Trump palauttaa maailmanpolitiikan avoimeen realismiin

HUOMAA: Kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin US-blogeissa 31.1.2025. Kun luet tekstiä ota huomioon seuraavaa:

-Tarkoitan ”realismilla” ns. poliittista realismia, nimen omaan Hans J. Morgenthaun (yksi merkittävä kansainvälisen politiikan tieteenalan isistä) hahmottamassa muodossa (teoksessa Politics among Nations). Tämä realismi väittää, että valtio edistää ulkopolitiikassaan aina kansallista etuaan. Se puolestaan tarkoittaa taistelua vallasta, jossa valtio pyrkii säilyttämään valta-asemansa kansainvälisessä järjestelmässä tai lisäämään sitä. Valtio toimii siis itsekkäästi, sotilaallisen voimansa ja muidenkin kapasiteettiensa rajoissa. Tätä ei normaalisti esitetä julkisesti, vaan puetaan savuverhoon. Siinä pyritään väittämään, että valtio toimii maailmanrauhan, sääntöperäisen järjestyksen, demokratian tai vaikkapa Jumalan puolesta. Siis ei omien etujensa, vaan niiden yläpuolella olevien hyvien arvojen puolesta, ei oman valtansa lisäämiseksi (tai esimerkiksi öljyn tai strategisten raaka-aineiden saannin turvaamiseksi) vaan itsensä yläpuolella olevien arvojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi. Morgenthau opetti, että tuohon valheelliseen retoriikkaan ei pidä uskoa, koska se on vain väline valtapolitiikan oikeuttamiseksi. Valtioiden johtajat eivät yleensä tee sitä virhettä, että repisivät tämän savuverhon toimintansa edestä alas. Yhdysvalloissa 1800-luvulla eräs silloinen presidentti totesi Meksikon kanssa käydyn sodan aikana, että Yhdysvaltojen tavoitteena oli tiettyjen alueiden haltuunotto Meksikolta (Texas ja California). Yhdysvallat toteutti tavoitteensa, mutta presidenttiä ei valittu toiselle kaudelle voitosta huolimatta. Pidettiin parempana julistaa, että Yhdysvalloilla on ns. manifest destiny (usein käännetään termillä ”kutsumuskohtalo”, minun käännökseni on ”jumalallinen velvoite”) laajentaa Yhdysvaltojen imperiumia Amerikan mantereella (ja sivistää villejä, mm. intiaaneja, ottamalla haltuun heidän maansa). Sittemmin tämä manifest destiny on laajennettu globaalille tasolle. On tämä totta tai ei, niin Trump on presidenttinä yhtä rehellinen kuin aikaisempi edeltäjänsä. Trump kertoo avoimesti, mistä realismissa ja siis Yhdysvaltojen politiikassa on kysymys.

-Siis: minulla ”realismi” ei ole arkikielen ilmaisu, siis sana jolla jokin tuleva asia ilmoitetaan mahdolliseksi tai pysyväksi, tai ainakin todennäköisesti toteutuvaksi. Sen vastakohtana on utopia, jota ei pidetä toteuttamiskelpoisena eikä mahdollisena. Minulla ”realismi” ei ole mitenkään arvoväritteinen kanta, se on tieteellinen tulkinta ja näkemys kansainvälisen politiikan (eli ulkopolitiikan luonteesta).

-Lisäksi pitää nähdä, että minä en väitä joidenkin asioiden olevan olemassa, en esimerkiksi väitä että Nato on hajoamassa tms. Minä käyn läpi vain keskustelua, retoriikkaa, jota on julkisesti esitetty Trumpin puheiden ja tekojen jälkeen. Siis sitä miten niihin on reagoitu ja miten tulkittu. Esitän siis sitä, mitä on jo sanottu, tietenkin ilmaisen sen ehkä kärjekkäässti ja kärjistetysti tai ainakin omaperäisesti. Mitä tapahtuu todella, sitä voi itsi kukin seurata ihan uutisaineitoista, kunhan ottaa huomioon että ne ovat täynnä mielipideohjausta ja tavoitehakuista retoriikkaa. Pitää osata lukea kriittisesti omia aivoja käyttäen.

***

Trumpin puheet esimerkiksi Grönlannin, Panaman ja jopa Kanadan osien liittämisestä Yhdysvaltoihin joko rahan tai sotilaallisen voiman avulla on ollut monelle järkyttävää kuultavaa.

