Sota Ukrainassa jatkuu, jäätyy tai syntyy rauhansopimus? Pelastuuko demokratia vai uhkaako se kuolla?

Vilho Harle (vilho.harle@gmail.com)

Sota Ukrainassa on jatkunut jo pian kolme vuotta,  sotatilastojen mukaan ehkä jopa vuosikymmenen. Itse konflikti (eturistiriita tai eturistiriidat) on vielä vanhempi, se sai alkunsa jo Neuvostoliiton hajoamisesta 1991.

Sodasta on puhuttu viime vuosina kuin Toisen on uskottu voittavan ja saavan kultamitalit kaulaansa. Toisen voiton tämä yleisö on halunnut estää, maksaa mitä maksaa.

Sodassa ei kuitenkaan ole voittajia tennisottelun tapaan. Sodassa kuolee ja vammautuu ihmisiä, sotilaiden lisäksi kasvava määrä siviilejä. On absurdia puhua sodan voittamisesta, koska siinä kaikkia osapuolet kärsivät vain tappioita sekä ihmishenkien menetyksenä että aineellisina tuhoina. Ilmastonmuutostakaan sota ei pysäytä eikä estä luontokatoa. Ihmisoikeudetkin pyrkivät unohtumaan, varsinkin oikeus elämään.

On varsin kummallista, että rauhasta ja sen mahdollisuudesta ei ole juurikaan puhuttu. Toki on voitu hyväksyä oikeudenmukainen rauha, jota ei kuitenkaan uskota saavutettavan neuvotellen, vaan panemalla kova kovaa vastaan. Pakottamalla hyökkääjä rauhaan.

On tietenkin selvää, että alueellista laajentumista ja rajojen muuttamista sodan avulla ei voi hyväksyä. Tästä periaatteesta on tehty poikkeuksia maailmansodan jälkeen jopa Euroopassa. Joskin periaatetta on siis sovellettu ja sovelletaan valikoivasti, siitä on syytä pitää kiinni. Venäjä ei saa hyötyä hyökkäyksestään. Se antaa viestin myös muihin suuntiin. Se helpottaa aggression torjumista myös muualla maailmassa.

Eturistiriitojen (konfliktien) ratkaiseminen sovittelun ja neuvottelun kautta on kuitenkin nähtävä myös Ukrainassa käynnissä olevan sodan yli. Se miten ristiriitoja ratkaistaan (muulla kuin sodalla ja väkivallalla) puolestaan sopii myös siihen.

Eturistiriitojen rauhanomainen ratkaisu tapahtuu kolmessa toisiinsa liittyvässä vaiheessa. Ensin tulee tunnistaa eturistiriita tai -riidat, sitten eturistiriidan osapuolet ja kolmanneksi aloittaa tunnustelu ristiriidan rauhanomaisesta ratkaisemisesta.

Nyt käsillä oleva tapaus on kuitenkin vaikea. On kiistanalaista, millaisesta eturistiriidasta Venäjä/Ukraina tapauksessa on kysymys. Vielä vaikeampi on määritellä, ketkä ovat eturistiriidan osapuolia (Venäjän ja Ukrainan lisäksi muillakin on etuja ajettavanaan). Neuvotteleminen ei ole helppoa, koska sodan aikana keskinäinen luottamus on kadonnut samalla kun negatiiviset asenteet ja vihanpito on kasvanut hyvän ja pahan ikuiseksi taisteluksi.

Rauhanomainen ratkaisu olisi saattanut olla mahdollinen  vuodesta 1991 (Neuvostoliiton hajoaminen) ja Maidanin vallankumoukseen asti. Viimeistään helmikuussa 2022 eturistiriidan ratkaisua ryhdyttiin hakemaan sodalla (huonoin  keino eturistiriidan eli konfliktin ratkaisemiseksi) Unohdettiin, että sota on menettänyt välineellisen arvonsa ja taantunut takaisin ”Jumalan tuomioksi”.

On unohdettu, että sodan lopputulos voi olla mikä tahansa, jopa täysin vastakkainen sodan päämäärille. Toisessa maailmansodassa Saksa ja Japani tavoittelivat maailmanherruutta, mutta herruus siirtyi heiltä ja koko (läntiseltä) Euroopalta muihin käsiin. Voiton toiveet on jouduttu hautaamaan toisen maailmansodan jälkeen Koreassa, Vietnamissa, Lähi-idän sodissa.  ja Afganistanissa. Ukrainan sodassa Venäjä on epäonnistunut surkeasti, mahdollisen pienen voiton rinnalla sen menetys – putoaminen suurvallasta alimpaan kastiin – on valtava. Yhdysvallat koki hieman samaa hyökättyään (laittomasti!) Irakiin 2003. Saddam Hussein saatiin hengiltä, mutta myös ISIS järjestö terrorismin ja julman väkivallan lipunkantajaksi.

