Onko Euroopalla rohkeutta kypsyä suuralueeksi?

Kirjoitin tämän tekstin US-blogeihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa teksti erikseen tässä ohimennen mainitusta James Burnhamin edustamasta ajattelusta, ja samalla myös tarkemmin RCK:n ja tuon suuntauksen samankaltaisuuksista. Burnhamin edustama suuntaus on monille tuttu George Orwellin teoksesta Vuonna 1984, jossa ilmiötä tarkastellaan Oseanian osalta sen yhdessä osassa elin Englannin Lontoossa. Siinä se tosin esiintyy dystopiana. RCK on puolestaan työn alla, ongelmana hänen teostensa saatavuus, niitä ei ole saatavilla netistä muutamaan lukuunottamatta ja olen kaukana myös suomalaisista kirjastoista. RCK:ta koskevaa tutkimusta on tosin paljon, mutta alkuperäisiä lähteitä tarvitsen (RCK kirjoitti 30 teosta ja valtavasti puheita ja artikkeleita).

—

Päivittäisessä tapahtumavirrassa tapaamme usein ”Euroopan”. Se on liikkeellä monella suunnalla ja sillä on mielipiteitä ja vahvoja kannanottoja monista asioista. Trump on ajanut sen melkoiseen ahdinkoon veljeilemällä Euroopan suuren vihollisen ja uhkaajan, Putinin (Venäjän?) kanssa.

Euroopalle ei ole jäänyt käteen muuta kuin suuri pelko. Pelko jäämisestä yksin, ilman Yhdysvaltojen vahvaa tukea sekä nyt että varsinkin tulevina epävarmoina ja ilmeisen kovina aikoina.

Itkun ja hammastenkiristelyn lisäksi Eurooppa ei ole kyennyt tekemään mitään muuta kuin lyömään nyrkkiä pöytään. Tuolla liikkeellä ei tiettävästi ole ollut paljoa vaikutusta, ellei sitten itse nyrkille ole aiheutunut kipuja.

Joskin Euroopan ystävä, Trump, on kehottanut Eurooppaa itsenäistymään, se ei ole aiheuttanut suurta riemua. Pikemminkin mahdollisuus moninapaiseen maailmanjärjestykseen, jossa Eurooppa olisi yksi keskuksista, koetaan pelottavana uhkana – nimenomaan Euroopalle.

Eurooppa pitää mieluimmin kynsin hampain kiinni kaksinapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Yhdysvalloilla on herruusasema ja Eurooppa sen palvelijana (vasallina) saa osansa herransa korjaamista hedelmistä. Jos muistaa pysyä kilttinä pikkulapsen tapaan.

Tämä on valitettava totuus nykypäivänä. Joskus aikaisemmin on kuitenkin nähty asiat toisenlaisessa valossa.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikana, vuonna 1915, saksalainen Friedrich Naumann (1860–1919) nosti esiin keskisen Euroopan (Mitteleuropa) suuralueen (Grossraum) idean. Se olisi sijoittunut Venäjän ja Englannin väliin (ulottuen pohjoisesta Jäämerestä Välimerelle) ja muodostanut maailmanpolitiikan yhden keskuksen Saksan (ja mahdollisesti Itävallan) johtamana löyhänä valtioryhmänä.

Myöhemmin saksalainen kansainvälisen oikeuden (ja myös politiikan teorian ja geopolitiikankin) tutkija Carl Schmitt (1888–1985) esitti saman idean vielä vahvemmin poliittisin termein. Hän näki Euroopan suuralueen (Saksan johtamana) vastavoimana maailmanherruuteen pyrkivälle Yhdysvalloille, joka oli jo Monroen opissa 1820-luvulla muodostanut läntisen pallonpuoliskon suuralueen (tai edelleen olemassa olevan etupiirin).

Neuvostoliiton suuralue oli sekin olemassa laajentuen toisessa maailmansodassa pitkälle keskisen Euroopan alueelle. Se ei kuitenkaan ollut Schmittin mielestä samanlainen uhka kuin Yhdysvallat. Schmitt arvioi Neuvostoliiton edustaman kommunismin elinkelvottomaksi järjestelmäksi, eikä pitänyt sitä myöskään ikuisena sotilasmahtina.