Eivätkä teotkaan – uhka lähentymisestä Venäjän kanssa ja Euroopan jättämisestä huolehtimaan omasta turvallisuudestaan – näytä tätä järkytystä vähentävän.

Laittomien siirtolaisten kuljetukset alkuperäisiin kotimaihinsa ovat nekin alkaneet. Guantánamosta suunnitellaan  ”tosi pahoille”  keskitysleiriä, jossa ketään ei kaasuteta, kiduttaminen riittää.

Trumpin iskut lyövät palasiksi kaksi uuden kylmän sodan aikana valta-aseman saavuttanutta uskomusta.

Ensinnäkin oletuksen siitä, että maailmanpoliittisessa realismissa voisi olla aidosti kysymys arvoista. Siitä, että realismi voisi olla arvoperustaista.

Toiseksi murtuu myös se uskoteltu totuus, että maailmanpolitiikka olisi  taistelua demokratioiden puolesta autoritaarisia valtioita vastaan.

Trump paljastaa poliittisen realismin todellisen luonteen.  Sen että valtiot taistelevat vallasta, ja ajavat siinä kansallista etuaan. Siis pyrkivät nousemaan valtaan, säilyttämään valta-asemansa tai lisäämään sitä.

Tämä valtataistelu tapahtuu sotilaallisen voiman ja sotilaallisen turvallisuuden käsittein.  (Sotilaallista voimaa täydentävät myös muut voimaresurssit, esimerkiksi diplomatian kyvykkyys, kansanluonne, pehmeän vallan eli vaikutusvallan soveltaminen sekä tietenkin myös valtataistelua tukeva ja oikeuttava retoriikka).

Realismin maailmassa valtio ajaa aina ja ainoastaan kansallista etuaan Tässä pyrkimyksessä kaikki keinot ovat sallittuja ja käyttökelpoisia, jos ne tuottavat tulosta.

Onnistumista ei arvioida ideologisilla tai moraalisilla kriteereillä, vaan menestyksellä. Vallan säilyttäminen ja sen lisääminen oikeuttavat voimankäytön.

Kovakin voimankäyttö tekee itsensä hyväksytyksi ja oikeutetuksi, jos valtio ja sen kansalaiset säilyvät sen tuloksena elossa. Jos tämä realismi sivuutetaan joidenkin moraalisten tai jalojen arvojen tieltä, tuloksena voi olla valtion ja sen väestön tuho.

Kansallista etua palveleva ulkopolitiikka vaatii tavoitteiden asettamista käytettävissä olevat voimavarat huomioon ottaen.  Tavoitteiden asettaminen liian alas on virhe, samoin myös tavoitteiden asettaminen liian korkealle.

Saksa molemmissa maailmansodissa ja Japani ovat tunnetuimmat esimerkit tavoitteiden asettamisesta korkeammalle kuin käytettävissä oleva voima olisi sallinut. Venäjä on nostanut itsensä samaan häviäjien joukkoon.

Pienet valtiot epäonnistuvat aina, kun alkavat pitää itseään maailman napana. Ståhlberg ja Paasikivi näkivät sotilaallisen uhon vaarallisena pitäen tärkeämpänä kansakunnan rakentamista ja sen toimintaa kansakuntana kansakuntien joukossa. Oli parempi asettaa tehtäväksi oman kulttuurisen lisän tarjoamista ihmiskunnan sivistykselliseen, ja siis kestävään, kehitykseen.

Yhdysvallat pystyy varmuudella valloittamaan sekä Grönlannin että Panaman, ja  monta muutakin aluetta strategisten etujensa niin vaatiessa. Muinaisessa Kiinassa Sunzi opetti, että jos vahva ja heikko valtio kohtaavat toisensa, vahvan tulee valloittaa heikko. Heikomman tulee alistua.

Antiikin Kreikassa imperialistinen Ateena (kuuluisa demokratian kehtomme), kävi armotonta taistelua päästäkseen koko hellenistisen maailman ylivaltiaaksi. Kamppailussa Spartaa vastaan Ateena vaati Melos-saaren asukkaita alistumaan valtaansa, koska sen jääminen itsenäiseksi olisi vaarantanut Ateenan merivaltaa. Ateena vaati heikkoa Melosta alistumaan. Kun meloslaiset kieltäytyivät, Ateenan sotajoukko murhasi kaikki miehet sekä myi naiset ja lapset orjiksi. Analogia Grönlantiin on paljastava, joskaan ehkä tuloksena ei ole kansanmurha vaan enintään orjuus.