Ukrainan tapauksessa rauhan mahdollisuus ei ole kovinkaan hyvä. Sota ei ole ratkaissut eturistiriitoja vaan pikemmin vahvistanut niitä voimakkaasti. On päädytty ikuiseen hyvän ja pahan taisteluun, jota ei voida ratkaista neuvottelemalla kompromissista. Sodalla on pohjimmiltaan uskonnollinen luonne; se tosin ilmaistaan maallisella sanastolla ’Jumalan’ ja ’Saatanan’ termien sijasta ’demokratian’ ja ’diktatuurin’ kamppailuna. (Nämä modernit termit tosin olivat vahvasti esillä jo Demonstheneen puheissa Antiikin Kreikan loppuvuosina.)

Konfliktiteoria kuitenkin katsoo, että sodalle on aina vaihtoehto. Perusjako voidaan tehdä osapuolet erottaviin ja osapuolet yhdistäviin ratkaisuihin. Osapuolet voivat ”erota” toisistaan joko sovussa tai sotien. Neuvotteluratkaisu puolestaan voi olla yhdistävä tai ainakin sellaiseksi ajallaan kehittyvä. Tältä pohjalta olisi mahdollisuus purkaa keskustelua hallitseva perusasetelma, jossa Venäjä saisi pitää valtaamansa alueet tai jossa Ukraina pysyisi yhtenä kokonaisuutena (ja sellaisena pääsisi heti Naton ja EU:n jäseneksi).

Kumpikaan noista ”äärivaihtoehdoista” ei kuitenkaan tarvitse toteutua. Niiden väliin mahtuu suuri joukko erilaisia vaihtoehtoja. Erottelevassa ratkaisussa Ukrainan itäosat irrottautuisivat länsiosasta. Silloin itäisestä osasta olisi mahdollista muodostaa uusi valtio, jonka pysyvästä puolueettomuudesta tehtäisiin kansainvälinen sopimus. Länsiosa puolestaan liittyisi Natoon, joko heti tai sovitulla tavalla myöhemmin.

Tämä tarkoittaisi sitä, että Venäjä joutuisi luopumaan itäisestä valtaamistaan osista Krim (ja siellä oleva sotilastukikohta)  mukaan lukien. Tähän järjestelyyn kuuluisi tietenkin kansainvälien valvonta ja kaikkien osapuolten tietoinen pidättyminen valtapolitiikan väkivaltaisista muodoista. Sekä lisänä ehkä hyvin tiukasti määritelty pelote molempiin suuntiin.

Myös yhdistävä mahdollisuus on edelleen olemassa. Ukrainasta voisi tulla liittovaltio sveitsiläisen tai amerikkalaisen mallin mukaan (muitakin malleja on). Sen tulisi kuitenkin perustua kaikkien kansalaisten ihmisoikeuksien rikkomattomaan kunnioittamiseen ja uuden Ukrainan puolueettomuuteen. Ja myös tiukkoihin turvatakuisiin eli ehdottomaan pelotteeseen.

Liittovaltiomalli olisi  käytännössä helpoin tapa yhdistää Ukrainan väestö kestävän yhteisönsä ja tulevaisuutensa rakentamiseen. Sitä tosin olisi kannattanut kehittää jo ennen Maidanin aukiota ja viimeistään sen jälkeen, siis jonkinlaisen rauhan aikana. Ukrainaa alettiin kuittenkin repiä hajalle sekä ulko- että varsinkin sisäpuolelta.

Joskin vaihtoehtoisia ratkaisuja on siis olemassa, Ukraina ei ole maailmanjärjestelmässä tai maailmanpolitiikassa mikään tyhjiö, joten ratkaisu ei voi rajoittua vain siihen, mitä Ukrainan osalta tapahtuu. Ukraina ja Ukrainassa käytävä sota on valitettavan tuhoisia osa tätä valtakamppailua. Siinä kaikki merkit viittaavat taistelun kiihtymiseen entisestään.