Sen sijaan liberaalidemokratiaa edustava Yhdysvallat kykeni houkuttelemaan eurooppalaisia. Yhdysvaltojen liberaalidemokratia lupasi poliittisten ristiriitojen ja kamppailujen katoamista ilmaan, harmonian ja rationaalisen yksimielisyyden tieltä. Ei nähty, että Yhdysvallat ajoi omia etujaan ja tavoitteli maailmanherruutta.

Schmitt piti yhden valtion yliherruutta (”universumia”) vaarallisena mahdollisuutena, koska sen tuloksena kaikki erimielisyys ja kapinointi herruutta vastaan tulkittaisiin ihmiskunnan vihollisen toiminnaksi. Ja siis armottomasti tuhottavaksi laittomaksi viholliseksi.

Schmitt piti parempana ”pluriversumia”, siis maailmanjärjestystä, jossa olisi useita valtakeskuksia. Valtio ei sellaiseksi enää riittänyt, oli muodostettava suuralue. Nimenomaan keskisessä Euroopassa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen suuralueiden väliin. Vain näin voitiin turvata maailmanpoliittinen oppositio ja sallia laillisen vihollisen (vastustajan) mahdollisuus.

Maailmansotien välisenä aikana ja jonkin aikaa senkin jälkeen oli esillä Naumannin ja Schmittin mallista poikkeava Euroopan suuralueen idea. Geopoliittisesti se tosin toisti Naumannin ja Schmittin idean keskisestä Euroopasta (Mitteleuropa tai Zwischeneuropa), mutta oli luonteeltaan osin erilainen.

Kyseessä oli Paneuroopan nimellä tunnettu Kreivi Richard Coudenhove-Kalergin (RCK) idea.  RCK oli filosofian tohtori ja varsin aktiivinen poliittinen vaikuttaja, jolla oli läheiset suhteet aikansa poliittiseen ja kulttuuriseen eliittiin.

Paneurooppa-liike oli merkittävä Euroopan idean kehittäjä, ja liikkeellä oli läheisiä yhteyksiä myös rauhanliikkeeseen ja naisasialiikkeisiin. Suomessakin liikkeellä oli haaraosastonsa.

Hitler piti RCK:ia ja Paneurooppa-liikettä vihollisenaan. Liikkeen saksalaiset ja itävaltalaiset osat lakkautettiin ja RCK:n kirjat joutuivat roviolle Hitlerin noustua valtaan. RCK joutui pakenemaan natseja ja Gestapoa ehkä periti viisi kertaa, kullakin kerralla täpärästi pelastuen (kerran Mussolinin avulla!). Yhdysvalloissa RCK oli kahdeksan vuotta (1940–1948).

Casablanca-elokuvan Viktor Laszlo heijastaa RCK:n  ajatuksia ja hänen mielipidevaikuttajan rooliaan, mutta muutoin elokuva on fiktiota.

Neuvostoliitto ei Paneurooppaan kuulunut: RCK ei kommunismia hyväksynyt ja näki Neuvostoliiton vaarallisena sotilaallisena uhkana. Muutoinkaan RCK oli kaukana pasifismista, hän hyväksyi jopa atomipommin pudottamisen Japaniin keinona lopettaa sota Aasiassa.[RCK oli japanilaisen äidin ja itävaltalaisen diplomaatin lapsi].

Myöskään Englantia RCK ei lukenut alkuaan Paneurooppaan. Se oli jo suuralue brittiläisenä kansainyhteisönä. Toisen maailmansodan jälkeen RCK piti Englannin liittymistä Paneuroopan suuralueeseen  mahdollisena ja  toivottavana.

Suhde Yhdysvaltojen suuralueeseen perustui yhteistyöhön, mutta Neuvostoliitto oli aina sotilaallinen uhka, jota vastaan piri varustautua. Viimeisessä teoksessaan Euroopasta maailmanmahtina tämä aspekti entisestään korostui.

RCK:n Paneuroopan perustana oli Ranskan ja Saksan yhteistyö, Paneuroopan tuli olla tasa-arvoisten itsenäisten valtioiden yhteisö, konfederaatio Yhdysvaltojen ja erityisesti Sveitsin mallin tapaan.

Suomessakin Paneurooppa-idea tunnettiin kulttuuripiireistä (Tulenkantajista) rauhanliikkeeseen ja aina oikeistolaiseen liikehdintään saakka. Viimemainitun piirissä Paneurooppaa kannatettiin turvana Neuvostoliiton uhkaa ja tulevaa hyökkäystä vastaan. Ilmaisut olivat varsin samanlaisia kuin nykypäivänä käytetyt.

