Mihin menet puolue? Älä unohda ohjelmaa!

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa tapahtui vallankumous. Perussuomalaiset kukisti Suomen Keskustan sen vahvimmilla sydänalueilla. Perinteinen Keskustan vihreä katosi kertaheitolla Suomen poliittiselta kartalta. Muutama kansanedustaja jäi vielä hortoilemaan nurkissa tyrmätyn nyrkkeilijän tapaan, ehkä Käärijäksi pukeutuneena.

Katsotaanpa mistä tämä vallankumous kumpusi, mikä oli se vallankumouksellinen tilanne, jossa entiset isännät kukistuivat.

Vastaus löytyy pohtimalla, mikä puolue on ja miksi se on olemassa. Puolueita on kovin erilaisia, ja niiden synty- ja kehityshistoria on moninainen. Sen vuoksi on paras tiivistää tarkastelu kahteen peruskysymykseen: onko puolue mielipidejoukko? vai eturistiriitojen edustaja.

Puolue on mahdollista nähdä samanmielisten ihmisten (tai kansanedustajien) joukkona. Samanmielisyyden pohjavireenä ovat arvot ja mielipiteet. Modernit vaalikoneet pyrkivät tarjoamaan äänestäjälle ehdokkaita, jotka ajattelevat samoin kuin äänestäjä. Oletus on, että äänestäjä valitsee sen ehdokkaan, joka on äänestäjän kanssa eniten samaa mieltä.

Tämän ajattelutavan mukaisesti puolue pyrkii nostamaan esiin ja julistamaan sanomaa, josta mahdollisimman moni äänestäjä olisi samaa mieltä. Tai ainakin valmis tarjouksen hyväksymään. Ketään ei haluta sulkea pois, ja syötti heitetään erityisesti liikkuvalle äänestäjälle.

Puolue kehittää ohjelman konsulttien tai muiden valittujen tietäjien avulla. Puolueen samanmielisten ihmisten klikki päättää, mitä tarjoukseen sijoitetaan.

Suomen Keskustassa tämä on johtanut pelkistettyyn höttöön, jota sen keittäjät pitävät maailman parhaana soppana. Kun paisti ei kelpaa äänestäjälle, syynä on se, että viesti ei ole mennyt perille. Joskus joutuu kysymään, mitä asiaa on yritetty viestiä. Onhan selvää, että ilman sisältöä viesti ei toimi.

Vaalivalvojaisissa puheenjohtaja Annika Saarikko pelkisti tämän ehkä tahtomattaan lupaamalla pettyneille läsnäolijoille ja koko puolueväelle, että edessä oli ”uusi aika”, ja täsmensi sen varmuuden vuoksi vielä sanalla ”jokin”.  Tämä ”jokin uusi aika” ei varmaankaan sulkenut ketään pois, mutta antoi samalla kuvan, että Keskustan paketti on ilmapallo, jossa ei ole edes ilmaa sisällä.

Toinen tapa ymmärtää puolue on nähdä se yhteiskunnassa vallitsevien eturistiriitojen tuloksena. On ihmisiä, joiden arkielämässä on vaikeuksia ja tarpeita, joiden ratkaisemiseksi ja edistämiseksi tarvitaan joukkovoimaa: puoluetta.

Puolueen tehtävä on kartoittaa nuo ongelmat ja tarpeet ja artikuloida, siis ilmaista, ne ja nostaa ne poliittiselle areenalle. Puolue ei kuitenkaan ole ahtaassa mielessä eturyhmä, vaan suurempi kokonaisuus, joka kattaa monenlaisia etuja. Tavoitteena on sellainen yhteiskunnallinen kehitys, joka turvaa kannattajien elinmahdollisuuden ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden.

Edut voivat koskea sekä aineellisia että aineettomia arvoja. Pelkästään aineelliset arvot eivät riitä, pääpainon on oltava sosiaalisissa ja yhteisöllisissä arvoissa. Siinä että ihmiset voivat elää hyvää elämää ja kehittyä ihmisinä tasa-arvoisessa kanssakäymisessä muiden yhteisön jäsenten kanssa.

Etujen ajajana puolue kuitenkin ymmärtää politiikan kamppailulajina, jossa kilpaillaan rauhanomaisin keinoin siitä, mitä poliittisia linjauksia (policy) valitaan. Se vaatii selkeitä tavoitteita yhteiskunnallisesti tärkeissä asioissa sekä halua puolustaa ja edistää kannattajien niihin liittyviä tarpeita. Vääntää kättä lujasti silloin, kun on kädenväännön aika.

Voisi sanoa, että Perussuomalaiset onnistuivat tässä asiassa Keskustaa paremmin. Moni valituista sanoo, että Keskusta on unohtanut kannattajansa ja heidän tarpeensa. Perinteisiä Keskustan teemoja kuten aluepolitiikkaa edustaa nyt perussuomalainen kansanedustaja.

On kuitenkin virhe nähdä Perussuomalaiset vain ja nimenomaan etuja painottavana puolueena. Niitäkin sen menetyksenä takana varmuudella on. Selitys menestykselle kuitenkin löytyy muualta.

Samanmielisyyttä ja eturistiriitoja koskevan ulottuvuuden lisäksi puolueet eroavat toisistaan myös toisella tärkeällä ulottuvuudella. Puolue voi olla kannattajiensa väline yhteiskunnallisessa kehityksessä. Silloin voidaan puhua instrumentaalisesta puolueesta. Se tarkoittaa ratkaisukeskeisyyttä, valmiutta yhteistyöhän ja sovittelunhalua. Monipuoluejärjestelmässä yksikään puolue ei saa toteutetuksi kaikkia tavoitteitaan eikä mitään tarkoin haluamassaan muodossa.

Toinen puoluetyyppi pyrkii ilmaisemaan ihmisten tyytymättömyyttä, pahaa oloa. Kanavoimaan tätä tyytymättömyyttä poliittiseen keskusteluun, antamaan mahdollisuuden purkaa tyytymättömyyttä ja jopa vihaa. Tätä puoluetyyppiä voi sanoa ekspressiiviseksi.

Keskustaa voi pitää instrumentaalisen puoluetyypin ruumiillistumana (tosin kannattajansa kadottaneena sellaisena). Perussuomalaiset ovat vastaavasti ekspressiivisen puoluetyypin ruumiillistuma.

Keskusta epäonnistuu, koska se unohtaa kannattajansa. Sinänsä perustellut ”lehmänkaupat” muuttuvat absurdiksi pyörittelyksi, jossa puolue sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Ja on mukana sellaisessa kehityksessä, joka näyttää kaikkea muuta kuin järkevältä.

Perussuomalaiset onnistuvat, koska yhteiskunnallinen tila on täynnä epäkohtia. Suuri rakennemuutos synnyttää tyytymättömiä ja työttömiä. Nykyisessä rakennemuutoksessa on vielä vaikeampi tilanne kuin 1960-luvulla. Silloinkin Maalaisliitto/Keskustapuolue unohti kannattajansa, joten vennamolainen populismi nousi ensimmäiseen yllätysvoittoonsa alkiolaisuuden lippua heiluttaen.

Nyt rakennemuutos tekee työttömiä myös koulutetuista ja suuripalkkaisista ihmisistä, eikä uutta työtä ole välttämättä tarjolla. Ei edes Ruotsissa eikä koulutuskaan takaa enää sosiaalista nousua. Tyytymättömyyden paine kasvaa ja sataa Perussuomalaisten laariin. Samanmielisyys on helppo löytää, koska tyytymättömyys on yhteistä ”kaikille”.

Voisi ennustaa, että Perussuomalaisten tulevaisuus ei ole niin ruusuinen kuin se tällä hetkellä näyttää. Ainakin hallituksessa tyytymättömyyden kanava menee kiinni. Instrumentaalin toiminnan mahdollisuus on rajallinen, koska tyytymättömyyden kohteet eivät ole ”korjattavissa”.

EU:sta ei päästä eroon, eikä maahanmuuttoa saada loppumaan tai maassa jo olevia vierasmaalaisia ajettua maasta pois. Elinkeinoelämän kovat lait eivät muutu, koska kilpailukyky on säilytettävä. Kulutukseen perustuva kasvu on mahdollista vain velan avulla, valtio joutuu ottamaan velkaa ja erityisesti ihmiset joutuvat niin tekemään.

Keskustan tappiossa on siis uuden voiton siemen. Mutta ei se toteudu vain hokemalla ”jotakin uutta aikaa”. Se tarvitsee perusteellista ohjelmallista työtä, vahvaa viestiä kannattajilta ja jäseniltä puoluejohdon suuntaan. Ylhäältä sanelun aika on ohi.

Tämä tarkoittaisi puolueen (puoluejohdon) ja kannattajien yhteistä työtä, rakentavaa ja jatkuvaa keskusteluyhteyttä. Palaamista kenttätyöhön, jossa ”puolue” liikkuu osastoissa tapaamassa jäseniä ja kannattajia. Johdon valmiutta kuulla kritiikkiä ja ottaa vastaan jäsenistön ja kannattajien viestiä arkielämän kovista tosiasioista.

Valitettavasti en tähän usko. Perustyö jää heikoksi, varsinkin kun osastot ovat käytännöllisesti katsoen kuolleet pystyyn. Lisäksi voimassa olevan ohjelman kirjoittanut johto on edelleen tekstinsä lumoissa, eikä näe siinä mitään korjattavaa. Viestiä on vain tehostettava!

Ainoa mahdollisuus olisi siinä, että asian ymmärtävä vapaaehtoisten vapaasti toimiva joukko kokoaisi pamflettityyppisen tekstin keskustelun pohjaksi. Joukossa pitäisi olla kokemusta ja puolueosaamista, ymmärrystä epäkohdista ja yhteiskunnallisista muutostarpeista sekä keskustan syvällisestä (vaikkapa alkiolaisesta) arvomaailmasta. Ryhmän tulisi myös olla monipuolinen, jopa avoin muihin puolueisiin kuuluvien henkilöiden tietämykselle. Perussuomalaista voisi löytyä siinä suhteessa osaavaa, varsin lähellä Keskustaa olevaa väkeä. On osaajia muissakin puolueissa Vasemmistoliitosta Kokoomukseen asti.

Ohjelmallinen perustyö on tärkeää, koska puolueaktiivien on tiedettävä mitä ollaan tekemässä ja mihin pyrkimässä. Kenen etuja ajamassa, ja mihin suuntaan ollaan menossa. Joskin puolueohjelma (tai vastaava) on pääsääntöisesti oman aktiiviväen yhteiskunnallisen toiminnan kartta, siitä on irrottava aineksia myös yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Vaalituloksen surkeus ja kannatuksen jatkuva laskukäyrä heijastaa myös johtajuuden puutetta. Tämä ei tarkoita sitä, että asia hoituisi henkilöitä vaihtamalla tai etsimällä uutta voimaa ”politiikan ulkopuolelta” tai juuri koulunpenkiltä nousseesta nuorisosta. Johtajuudella tarkoitan kykyä havaita jäsenten ja kannattajien yhteiskunnalliset tarpeet ja ongelmat; samalla kykyä julkilausua ne uskottavalla tavalla; ja vielä kykyä toimia julkilausuttujen tavoitteiden mukaisesti silloinkin, kun kritiikin aalto uhkaa musertaa koko pyrkimyksen. Todellinen johtajuus on kykyä näyttää suunta ja tie, pitää se kunnossa, ja suostutella myös jäsenet ja potentiaaliset kannattajat kulkemaan sitä tietä. Kun väki usein on eri mieltä, johtajuuden on kyettävä tuo vastarinta kääntämään oikealle tielle poliittisen argumentaation avulla.

Keskustan suuri ongelma johtajuuden suhteen on siinä, että puolueen velvollisuuksiin kuuluva yhteiskunnallinen ja poliittinen kasvatus on miltei kokonaan laiminlyöty. Kasvatuksen tulisi tapahtua yhdessäolon ja yhteisen toiminnan kautta, keskustellen ja mielipiteitä vaihtaen ja arvioiden. Ja kaiken ytimenä tulisi olla puoluetyössä hankittu kokemus ja kannatus. Kun nuori nyt pääsee korkeimpiin paikkoihin suoraan koulun penkiltä, ei kukaan halua enää käydä tätä pitkää kasvatusprosessia läpi.

Tappiossa voi olla uuden alun ja uuden nousun siemen. Mutta ei se itsestään idä eikä kasva. Työ odottaa tekijäänsä!