Maailmanpolitiikan poliittinen järjestys säilyy, kun kaikki osapuolet edistävät omaa kansallista etuaan. Tarvittaessa yhden valtion nousu yliherruuteen estetään tasapainopolitiikan avulla.

Realismin voimapoliittinen ja kova totuus on monelta unohtunut, kun on alettu uskoa idealistisiin ”arvoihin” ja näkemään realismi arvoperustaisena politiikkana.  Tai olettaa, että yksi ylivaltaan (suzerainty) tai maailmanherruuteen pyrkivä valtio olisi koko ihmiskunnan hyväntekijä ja jalojen arvojen pelastaja (jopa vastoin omia etujaan).

Poliittisen realismin teoreetikot ovat kuitenkin muistuttaneet, että valtapolitiikassa kansallisen edun ajaminen piilotetaan usein jalojen arvojen alle.  Todellisuudessa valtataistelua käydään ja kansallista strategista etua ajetaan sotilaallisen voiman (ja tarvittaessa sodan) avulla. Sitä ei kuitenkaan julkilausuta: taistelua käydään aina yleisten hyvien arvojen puolesta.

Sotaa käydään Jumalan, vapauden, rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien (jne.) puolesta. Siis arvojen, jotka ovat sodankävijän omien etujen yläpuolella. Viime käydessä ollaan liikkeellä Hyvän puolesta Pahaa vastaan hyvän ja pahan taistelun ikuisessa (tai ainakin pitkäkestoisessa) sodassa.

Trumpin lausunnon todellinen merkitys on siinä, että se repii idealistisen savuverhon kansallista etua palvelevan politiikan edestä varsin armottomalla ja säälimättömällä tavalla.

Samalla Trump repii rikki demokratioiden ja autoritaaristen valtioiden välisen rautaesiripun. Hän osoittaa, että demokraattisenkin valtion on mahdollista harjoittaa varsin autoritaarista politiikkaa koko politiikan kentällä virka-asunnosta koko yhteiskuntaan ja maailmanpolitiikkaan saakka.

Kylmän sodan aikana puhuttiin joskus konvergenssista kapitalismin ja sosialismin välillä, ideologisten ja taloudellisten järjestelmien samankaltaistumisesta.

Uuden kylmän sodan aikana, varsinkin kuluneen kymmenen vuoden aikana – ja erityisesti viime vuosina – konvergenssi on astunut uudelleen esiin tosin kokonaan uudessa muodossa. Nyt autoritaariset ja demokraattiset järjestelmät ovat lähentymässä toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

Autoritaariset järjestelmät eivät suinkaan ole demokratisoitumassa, vaan pikemminkin vahvistamassa autoritarismiaan. Mutta demokratiat ovat vahvaa vauhtia rapistumassa autoritaariseen suuntaan. Jopa kohti totalitarismia. Demokratia ei voi kovin hyvin missään demokraattisessa valtiossa.

Kysymys ei ole vain ökyrikkaiden vallan kasvusta eikä laitaoikeiston noususta. Kysymys on monesta muustakin demokratian tärkeästä piirteestä, mielipidevapaudesta ja kaiken kaikkiaan vapaan kansalaisyhteiskunnan elinmahdollisuuksien kaventumisesta, siis valtiovallan tunkeutumisesta kansalaisyhteiskuntaan.

Trumpin iskut ovat olleet kovia, ja niitä tapahtuu nopeutuvalla voimalla jo tässä virkakauden alussa. Vauhti todennäköisesti kiihtyy, ja helvettikin voi päästä valloilleen monellakin suunnalla.

Totuus ei pala tulessakaan, mutta tosiasioiden tunnustaminen on usein vaikeaa, jopa mahdotonta. Reaktiot ovat sen vuoksi oma näytöksensä, jota ei ole niitäkään vielä nähty loppuun asti.

Aluksi Trump leimattiin mielipuoleksi, eräänlaiseksi läntiseksi Putiniksi. Monet viisaat tuulenhaistajat alkoivat kuitenkin pian nähdä Trumpin  hyväntekijänä.

Grönlantia koskeva tavoite palvelikin arktisen alueen turvallisuutta, ja on siis esimerkiksi Suomen kannalta varsin erinomainen siirto. Panaman ja Kanadankin suunnalle varmaan jo mietitään jotain samanlaista hyväksyvää argumentointia. Kehotus EU:n sotilaallisen voiman lisäämiseksi on tietenkin Suomelle hyvin sopiva neuvo, sillä tiellähän me jo olemmekin olleet.