Kuitenkaan suuralueiden maailmanjärjestelmän ei tarvinnut olla välttämättä sotainen eikä väkivaltainen. RCK piti ihanteena ja mahdollisena rauhanomaista yhteistyötä kaikkien suuralueiden kesken. Lopullisena tavoitteena oli globaali rauhanomaisen yhteistyön järjestelmä.

RCK osallistui tarkkailijana YK:n perustamiskokoukseen. Hän kuitenkin katsoi, että YK olisi tullut perustaa suuralueiden – ei vanhanaikaiseksi käyneiden valtioiden – yhteistyövälineeksi. Suuralueita olisi ollut viisi, eikä kysymys siis ollut maanosista, vaan poliittisesti ja kulttuurisesti yhdenmukaiseksi muodostuneista kokonaisuuksista.

Paneurooppa-liike menetti roolinsa toisen maailmansodan jälkeen melko nopeasti. Euroopan idean kehitys toki jatkui, mutta sen lippua alkoivat kantaa Euroopan integraatiota edistäneet voimat. Paneurooppa-liike ei ollut käytännöllinen poliittinen liike, ja näin varsinainen käytännöllinen integraatiokehitys jäi muiden tehtäväksi. RCK ja hänen liikkeensä oli kuitenkin jättänyt merkittävän panoksen Euroopan idean ja integraation kehitykseen.

Kreivi Coudenhove-Kalergi oli syvällisesti eurooppalainen – mutta samalla kosmopoliittinen hahmo (Hitlerin ns. toisen kirjan mukaan ”kosmopoliittinen äpärä”). Hän uskoi rohkeasti Euroopan yhdentymiseen ja sen kykyyn ottaa itselleen oma paikkansa maailmanjärjestelmässä.

Tämä ei kuitenkaan perustunut vain sotilaalliseen voimaan (jota RCK ei toki vähätellyt), vaan rakentaviin eurooppalaisiin arvoihin – nimenomaan Euroopan kykyyn sallia erilaisuus ja monimuotoisuus sekä Euroopan että koko globaalin yhteisön sisällä.

Paneurooppa-idea voisi olla yksi mahdollisuus etsiä Euroopalle paikka moninapaisessa maailmanjärjestelmässä. Se tarkoittaisi yhteistyökykyisen suunnannäyttäjän roolia, ei paluuta eurooppalaiseen – siis kolonialistiseen – maailmanjärjestelmään eikä vain ”voiman asettamiseen voimaa vastaan”.

Mutta onko nykypäivän eurooppalaisella poliittisella tai muulla ”älymystöllä” rohkeutta lähteä kantamaan RCK:n jälkeensä jättämää soihtua? Tai onko vähäosaisilla mahdollisuutta tai kykyä olla tässä kehityksessä mukana? Molempia houkuttelee enemmän voimapolitiikka ja vieraiden torjuminen, muukalaisvihamielisyys.

Ja siinäkin RCK on hätkähdyttävän ajankohtainen.  RCK oli aristokraatti, jonka käsityksen mukaan valta kuului niille, joilla on siihen oikeuttava sivistystaso. Tämä elitistinen ajattelutapa oli varsin lähellä amerikkalaisen filosofin James Burnhamin ”machiavellistista” valta- ja ihmiskäsitystä, jossa ihmiset jakautuvat synnynnäisen luontonsa perusteella hallitsijoihin ja hallittuihin.

Burnhamin vaikutus amerikkalaiseen uuskonservatismiin oli merkittävä (suutauksen ”isä” ja Reaganin palkitsema mestari), Trumpin voimme nähdä tuon tradition ruumiillistumana. Kun autoritaarisia suuntauksia on ja kasvaa myös eurooppalaisissa ”demokratioissa” (ja Venäjällä), voi olla, että RCK:n idean myönteinen puoli hautautuu autoritarismin alle. Jos Kiina ja Intiakin hyppäävät vielä samaan kelkkaan, suuralueiden maailman sijasta voimme joutua autoritaarisen ja suorastaan totalitaristisen maailmanvaltion tiukan herruuden alle.

Herra Euroopalla on siis käsissään varsin vaativa valinnan paikka.