EU on muuttumassa tai jo muuttunut rauhanjärjestöstä sotilaalliseksi suurvallaksi, joka ottaisi ylpeillen takaisin maailmanjärjestyksessä sen siirtomaa-aikaisen globaalin ylivalta-aseman, aseman, jonka se kadotti maailmansodissa.

Haaveet eivät tietenkään ole kiellettyjä. Reaalimaailmassa EU ei kasva suurvallaksi, vaan pysyy suurvasallina Lännen suuralueen pyrkiessä maailmanherruuteen. Jos sota Ukrainassa päättyy – nimenomaan  Venäjän totaaliseen tappioon – edessä ei ole rauhan aika, vaan Lännen ja Kiinan suuralueiden välinen sota, viimeinen taistelu. Jossa moni joutuu olemaan mukana sekä tahtoen että tahtomattaan. Ukrainakaan ei siinä taistelussa jää rauhan saarekkeeksi., eihän se sellainen ole nytkään.

On turha kuvitella, että sota Ukrainassa päättyisi sellaiseen rauhaan, joka lopettaisi maailmanpoliittisen valtataistelun. Sota ehkä saatettaisiin ajaa pois Euroopan maaperältä, mutta kuten tiedetään, sotaan sopivia alueita on maailmassa muutenkin riittävästi. ’”Eurooppa” hoitaa siinä osuutensa sekä Euroopassa että tarvittaessa myös muualla.

* **

Miksi erilaisten vaihtoehtojen ja rauhansuunnitelmien esittäminen on Suomessa ollut liki olematonta. Miksi keskustelua on vaimennettu leimaamalla vallitsevasta totuudesta poikkeavat ajatukset asettumiseksi Venäjän puolelle? Miksi vaihtoehdottomuus leimaa myös alan akateemista tutkimusta? Siis kansainvälisen politiikan tai kansainvälisten suhteiden tutkimusta. mukaan lukien ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä poliittisen historian tutkimusta. Miksi keskustelun tukahduttavaa autoritaarista mielipideilmastoa (ja sen mukaista politiikkaa) ei ole nähty demokratian ongelmana, vaikka taistelua käydään puhetasolla demokratian puolesta?

Maailmantilanne on nostanut mainitut tieteenalat ja varsinkin kansainvälisen politiikan/suhteiden tutkimuksen huomion keskipisteeseen. Alan piiristä on noussut esiin lukematon määrä ”asiantuntijoita”, joilla on tietoa kaikesta mitä joku sattuu kysymään. Presidentinvaaleissa nähtiin joukko, enemmistö ehdokkaista (!), kansainvälisten suhteiden tieteenalojen edustajia. Kaksi heistä oli mukana toisella kierroksella, valituksi tuli professoritaustainen tieteenalan edustaja.

Tieteenalan edustajien näkyvyys ja samoin näkymättömyys oli ja edelleen on varsin pitkälle median ansiota. Media on tarjonnut näkyvyyttä niille tutkijoille, joilla on” varmaa ja uskottavaa” tietoa ajankohtaisasioista. sitä riippumatta ovatko he asiaa lainkaan tutkineet tai edes voineet varmojen lähteiden puuttuessa tutkia.

Puuttuvan ja avoimen keskustelun tai vaihtoehdottoman autoritaarisen puheen hallitseva asema on vaarallista demokratian kannalta. On syytä epäillä, että tämä on jossain määrin tietoisen vallankäytön tulosta. Ehkä joku mediapooli huolehtii siitä, että kaikki tietämys ja pohdinta ei pääse julkisuuteen tai ei ainakaan saa osakseen mitään  huomiota. Eivätkä tutkijatkaan nyt ihan syyttömiä ole. Tutkijoiden eloonjäänti perustuu rahoituksen hakemiseen ja saamiseen. Virkojen ja rahoituksen saamista ei yksinkertaisesti uskalleta vaarantaa tutkimalla tai julkaisemalla ”kiellettyjä” asioita. Jopa palkattomat dosentit ja emeritusprofessorit saavat kenkää, jos toimivat liian rohkeasti akateemisen vapauden maailmassa realiteetit unohtaen.

On siis aiheellista kysyä, onko valtiovalta ja sen edustama vallitseva totuus tunkeutumassa kansalaisyhteiskuntaan ja jopa sen tärkeimpään linnakkeeseen: akateemisen tutkimuksen vapauteen? Tästä yhtenä ajankohtaisena esimerkkinä on ulko- ja puolustusministeriöiden aloitteesta ja Ulkopoliittisen instituutin tukemana käynnistymässä kansainvälisten suhteiden tutkijoiden ”verkostoituminen”.