Ihminen elää mielellään valheen maailmassa, joten totuutta ei varmasti tunnusteta ennen kuin on pakko. Totuuden tunnustaminen on vaikeaa myös sen vuoksi, että uusi asetelma on vähintään haasteellinen.

Onko Trump mielipuoli ja paha tyranni? Onko mahdollista, että tyranni-Trump ja tyranni-Putin aloittavat yhteistyön maailmanjärjestyksen ja sen ”sääntöpohjaisuuden” romuttamiseksi? Joskaan ei ehkä odoteta Venäjän liittyvän Natoon (kuten Neuvostoliiton romahduksen jälkeen hetken aikaa kuviteltiin), hajoaako Nato Trumpin realistisen ulkopolitiikan jyrän alle?

Tässä epävarmuuden maailmassa Suomen ulkopolitiikan vallitseva kansallisen realismin tulkinta voi joutua vaikeuksiin. Kansallinen realismi perustui jatkosodan jälkeen uskomukseen Neuvostoliiton  voiman ikuisuudesta. Viime vuosina tämä realismi on kääntynyt ylösalaisin: nyt uskotaan Venäjän pysyvän ikuisesti heikkona ja sotilaallisesti kyvyttömänä heittopussina.

Trumpin linjaus kyseenalaistaa tämän uuden kansallisen realismin. Yhdysvaltojen ja Venäjän strateginen kumppanuus jo pelkkänä ajatuksena on pelottava ja ennalta arvaamaton käänne. Jos siihen suuntaan mennään, Suomelle jää vain kolme vaihtoehtoa.

1)Liimautuminen entistä tiukemmin Yhdysvaltojen kylkeen tukemaan Trumpin tavoitteita; 2) EU:n kehittäminen maailmanmahdiksi Välieuroopan (Mitteleuropa, Zwischeneuropa) vanhan idean mukaisesti (siis itsenäiseksi suuralueeksi Venäjän ja Yhdysvaltojen/Englannin väliin), ja 3) paluu puolueettomuuteen ja sen mukaisesti moniulotteiseen ulkopolitiikkaan.

Näistä vaihtoehdoista viime mainittu sulkeutuu käytännössä kokonaan pois: Suomelle itsenäisyys on pelottavin vaihtoehto.  Se jättäisi meidät kulkemaan korvessa yksin ilman upean enkelin antamaa suojaa. Yksinäisyyden pelko muuttaa kuuluisan lauseen ”parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa” muotoon ”yksineloa parempi on orjuus tai vähintään vasallin auvoisa elämä”.

Ensimmäinen vaihtoehto on helpoin, ja sen voi retoriikassa esittää edelleen ”arvoperustaiseksi realismiksi”. Retoriikassa sana on vapaa, ja sen käyttäjät aina palkitaan. Eri asia sitten, miten Suomen arvoperustainen realismi pystyy kohtaamaan Trumpin arvovapaan (tai arvoperusteettoman) realismin. Kohtaajien silmät ainakin joutuvat pyörimään villisti, uskoisin.

Toinen vaihtoehto puolestaan on vaativa, mutta ei suinkaan mahdoton. Se vaatisi EU:lta tahtoa ja kykyä määritellä itsenäisesti ystävänsä ja vihollisensa. Tämä kyky vaatii tuekseen vahvaa sotilaallista voimaa.

Suhteessa Venäjään tuo voima riittää jo nyt, jopa ydinaseiden osalta riittävä taso on nopeasti saavutettavissa. Ulkopoliittinen itsenäisyys suhteessa Yhdysvaltoihin ei puolestaan tarvitse merkitä sotaa, jo irtautuminen alistetusta asemasta riittää pitkälle Euroopan omien kansallisten etujen ajamisessa.

Moninapainen maailmanjärjestys — jossa ”Eurooppa” (ilman Venäjää ja ehkä ilman Englantiakin) voi olla yksi suuralueista – ei välttämättä tarkoita jokapäiväistä ja ikuista sotaa suuralueiden kesken. Se voi olla pikemmin yhteistyövaraisen maailmanpoliittisen järjestyksen uusi kestävä muoto.

11 kommenttia On Trump palauttaa maailmanpolitiikan avoimeen realismiin

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar