloennustuskin on toteutumassa.]
Jos maailmanvaltio toteutuisi, maailmassa saattaisi olla silloin varsin huonossa jamassa sekä elollisen luonnon että aineellisen ulottuvuuden osalta. Maailmanvaltion pakkovaltaan alistuminen vapaaehtoisesti on epätodennäköistä. Ehkä ainoa vaihtoehto olisi paluu tasapainopolitiikkaan, voimatasapainoon nojaava väljä kaksinapainen (tai vaikka moninapaisempikin) järjestelmä. Voimatasapaino oli westfalenilaisen eurooppalaisen kansainvälisen yhteisön yksi toiminnallinen perusinstituutio, joka vaati halua rajoittaa yhden valtion nousu muita määräävään asemaan mutta myös valtataistelun rajoittaminen omaehtoisesti. Oleellista toimijaa ei välttämättä tuhottu vaan annettiin sille mahdollisuus palata yhteisöön (Ranska Waterloon jälkeen; Länsi-Saksa ja Japani toisen maailmansodan jälkeen – Yhdysvaltojen ulkopolitiikka toisen maailmansodan voiton jälkeen…). Näin ei toki aina ole tehty (Versaillesin rauhansopimus), mutta valtataistelu ei tarvitse tähdätä ylivaltaan, se voi tyytyä kansainvälisen yhteisön säilyttämiseen ja valtataistelussa hävinneen valtion paluuseen yhteisön ”jäseneksi”. Tasapainojärjestelmä toimii ja säilyy, jos toimijat ovat halukkaita yhteisön säilyttämään ja asettamaan itselleen valtapoliittisia rajoitteita.
[Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa on kiistelty paljon siitä, mikä lukumäärä valtioita tarvitaan tasapainojärjestelmän säilymiseen. Kysymys ei kuitenkaan ole tekninen, eikä pelkkä lukumäärä ratkaise kaikkea. Kyse on poliittisesta tahdosta. Kalevi Holsti pohtii teoksessaan Foreign Policy and International Politics miksi muinaisessa Kiinassa tasapainojärjestelmä epäonnistui. Hänen selityksensä voi olla hyvä tai huono. Mutta se ei ota huomioon sitä, että paluuta muinaisen yhtenäisvaltakunnan aikaan pidettiin yleisesti hyväksyttynä tavoitteena. Muinaisen yhtenäisvaltakunnan hajoaminen feodaalivaltioihin johti niiden keskinäisiin sotiin — joita käytiin joidenkin lähteiden mukaan toista tuhatta pelkästään ns. Kevään ja syksyn aikakauden aikana, eli jälleenyhdistymisajan hieman yli ´kahtena satana vuotena niin, että yksittäisten valtioiden lukumäärä putosi viiteentoista. Ns. sotivien valtioiden aikakautena lukumäärä väheni sotien tuloksena edelleen, ja lopulta yksi valtioista nousi yliherruuteen. Kilpailevista poliittisen ajattelun koulukunnista vain yksi, Mohistit, pyrki säilyttämään itsenäisten valtioiden järjestelmän. Antiikin Kreikassa puolestaan pyrkimys hellenistisen valtakunnan muodostamiseen sekä sotien avulla että vapaaehtoista tietä sai voimistuvaa kannatusta; esimerkiksi suuri puhuja Demonsthenes vastusti sitä, eli nimenomaan vapaaehtoista alistumista Makedonian valtaan, toteamalla että rauha demokratian (Ateena) ja diktatuurin (Makedonia) välillä ei ollut mahdollista. Demonstheneen maine puhujana ja myös pidetyt puheet jäivät elämään, vaikka hänen poliittinen tavoitteensa epäonnistui täydellisesti.]
Sekä Orwellin että Wightin ajatusten ytimessä on yksi, julkilausumatta jäänyt, ”arvo”. Jonka puolesta molemmat käytännössä puhuvat. Se on vastavoiman, opposition olemassaolo ja vapaan toiminnan mahdollisuus. Demokratia ei voi olla demokratiaa ilman oppositiota, ”läntisten arvojen” mukaan kukaan ei saa olla tuomari omassa asiassaan. Tämä koskee myös kansainvälistä yhteisöä puoltaen tasapainopolitiikan tarvetta ja ideaa. Arvopohjaisen realismin voisi tulkita myös niin, että tasapainopolitiikassa ”oppositio” saattaa hyvinkin edustaa toisenlaisia arvoja, mutta rauhanomainen kanssakäyminen sellaisenkin osapuolen kanssa saattaa olla tarpeellista ja välttämätöntä. Kun maailmanvaltiossa kaikki oppositio leimautuu ihmiskunnan viholliseksi (Carl Schmitt), tasapainopolitiikka vaatii rajoittamaan myös sellaista valtaa, joka edustaa positiivisia ja houkuttelevia arvoja. Schmitt ei pitänyt kommunismia ja Neuvostoliittoa vaarallisena, koska niiden tulevaisuuteen ja houkuttelevuuteen hän ei lainkaan uskonut. Sen sijaan liberaalidemokratia kykeni vetoamaan ihmisiin häivyttämällä politiikan ja poliittisen kamppailun kuvasta; Schmittin hyökkäyksen kohteena oli sen vuoksi Yhdysvallat. Myös Orwellin Oseaniassa näemme sen, että houkuttelevuus voi piilottaa totalitaristisen vallan lopullisesti opposition katoamisen seurauksena. Koska opposition tarve on reaalimaailmassa aina olemassa, se voi nousta esiin myös totalitarismin – tai autoritaarisen vallankäytön ja asenneilmaston – kautta ja saada kasvavaa kannatusta myös muualta kuin ”laitaoikeistosta”. Myös autoritaariset (ja jopa totalitaristiset) valtiot voivat saada ”kannatusta” niiltä, jotka kokevat myös maailmanpoliittisen opposition tarpeelliseksi. Tämä on vaarallista kehitystä, mikä riski pitäisi pitää mielessä, jos ei nyt oikeasti olisi autoritaarista vallankäyttöä tai totalitarismia kannattamassa. Realismista voisi olla apua puolestaan niille, jotka EU-idealismissaan toivovat Euroopan Unionista vastapainoa Yhdysvalloille. Sellaista EU:sta ei tule, eikä sillä ole siihen (eli ystävän ja vihollisen itsenäiseen määrittelyyn) mitään mahdollisuutta, siihen tarvittaisiin vahvaa sotilaallista voimaa (pitkälle tulevaisuuteen EU:n sotilaallinen voiman kehittäminen vain lujittaa sitä vasallina, ei itsenäisenä toimijana).