Tuolla verkostoitumisella on avoin ja tietoinen akateemisen tutkimuksen ohjaaminen demokratiaa vaarantavalla tavalla.  Koko verkostoitumisen idea on sekä absurdi että täysin tarpeeton. On nimittäin niin, että tutkijoilla on normaalina ja yleisenä käytäntönä verkostoitua keskenään tieteellisten  järjestöjen ja julkaisutoiminnan kautta. Yhtenä alan tieteellisenä järjestönä Suomessa toimii Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura (KATSE), monitieteinen yhdistys, joka on koonnut yhteen kansainvälisten suhteiden (International Studies) tutkijoita ja opiskelijoita, siis muitakin kuin kansainvälisen politiikan ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan edustajia. Lisäksi mukana on ollut myös käytännön osaajia ulkoasiain- ja puolustusministeriöistä, ja myös Maanpuolustuskorkeakoulusta.

Pitää myös muistaa, että eri tieteenalojen kansainvälisten suhteiden tutkijat  ovat osallistuneet aktiivisesti myös valtionhallinnon suunnittelu- ja asiantuntijatehtäviin. Esimerkiksi Eduskunnan valiokuntien asiantuntijoina, parlamentaaristen ja muiden työryhmien jäseninä (ml. parlamentaariset puolustuskomiteat, Maanpuolustustiedotuksen neuvottelukunta, jne.), poliittisissa puolueissa jne. Ja lisäksi kasvattaneet nuoria ja vanhempiakin poliitikon alkuja, toimittajia, opettajia ja monenkin alan kasvattajia. Noudattaen velvollisuuttaan harjoittaa korkeatasoista tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa korkeimman tason opetusta.

Siis mihin tarvitaan nyt puheena olevaa verkostoitumista? Ja miksi sen käynnistys pitää tapahtua KATSE r.y.:n vuosikokouksen yhteydessä? Näyttää siltä, että KATSE r.y.  on haistanut, että kosintaan kannattaa vastata heti eikä myöhemmin. Tutkijat ovat vain ihmisiä, ja kovat palkat ja hyvät virat kelpaavat myös tutkijoille. Akateemisesta vapaudesta ja demokratiasta ei kannata välittää, ei siitä kukaan maksa, eikä mediakaan ole kiinnostunut näkymättömistä tutkijoista. Jotka tosin ovat usein erinomaisen hyvin tunnettuja ja arvostettuja alojensa edustajia.

___

Tämä blogi perustuu aikaisempaan tutkimustoimintaani ja erityisesti viime vuosien julkaisuihin (Moniulotteiden ulkopolitiikka; Hyvä, paha, ystävä, vihollinen – Toinen uudistettu laitos; ja Kaaoksesta järjetykseen). Siinä näkyy voimakkaasti kokemukseni konfliktintutkimuksesta (tai rauhan- ja konfliktintutkimuksesta) ja varsinkin Johan Galtungilta saamistani vaikutteista ja läheisestä kanssakäymisestä.

Urani ensimmäinen suurempi julkaisu oli ”Kansainvälisen konfliktin mallit” (moniste, ei saatavilla), joka piti sisällään 1960-luvun lopun aikana tunnetun alan kirjallisuuden tarkastelun. Käsitteellisellä puolella olen siitä lähtien määritellyt konfliktin eturistiriitana (konflikti on suomeksi eturistiriita), joka voi ilmentä vähintään kahden toimijan välisessä suhteessa molempien pyrkiessä saman tavoitteen saavuttamiseen. Konfliktin ja kilpailun välillä on se ero, että jälkimmäin3n on aina rauhanomainen tapathuma (100 metrin juoksijat eivät ammu toisiaan eivätkä edes kampita toisiaan). Koska konflkti on eturistiriita tulos ratkeaa joko rauhanomaisesti tai väkivallan kautta — kansainvälissä nevuotteluissa pöydällä piilee aina sodan uhka, työmarkkinaneuvotteluissa lakon uhka. Tarkemmin sanoen konfliktiin liittyy jonkinlainen konfliktikäyttäyutymienn (sota tai neuvottelu tai sovittelu), ja usein myös (negatiiviset) asenteet. Kyse on usein konfliktispiraalista, kolmiosta jossa kärkinä ovat itse eturistiriita, konfliktikäyttäytyminen ja asenteet. Spiraali voi käynistyä mistä kärjestä tahansa, mutta jos se käynnityy, vauhti kiihtyy sen jälkeen koko ajan. Päättyminen vaatii toimia kaikissa kolmessa alueessa: käytttäytymisen pitää muuttua ja samoin asenteiden, mutta myös itse eturistiriita pitää tavalla tai toisella purkaa. Mainittakoon lisäksi että usein käytetty termi ’kriisi’ on puolestaan lyhytaikainen ja yllättävä tapahtuma tai tila, joka voi päättyä sotaan tai rauhaan (vert. Kuuban kriisi). Sota ei siis ole ’kriisi’ vaan kriisin tulos. (Käsitteen tausta on lääketieteellinen: potilas on kriittisessä tilassa tai kriisitilassa, jos ei ole varmuutta siitä, säilyykö hän elossa vai kuoleeko hän.)

Minulla on tutkijana kansainvälisen politiikan ja myös valtio-opin koulutus. Olen kuitenkin opiskellut monia tieteenaloja kuten esimerkiksi kansantaloutta, sosiologiaa, sosiaalipsykoloogiaa, kirjallisuutta sekä psykologiaa ja kasvatustiedettä — jos luettelo rajataan vain niihin aineisiiniin, joista minulla on korkein yliopstollinen suoritus (laudatur/syventävät opinnot). Edustajan siis tieteidenvälisyyttä kirjaimellisesti, osin myös Galtungilaisen perinteen mukaisesti. Joten töitäni voidaan lukea monenkin tieteenalan näkökulmasta. Ehkä osuvin tieteenalanimitys voisi olla ”kansainväliset suhteet”, merkityksessä International Studies (kansainvälinen politiikka on International Politics), mutta sekään ei oikeastaan riitä, koska mukana on myös aatehistoriallinen elementti, ”kansainvälistä koskeva tutkimus” (International Theory tai International Thoudht). International Studies joka tapauksessa viittaa siihen että kansainvälisiä asioita voidaan käsitellä eri tieteenaloilla (joista kansainvälinen politiikka on vain yksi). Oppihistoriassa kansainvälisen politiikan tai suhteiden tieteenala on kehittynyt alkuaan monitieteisenä keskusteluna ja yhteydenpitona eri tieteenalan edustajien kesken, ei siis valtio-opin osana tai siitä lohjenneena siruna. Suomessa kansainvälistä politiikkaa opetti ”ensimmäisenä” Yrjö Ruutu, joka oli Kansalaiskorkeakoulun (sittemmin Yhteiskunnallinen Korkeakoulu ja lopulta Tampereen yliopisto) rehtori ja ”valtio-opin ja historian yliopettaja”, ja viimeiset vuotensa maan ensimmäinen kansainvälisen politiikan professori (YKK:ssa). Ensimmäisenä alan edustajana voi pitää kuitenkin Turun vanhan akatemian professoria, Wexioniusta, joka oli valtio-opin ja myöhemmin teologian professori 1600-luvun alkupuolella. Hänen väitöskirjoissaan käsiteltiin myös kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen oikeuden kysymyksiä, ensimmäinen maamme väitöskirja oli valtio-opin työ ja käsitteli poliittista harkintakykyä (Prudence/ viisaus tai varovaisuus) vuonna 1630.

Olen KATSE r.y. järjestön perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja. Blogiin liittyvä krititiikki kohdistuu ainakin yhteen vastaavaan tieteenalajärjestöön, Suomen Rauhantutkimusyhdistykseen (SRTY) jonka perustajajäsen samoin olen. Molempien piirissä viime vuosina ”totuuden puhuminen vallalle” on muuttunut valtaa palvelevaksi mandariinn puheeksi ja toiminnaksi. Kritiikin yksilöiminen ei ole tietenkään korrektia, eikä kritiikki tai iva kohdistu myöskään kaikkiin jäseniin. Minulla on ehkä jossain määrin sama tunne kuin George Orwellilla, joka kirjoitti teoksensa ”Vuonna 1984” kritiikkinä aikansa intellektuelleja vastaan, pääkohteena amerikkalainen James Burnham (alkuaan filosofian professori, ja sen jälkeen vapaa tutkija ja mielipidevaikuttaja, ja lopulta amerikkalaisen uuskonservatismin isäksi julistettu ja arvostettu hahmo — joka muuttui kommunismin ja Stalinin ihailijasta Trotskin kannattajaksi ja jopa avustajaksi, ja siis lopulta äärilinjan uuskonservatiiviksi).