***
Kun kansainvälisen politiikan oppituoli perustettiin uudelleen Tampereen yliopistossa (1967), siinä oli tarjolla aluksi vain approbatur-tason opinnot (nykykielellä perusopinnot). Siinä oli peruskurssi ja pino tentittäviä kirjoja. Kirjalista oli sangen vaativa. Yksi tenttikirjoista oli James Burnhamin Machiavellians: Defenders of Freedom. Yksi keskeinen Orwellin kritiikin kohteena ollut teos, jossa tarkastellaan realismin voimapoliittista ja elitististä tulkintaa. Tampereen yliopistossa Vietnamin sodan vastainen liike oli vahvoilla ja myös poliittinen radikalisoituminen oli aluillaan, mutta Burnhamin kirjaa ei vielä kritisoitu (muuta kuin kielen osalta, moni joutui lukemaan sitä lyhennettynä prujuna, englantia ei osattu riittävästi…). Approbatur tosin osoittautui kovin vaikeaksi, eikä sitä moni saanut tentityksi. Kansainvälinen politiikka ja valtio-oppi yhdistettiin sen vuoksi antamaan pohjaa myös kansainvälisen politiikan opinnoille. Aineet yhdistettiin niin, että kaikki joutuivat suorittamaan yhteisen approbaturin (painottui varsin normaaliin valtio-oppiin) ja cum lauden eli nykykielellä aineopintojen ensimmäisen osan. Burnhamin kirja jäi siinä kuvioista pois. Itse tentin Burnhamin kirjan, ja joitain ideoita siitä jäi kyllä pysyvästi mieleeni. Käsitykseni realismista ja myös machiavellismista on vuosien varrella tosin muuttunut ja monipuolistunut.
Nykyisin varsin moni kansainvälisen politiikan ja sodan ”asiantuntija” kiinnittyy vahvasti burnhamilaiseen voimapoliittiseen realismiin, jossa sotilaallinen voima on ainoa pelastuksen tie. Kun kannanotot ovat lisäksi usein yhden sotilaallisen voiman pahuutta ja toisen sotilaallisen voiman hyväntahtoisuutta korostavia, on näillä intellektuelleilla sama poliittinen ja poliittiseen etenemiseen tähtäävä pyrkimys kuin Orwellin kritisoimilla intellektuelleilla ja Burnhamilla. Oikeastaan väkeä Burnhamin viitoittamalla tiellä näyttää riittävän tungokseen asti — kovana osana poliitikkojen, median, sotateollisuuden ja kuvitelmatalouden rintamaa. Keskitien kulkijoita on sen sijaan vähän.
[1] ”Suomessa”, vanhassa Turun Akatemiassa, julkaistiin maamme ensimmäinen väitöskirja vuonna 1630. Se oli valtio-opillinen työ. Silloisen valtio-opin professorin Wexioniuksen kirjoittama tekst (jota väittelijän piti puolustaa!)i, otsikkona oli Prudendia. Työssä pohdittiin poliittista viisautta tai harkintakykyä tai varovaisuutta. Suomessa tuolla asialla on pitkä historiansa, ja tuota ominaisuutta on meillä arvostettu paljon. Kun Wight sanoo, se on osa sitä ”läntistä arvoa”, josta hän puhuu. Mikä lienee tilanne nykypäivänä, onkohan tuo arvo menettänyt kokonaan merkityksensä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa?
2 kommenttia On Sunnuntai 21.09.2024
I truly appreciate this post. I¦ve been looking everywhere for this! Thank goodness I found it on Bing. You’ve made my day! Thanks again
I haven?¦t checked in here for a while as I thought it was getting boring, but the last few posts are great quality so I guess I?¦ll add you back to my everyday bloglist. You deserve it my friend 🙂