Paasikiven moniulotteinen ulkopolitiikka jatkosodan jälkeisen puheaineiston valossa

Teokseni Moniulotteinen ulkopolitiikka – johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan (BoD 2022) tarkasteli Suomen sodanjälkeisten presidenttien (Paasikivi, Kekkonen, Halonen ja Niinistö) esimerkkeinä moniulotteisen viitekehyksen käyttämistä ulkopolitiikan tutkimuksessa. Koska osa tekstistä oli poistettava kirjan sivumäärää koskevien rajoitusten vuoksi, Paasikiven ja Kekkosen puheaineistojen tarkastelu jäi teoksessa varsin suppeaksi. Tämä teksti on siten aikaisemmin julkaisematon teoksesta pois jätetty luku. Kekkosta tarkasteleva luku tulee kotisivulle myöhemmin.

Jos ”Paasikiven linjaa” tutkitaan kokonaisuutena – eli hänen toimintanaan ja näkemyksenään Suomen ulkopolitiikasta – 1930-luvulla ja talvisodan aikana, ’kansainvälisen järjestelmän’ ja sotilaallisen turvallisuuspolitiikan rooli korostuu paljon enemmän kuin tässä moniulotteisen ulkopolitiikan tarkastelussa ja jatkosodan jälkeisenä aikana. (Ks. esim. Osmo Apunen: Paasikiven pitkä linja – talvisodan aika. Helsinki: SKS 2023) 1920–1930-luvuilla maailmanpolitiikka oli pitkälle sotilaallisesti painottunutta, elettiin tavallaan pitkää kriisiaikaa (vrt. E.H.Carr: Twenty Years Crisis 1919–1939), jossa sodan mahdollisuus ja toisen maailmansodan (tai suursodan) todennäköisyys oli varsin suuri. Siihen varauduttiin myös Suomessa, joskaan ei asevarustelun vaan yleensä ulkopolitiikan avulla. Kansainvälisen yhteisön instituutiot – kuten esimerkiksi puolueettomuus – olivat esillä, mutta Venäjän ennakoitua hyökkäystä haluttiin estää eräänlaisen pelotepolitiikan avulla: sitä rakennettiin hakemalla yhteistyötä Ruotsin ja muiden pohjoismaiden, Ranskan, Englannin ja lopulta Saksan kanssa harjoitettavan yhteistyön avulla. Hyökkäyksen torjuminen tuli tapahtua yhteistyökumppaneilta saatavan avun turvin. Kansainliitto ja kansainvälinen oikeus olivat kuviossa mukana, mutta kumpaankaan ei todellisuudessa uskottu. Yhteistyötä Neuvosto-Venäjän kanssa pidettiin mahdottomana, eikä Saksaa pidetty varteenotettavana potentiaalisena uhkana. Jatkosota oli tämän kehityksen looginen lopputulos, mutta sen päättyessä maailma oli muuttunut täysin erilaiseksi. Paasikiven kodalla kansainvälisen järjestelmän uhkatekijät ja haasteet jouduttiin hallitsemaan kansainvälisen yhteisön sääntöjen, normien ja instituutioiden avulla  – kohdistamalla päähuomio rauhanomaiseen kanssakäymiseen ja sitä tukevaan yhteistyöhön. Ei ole silti syytä väittää, että nämä elementit olisivat tulleet mukaan yllättäen ja tyhjästä: aineksia ja ituja oli nähtävissä Paasikiven ’pitkässä linjassa’ jo ennen talvisotaa; myös  maailmanyhteisöä koskevan inhmiskuntapolitiikan (tai ”sivistysprojektin”) osalta.

Onko kysymys ulkopolitiikan muutoksesta vaiko sen jatkuvuudesta, jää kuitenkin tässä avoimeksi. Alustavana hypoteesina mahdollista myöhempää pohdintaa tai tutkimusta varten arvioisin kuitenkin, että talvisotaa edeltävän ja talvisodan ajan ulkopolitiikan painotus kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudelle muuttui jatkosodan aikana ja sen jälkeen kansainvälisen yhteisön painotuksen suuntaan. Tämä muutos on varsin voimakas ja jyrkkä. Mutta se pitää sisällään myös jatkuvuutta. Jos asiaa ryhdyttäisiin tutkimaan, on selvää, että sitä ei voi tehdä pelkän puheaineiston valossa. Mukaan pitäisi saada Paasikiven toimintaa ja ”henkilökohtaista” ajattelua edustavaa aineistoa.

***

Juho Kusti Paasikivi (1870–1956) valittiin presidentiksi eduskunnan päätöksellä Mannerheimin erottua kesken kautensa vuonna 1946. 1950 Paasikivi voitti normaalit presidentinvaalit palvellen virassa täyden kauden vuoteen 1956.

Paasikiven ulkopoliittinen näkemys ja ”linja” tunnetaan varsin hyvin ja sitä on perusteellisesti tutkittu kansainväliseen järjestelmään sijoittuvan perinteisesti ymmärretyn ulkopolitiikan osalta. Tarkoitukseni ei ole asettaa aikaisempaa tutkimusta mitenkään kyseenalaiseksi tai puutteelliseksi. En tässä ja muissakaan tapauksissa (luvut 6–8) etsi aikaisemmasta tutkimuksesta puuttuvaa uutta tietoa. Kehitän, sovellan ja testaan vain uutta moniulotteista viitekehystä. Siinä mielessä jotakin uutta tietenkin tulee esiin, mutta on aivan hyvin saattanut tulla tavanomaisen ulkopolitiikan tai poliittisen historian tutkimuksen kautta esiin ennenkin. Tarkastelutapani on vain erilainen. Käytetty puheaineisto on rajattu vain julkaistun puhekokoelman ensimmäiseen osaan (Paasikivi 1956). Toisen osan tai muun aineiston, esimerkiksi päiväkirjojen, käyttäminen ei ollut tarpeellista eikä tarkoituksenmukaista. Viitekehyksen toimivuutta testattaessa rajattu aineisto riitti aivan hyvin.

Kansainvälisen järjestelmän kokonaisuus

Paasikivi näkee kansainvälisen järjestelmän suurvaltojen hallitsemana näyttämönä, joka on täynnä vaaroja ja sodan uhkaa. Kaikki tosin vakuuttavat olevansa rauhan vilpittömiä ystäviä ja tarkoittavansa vain omaa puolustustaan, mutta kukaan ei voi uskoa tuohon retoriikkaan (1.1.1949, s. 118). Lähtökohta on hyvin pessimistinen, sekä valtioiden että myös ihmisluonnon osalta:

Maailmanmenoa tarkasteleva ei voi nykyään sanottavasti löytää ilon aihetta. Maailma ei vielä elä todellista rauhan aikaa, vaan jonkunlaista välitilaa: Kylmä sota on edelleen käynnissä. Keskusteltaessa rauhantilan vakauttamisesta palataan alituisesti uuden sodan mahdollisuuteen….  Murhemielin on todettava, että ihminen ei ole sisäisesti eikä moraaliltaan muuttunut siitä, mitä hän on entisyydessä ollut. …  Me viime polven ihmiset olemme nähneet, että historia on pelottava näytelmä, jossa intohimot hallitsevat ja jossa järkevällä ajattelulla ei näy olevan sanan sijaa. (1.1.1949 s. 118–119)

Suurvaltojen suhteita leimaa epäluuloisuus, eikä se näytä hälvenevän. Epäluulon jatkuminen pikemmin uhkaa ”tuoda onnettomuutta maailmaan”. (6.12.48 s.115)

Paasikiven mukaan sota itse on opettanut arvostamaan rauhaa, samalla uusi sotateknologia on vähentänyt sodan käyttöä politiikan välineenä. Paasikiven mielestä jokainen ymmärtää, että äsken käytyjen suurten sotien jälkeen ei mikään suurvalta ole halukas uuteen suureen sotaan (11.2.1945 s. 45). Lisäksi vetypommin käyttö olisi niin tuhoisaa, että sota ”on oleva poissuljettu keinona kansainvälisten riitakysymysten ratkaisemiseksi”. (1.1.1956 s. 205) Joskin tiettyyn optimismiin oli siis aihetta, suurvaltojen sotilaallisen yhteenoton ja sodan vaara oli edelleen olemassa.

Suurvaltojen keskinäisen epäluulon ja sodanuhan lisäksi kansainväliseen järjestelmään liittyy toinenkin traaginen piirre. Se on tietenkin mukana jo itse kansainvälisen järjestelmän ideassa, jossa valtiot ovat sotilaallisilta voimasuhteiltaan erilaisia: suurvaltoja, keskisuuria valtioita ja pienvaltioita. Paasikivellä tuo lisäpiirre on erittäin korostunut, suorastaan hänen näkemyksensä varsinainen ydin. Pienen valtion asema suuren itäisen suurvallan kanssa on geopoliittinen ja historiallinen tosiasia, jolle ei voi mitään. Se ei koske vain tätä perusasiaa, vaan pienen valtion roolia koko kansainvälisessä järjestelmässä.

Paasikiven mielestä ”pienten kansojen osallistuminen maailman suureen politiikkaan on ollut ja mennyt”, eli niiden ei kannata haaveilla mistään merkittävästä roolista maailmanpolitiikassa. Tuo rooli ei nimittäin ole vaikuttajan rooli, vaan pikemmin ”traagillinen” uhrin rooli. Pienen valtion kohtalona on joutuminen suurpolitiikan kohteiksi, jos ne yrittävät turvautua tai uskovat sotilaalliseen voimaan ja sotilaalliseen turvallisuuteen (1.1.1947 s. 93). Pienet kansat eivät enää näyttele suurpolitiikassa mitään osaa, mutta niiden ”traagillinen” kohtalo usein on joutua suurvaltojen ristiriitojen onnettomiksi uhreiksi (1.6.1948 s. 115). Suomella itsellään ei ole vihollisia eikä kukaan hyökkää Suomeen ”sen itsensä vuoksi”. Mutta historia Paasikiven mielestä osoittaa, että ”suurvaltojen välisissä taisteluissa pieniä ei säästetä”. Suuret ottavat laskelmissaan huomioon vain sen

…tahtovatko pienet naapurit estää maataan joutumasta läpimenoalueeksi, [mutta] myös, riittävätkö pienten voimat tähän tehtävään. (9.4.1948 s.99)

Näin ollen Suomen kuten ei muidenkaan pienten kansojen paikka ole suurvaltojen välisillä riitakentillä (29.3.1948). Rauha on pienten kansojen elämisen ehto, ”eikä vain pienten kansojen vaan koko ihmiskunnan”. Yleinen toive on, että ”suurvallat kykenisivät kehitystä niin johtamaan, että rauha säilytetään, mikä on välttämätöntä myös sodan haavojen parantamiseksi ja kansojen taloudellisen elämään saattamiseksi jaloilleen (1.6.1948 s.115). Rauha on sekä historiallisesti tosiasia, että muutenkin toivottava tila myös tulevaisuudessa. Se on Suomen ulkopolitiikan päämäärä ylitse kaiken muun:

Koko Suomen kansa ottaa ilolla vastaan vapauttavan rauhanviestin, joka takaa ja vahvistaa Suomen kansalle valtiollisen suvereenisuuden ja kansan itsemääräämisoikeuden. (18.9.1947 s.88)

Rauhansopimus sisältää konkreettisesti velvollisuuksia Suomelle, mutta samalla se vahvistaa Suomen oikeudet itsenäisenä valtiona. Solmitun rauhansopimuksen merkitys on itseään suurempi: ”… olemme sitoutuneet sekä pidättymään kaikesta hyökkäyksestä että myös olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitioyhtymiin, jotka ovat suunnatut Neuvostoliittoa vastaan”. (1.1.1947 s.92)

Kansainvälinen järjestelmä pelkistyy Suomen ja Neuvostoliiton suhteeksi, mitä käymme läpi seuraavaksi.  Sitä ennen on kuitenkin syytä muistuttaa siitä, että kansainvälisessä järjestelmässä esiintyy muitakin kansainvälisiä suhteita kuin sotaan tai sotilaalliseen voimaan liittyviä. Paasikivi havaitsee myös näiden rauhanomaisten suhteiden olemassaolon. Paasikivi korostaa erityisesti ulkomaankaupan ja talousavun merkitystä valtion taloudelliselle kehitykselle. (1.1.1947 s. 76; 1.1.1949 s.117; 2.2.1952 s.154; 1.1.1954 s. 168). Kansainvälisen järjestelmän sisäinen tragedia ulottuu kuitenkin myös talouteen: ”Valitettavasti tässäkään niin kuin muissakaan kansamme elämää koskevissa asioissa emme voi välttää meistä riippumattomien tekijöiden vaikutusta”. (1.1.1949 s.118)

Kun kansainvälinen järjestelmä näyttäytyy vaarojen ja uhkien maailmana ja vaatii pieniä valtioita pysyttelemistä poissa suurvaltojen ristiriitojen näyttämöltä sekä hakemaan osaltaan rauhanomaisempaa maailmaa ja esimerkiksi taloudellista yhteistyötä, tämä kaikki pelkistyy erityisesti Neuvostoliiton asemaan Suomen ulkopolitiikassa. Voisi sanoa, että Paasikivi astuu kansainväliseen järjestelmään nimenomaan Neuvostoliiton kautta. Kansainvälisen järjestelmän uhkaa ja vaaroja Paasikivi torjuu nimenomaan suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan ja aseellisen voiman aika on kuitenkin ohi, ja sen vuoksi on mahdollista ja välttämätöntä turvautua yhteistyöhön ja keskinäisten suhteiden kehittämiseen.

Paasikiven peruslähtökohtana — ”kaiken viisauden alkuna” – oli tosiasioiden tunnustaminen. Tosiasiat tarkoittivat nimenomaan sotilaallisia voimasuhteita, itäisen suuren naapurin ja pienen Suomen suhteen kiistatonta perusluonnetta (1.1.1944 s. 9). Tosiasiat tunnustaen oli selvää, että Suomen ulkopolitiikkaa on johdettava niin, ”ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan”. (1.1.1944 s.10)

Suomen ulkopolitiikassa ja suhteessa Neuvostoliittoon oli otettava huomioon, mihin Neuvostoliitto pyrkii suhteessaan Suomeen. Paasikiven mukaan Neuvostoliitto pyrki edistämään turvallisuusetujaan, erityisesti sitä, että ”Suomi ei enää joudu Neuvostoliiton vihamieheksi”.  Paasikivi luotti siihen ja vakuutti, että ”jos tämä poliittinen suunta saadaan vakiintumaan pysyväksi, Suomen ja Neuvostoliiton intressit saadaan sovitetuiksi yhteen ja Suomen suvereniteetti turvataan”. (x.12.1945 s.38)

Suomen oli opittava aikaisemmin tehdyistä virheistä oleellinen ja tärkeä totuus: oli arvioitava oikein ja realistisesti Neuvostoliiton strategisia etuja, ja otettava ne Suomen ulkopolitiikassa aina huomioon. Paasikivi voi pitää noita etuja ”legitiimeinä”, mutta sanottiin niistä mitä tahansa, ne olivat suurvallan etuja, joita suurvalta oli valmis tinkimättä edistämään. Ei tullut tyytyä vain siihen, mitä Neuvostoliitto noista eduistaan toi esiin tai oliko se riittävän vahva tuodakseen ne esiin: suomalaisten tuli arvioida Neuvostoliiton strategiset edut itse samalla aikaisemmin tehdyt virheet tunnustaen:

… jos olisimme olleet täällä Suomessa kaukonäköisiä valtiomiehiä, niin olisimme ymmärtäneet, että mitä kauemmaksi Kannaksella voitiin raja asettaa Leningradista, sitä suurempi oli Suomen mahdollisuus säilyttää itsenäisyytensä. Rajajoen raja kelpasi saman valtakunnan eri alueiden rajaksi, mutta se ei kelvannut kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan rajaksi, sillä se oli liian lähellä suurta Leningradin kaupunkia. (11.2.1946 s. 46)

Suhteessa Neuvostoliittoon oli noudatettava politiikkaa, jonka tarkoituksena oli saada Neuvostoliiton ja Suomen intressit yhteen sovitetuiksi. Se oli väittämätöntä Suomen johtamiseksi ”ulos siitä katastrofista, johon sota oli sen vienyt ja hankkia maallemme sen historiallista kehitystä vastaava asema maailman itsenäisten, suvereenisten kansakuntien keskuudessa”. (1.1.1945 s.30–31; 6.12.1945; 6.12.1945, s. 35)

Lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että Suomi pyrkii seuraamaan, noudattamaan ja soveltamaan sellaisia kansainvälisen yhteisön sääntöjä, normeja ja instituutioita, jotka koskevat kaikkia valtioita tai oikeammin ovat kaikkien valtioiden käytettävissä. Mutta kuten kansainvälisessä järjestelmässä havaittiin, Neuvostoliitolla voi olla siinä erityinen painoarvo. Sen vuoksi suhtautuminen instituutioihin ja niiden soveltaminen painottuu Neuvostoliittoa koskevan ulkopolitiikan suuntaan.  Kuten sanottu kansainvälisen yhteisön ilmentymät käsitellään kolmena ryhmänä: primääriset instituutiot ja niiden johdannaiset; sekundääriset instituutiot ja puhujan instituutioina pitämät käytännöt; ja sellaiset toimintamuodot ja tavat, joilla on samankaltainen funktio kuin instituutiollakin.

Primääriset instituutiot ja niiden johdannaiset

Valtio

Kansainvälinen yhteisö on valtioiden yhteisö, joten valtio on yksi yhteisön keskeisistä, ellei keskeisin instituutio. Näin ollen on syytä tarkastella, miten valtio-instituutio Paasikiven tapauksessa hahmottuu. Nimenomaan Suomen valtion kautta kansalaiset voivat lähestyä muita valtioita kuten Neuvostoliittoa, Isoa-Britanniaa ja ”koko demokraattista maailmaa” tasa-arvoisena kumppanina (18.9.1947 s. 89–90).

Paasikiven mukaan Suomen valtio oli alkanut kasvaa valtioksi jo autonomian aikana.  Suomi oli vuosisadan ajan Venäjän yhteydessä ”sisäisesti itsenäisenä valtiona”, mikä mahdollisti kansan itsetietoisuuden kasvun. Samalla valtiolliset laitokset kehittyivät niin, että ”valtiollisen itsenäisyyden sisäiset edellytykset olivat olemassa”. (6.12.1947 s. 91) Kun Suomi sitten itsenäistyi ja syntyi suvereenina valtiona, valtion sisäinen olemus pääsi kehittymään terveellä tavalla, mikä teki Suomen valtiosta kykenevän ja osaavan toimijan kansainvälisessä yhteisössä. Vain sisäisesti terve valtio voi olla yhteisön toimiva ja hyödyllinen jäsen, Jopa saadakseen ulkomaanapua, valtion asioiden on hyvä olla kunnossa: ”… silloin kun kansojen elämässä on kysymys toisen auttamisesta, mieluimmin ja ensi vuorossa autetaan sisäisesti elinvoimaisia kansoja”. (18.9.1947 s. 89)

Suomen valtio hahmottuu Paasikiven visiossa sisäisesti toimivana ja vankkana rakenteena. Suomella on kansanvaltainen, demokraattinen järjestys, valtiollinen ja persoonallinen vapaus, vapailla vaaleilla valittu kansaneduskunta, parlamentaarinen hallitusjärjestys, sekä niin ikään vapaisiin vaaleihin perustuva presidenttilaitos. Tämän lisäksi Suomessa on oma talous- ja yhteiskuntajärjestys, johon vain kansa vapaasti valitsemansa eduskunnan kautta laillisessa järjestyksessä voi tehdä muutoksia.

Itsepuolustus on kansainvälisessä yhteisössä itsenäisen valtion oikeus ja tunnusmerkki. On siis selvää, että myös Suomen valtiolla on täysi oikeus puolustautua, vaikka suomalaiset ovatkin ”syvästi rauhaa rakastava kansa”. Joskus olosuhteiden pakosta ja sopimuksissa otettujen velvollisuuksien täyttämiseksi, suomalaiset voivat joutua puolustamaan isänmaata, Suomen valtiota. Jos sodan onnettomuus Suomen kohtaa, kansalaiset täyttävät velvollisuutena rehellisesti ja uskollisesti (4.6.1952).

Suvereniteetti

Kansainvälisen yhteisön instituutioista tärkeimmäksi nousi itsenäisyys, valtion suvereniteetti. Sota oli hävitty, mutta suvereniteetti oli pelastettu.  Tämä oli Paasikiven mielestä todistus Suomen kansan lujasta elinvoimasta ja tarmosta (23.7.1948 s.109). Näin ollen Suomi oli säilyttänyt kaikista tärkeimmän: valtiollisen itsenäisyytensä sekä lainalaisen kansanvaltaisen ja parlamentaarisen valtiollisen järjestyksensä ja oman yhteiskuntaelämänsä, ”kalleimman kansallisen omaisuutensa”; vapaus ja itsemääräämisoikeus sekä valtion suvereeninen itsenäisyys ovat kaikkein kalleimpia arvoja, joita kansa ”pitää olemassaolonsa ja menestyksensä välttämättömänä edellytyksenä”. (1.3.1956 s. 211; 11.3.1946 s. 71)

Suomen kansa käyttää kansainvälisesti vahvistettuja suvereenin valtion oikeuksia ja täyttää sopimusten mukaiset velvoitteensa ja elää suvereenina valtakuntana omien lakiensa, omien ihanteidensa ja oman olemuksensa mukaisesti. ”Vanha polvi” oli jättänyt testamentissaan nuorille perinnöksi valtiollisen itsenäisyyden säilyttämisen ja turvaamisen (12.12.1955). Itsenäisyydestä ei voinut eikä saanut olla ”eri mieliä”. Päinvastoin sitä tuli kansan olla valmis ”viimeiseen asti puolustamaan”. (14.7.1948, s. 105; 14.12.1955 s.203; 1.1.1954 s.169)

Kaikki ei kuitenkaan ollut täydellistä heti sodan jälkeen. Suomen suvereniteetti oli rajoitettu välirauhansopimuksen määräyksin (6.12.1945 s. 38). Oli tehtävä työtä luottamuksen palauttamiseksi ”valtiolliseen suvereenisuuteen, kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja perustuslaillisen järjestyksen vakavuuteen”. (1.1.1947 s. 74) Kysymys ei ollut vain kansan uskosta, vaan kansainvälispoliittisen ja ulkopoliittisen toiminnan välttämättömyydestä; välirauhan ajasta oli päästävä lopulliseen rauhansopimukseen. Se antoi mahdollisuuden siihen, että Suomi voi pyrkiä elämään tulevaisuudessakin ”itsenäisenä, suvereenisena valtakuntana”. (19.9.1945 s.27)

Lopullisen rauhansopimuksen kautta Suomen tuli hankkia itselleen sen historiallista kehitystä vastaava asema maailman itsenäisten, suvereenisten kansakuntien keskuudessa. Suomen ja Neuvostoliiton intressit oli saatava sovitetuiksi yhteen ja Suomen suvereniteetti siten lopullisesti turvattua (6.12.1945 s.31 ja 38).

On selvää, että Paasikivi puhuu suvereniteetista itsenäisyytenä, mikä on oikeastaan eri asia kuin englantilaisen koulukunnan ’suvereniteetti’, joka tarkoittaa jonkin poliittisen ryhmän tunnustamista valtioksi. Tämä tunnustaminen on oikeastaan molemminpuolinen: hakija tunnustetaan valtioksi, mutta hakemuksellaan hakija tunnustaa olemassa olevat valtiot valtioiksi. Kyse on prosessista, jossa valtiot ovat keskenään kanssakäymisessä valtioina, ne voivat tehdä keskenään sopimuksia, siis toimia tavallaan oikeuskelpoisina henkilöinä.

Itsenäisyys on sen sijaan kansakunnan poliittinen tavoite, ja riippumattomuus/keskinäisriippuvuus puolestaan käytännön (empiirisesti arvioitavissa oleva) asia. Kansainvälinen yhteisö on suvereeniksi eli valtioksi tunnustettujen toimijoiden kokonaisuus. Tässä mielessä suvereniteetti joko on tai sitä ei ole. Ilman suvereniteettia ei ole kansainvälistä yhteisöä, ei mikään yksikkö ole ilman suvereniteetin tunnustusta ole ryhmän tai yhteisön ”jäsen”. Toisaalta käytännön puheaineistossa tätä asiaa on ehkä tarpeetonta pohtia, käytännön puhetapa ei sinänsä ole ristiriidassa suvereniteetin instituution idean kanssa. Toisaalta keskinäisriippuvuus ei muuta kansainvälisen yhteisön luonnetta, pikemmin se sitä vahvistaa.

Diplomatia

Sodan jälkeen Suomen oli uudistettava käytännölliset diplomaattiset suhteensa Neuvostoliiton lisäksi myös muihin liittoutuneisiin maihin, voittaneisiin suurvaltoihin. Ne solmittiin sekä Yhdysvaltojen että Englannin kanssa; myöhemmin myös Ranskan ja Norjan kanssa (19.9.1945 s. 24).

Kokonaisuutena kysymys oli normaalista kanssakäymiseen liittyvistä rutiineista ja itsenäisten valtioiden keskinäisistä yhteyksistä. Mitään näkyvää pohdintaa diplomatian instituution kehittämistä tai kehittämistarpeista ei Paasikiven puheissa esiinny. Sellaiseksi tosin voisi tulkita pyrkimyksen siirtyä kahdenkeskeisestä diplomatiasta monenkeskiseen erityisesti Yhdistyneiden Kansakuntien kautta.

Kansainvälinen oikeus

Paasikiven suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen perustuu sen näkemiseen poliittisten olosuhteiden heijastumana.  Valtakuntien välillä otetaan huomioon toisenlaiset näkökohdat kuin sisäisen oikeuden alueella. Kansainvälisessä oikeudessa ratkaisevat ”toisenlaiset voimat” eli nimenomaan valtioiden sotilaalliset voimat ja kansalliset edut, ei laki eivätkä tuomioistuimet (6.12.1945 s. 34–35). Sotakin on sallittua[1], kun poliittinen johto katsoo sen olevan maan ja valtakunnan edun tai aseman, tai vaikkapa valtakunnan arvojen ja kunnian vaatimaa (11.2.1946 s. 50). Varsinkaan suuret maat eivät anna oikeudellisten seikkojen estää itseänsä ryhtymästä toimenpiteisiin, joita ne pitävät sotilaallisten näkökohtien kannalta välttämättöminä. Sillä ei ole väliä, loukkaavatko ne pieniä vai ei: ”Tämä on valitettava tosiasia, jolle me pienet emme voi mitään, vaan joka meidän on otettava lukuun”. (9.4.1948)

Kansainvälisiä suhteita koskeva realismi ja varsin pessimistinen näkemys kansainvälisen oikeuden voimasta ja merkityksestä eivät kuitenkaan merkitse vajoamista toivottomaan synkkyyteen. Paasikivi itse asiassa toivoo vahvasti kansainvälisen oikeuden kehittymistä parempaan suuntaan. Hän näkee senkin, että suurvallatkin saattavat toimia niin, että toivottavaa kehitystä tapahtuu. Tästä tunnetuin esimerkki sodanjälkeisinä vuosina oli Nürnbergin oikeudenkäynti, jossa sotasyyllisyys eli sodan aloittaminen – ja sotarikokset – käsiteltiin rikoksina, samaa edustivat Unkarin oikeudenkäynti ja Ranskassa marsalkka Petainin kuolemantuomio (11.2.1946 s. 50, 54–55).

Tämä kehitys ei kuitenkaan täysin tyydyttänyt Paasikiveä, koska muutos edusti voittajien oikeutta.[2] Silti se piti hyväksyä tosiasiana. Kun Suomen tapauksessa venäläiset vetosivat samaan käytäntöön suomalaisten sotasyylliseksi lueteltujen henkilöiden kohdalla Suomella ”ei ole mahdollisuutta saada mitään uutta tulkintaa voimaan”. (11.2.1946 s. 54–55) Suomen sisäisen oikeudenkäytön osalta vaatimus oli oikeustajun vastainen, joten alistuminen ei johtunut – Paasikiven mukaan – kansainvälisen oikeuden vaan suurvaltojen (Neuvostoliiton) voimasta.^[3]

Paasikiven suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen ja sen kehittämiseen on muutoin voimakkaasti hyväksyvää. Paasikivi toteaa Pariisin rauhansopimuksen sitovan Suomen, Neuvostoliiton ja Ison-Britannian toimimaan ja esiintymään kansainvälisen oikeuden (rauhan) normien puitteissa (18.9.1947 s. 88). Paasikivelle kansainvälinen oikeus on nimenomaan pienten valtioiden turvaksi toimivaa oikeutta. Pieni valtio ei halua käydä sotaa, mutta myös suurvalta joutuu kansainvälisen oikeuden normeja seuratessaan rajoittamaan toimintaansa.  Suomen kannalta katsottuna rauha ja ”oikeuteen perustuva yhteistoiminta maailman kansojen välillä” ovat jo taloudellisen toimeentulon vuoksi tärkeitä ja toivottavia asioita (1.1.1948 s.115). Muutoinkin Paasikivi korosti vahvasti pienvaltion näkökulmaa:

Me pienet kansat olemme erityisesti tietoisia siitä, että lopulta kuitenkin vain kansainvälinen oikeusjärjestys … pystyy luomaan ihmiskunnalle, kansoille ja valtioille säännöllisen ja rauhallisen yhteistoiminnan sekä yleisen edistyksen mahdollisuudet. Pettymyksistä huolimatta ihmiskunta ei voi luopua toivosta, että se ennemmin tai myöhemmin tämän oikeuden ja oikeudenmukaisuuden tilan onnistuu luomaan. (18.9.1947 s. 88)

Paasikivi korostaa sitä, että oli jo vuosikymmeniä pyritty kehittämään kansainvälistä oikeutta sellaiseksi, että myös kansainvälisissä suhteissa voisi olla samantapaista oikeusjärjestystä kuin valtioiden sisäisissä oloissa. Siihen pyrittiin Kansainliiton kautta, mutta yritys epäonnistui. Uuden turvallisuusjärjestön, YK:n toivotaan onnistuvan; tosin varmuutta siitä ei ole (6.12.1945 s.29). Päinvastoin kansainvälinen politiikka osoittaa, että ”… kaikkien suurvaltojen … politiikkaa johtavat sellaiset periaatteet, että ne eivät vielä jätä asioitaan tämän tulevan turvallisuuden järjestön ratkaistaviksi ja järjestettäviksi”. (6.12.1945 s. 35) Paasikivi haaveili tässä avoimesti, ei hän reaalimaailmaa vielä nähnyt kansainvälisen oikeuden hallitsemana kenttänä. Tästä pessimismistä huolimatta Paasikivi jaksoi uskoa parempaan tulevaisuuteen: ”On toivottavaa, että kaikesta huolimatta Yhdistyneet Kansakunnat järjestön avulla ihmiskunnan ikivanha ja hartain unelma toteutuisi.  Näin siitä huolimatta, että YK ei ollut tavoitteessa vielä onnistunut (1.1.1948 s. 115–116).

Velvollisuus noudattaa sopimuksia

Velvollisuus noudattaa sopimuksia on kansainvälisen yhteisön yleinen ja perustavaa laatua oleva normi. Se on luonteeltaan yleinen, kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä sääntö kaikissa ihmisyhteisöissä ja niiden välisissä suhteissa. Länsimaissa tämän normin juuret ulottuvat vanhan ajan Välimeren kulttuurialueeseen ja uskontoihin kuten zarathustralaisuuteen ja juutalaisuuteen/kristinuskoon. Sen alkuperä oli ehkä kauppavaihdossa ja säännön saattaisi väittää näkyvän jopa primitiivisessä mykässä kaupankäynnissä. Länsimaissa normi kytkeytyy vanhaan roomalaiseen oikeuteen ja käytäntöön, jossa sopimusvelvoite (pacta sunt servanda) oli tärkeänä pidetty normi. Tämä merkitsi Paasikiven aikana säännön soveltamista nimenomaan Neuvostoliiton kanssa tehtyihin sopimuksiin. Pitää kuitenkin muistaa, että Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset ja niiden tarkka noudattaminen on yleisen normin ilmentymä.

Paasikiven mukaan Suomen ulkopolitiikan pääperiaate ”on ollut ja tulee olemaan tehtyjen sopimusten tunnontarkka noudattaminen ja niiden asettamien velvoitusten rehellinen täyttäminen (1.1.1950 s.125). Noudattamalla tarkoin sopimuksia Suomi vahvistaa olemassaoloaan suvereenina valtiona. Niin kuin usein tapahtuu valtioiden välissä suhteissa, on Suomi täysvaltaisena valtakuntana sopimuksissaan sitoutunut täyttämään määrättyjä velvollisuuksia, mikä on katsottava ehdoksi, jotta ”maamme riippumatonta kansainvälistä asemaan kunnioitetaan” (1.1.1950 s.125).  Sopimusten noudattaminen ”niiden kirjaimen ja hengen mukaisesti ylläpitää ja kehittää hyviä ja luottamuksellisia suhteita kaikkien maiden, mutta varsinkin itäisen naapurimme Neuvostoliiton kanssa”. (31.1.1950 s.127) Sopimusten rehellinen ja tarkka täyttäminen perustuu kansalaisten vapauteen sekä lainalaisen parlamentaariseen ja kansainvaltaiseen järjestykseen (1.1.1948 s.126).

Paasikiven korostaessa Suomen tahtoa ja pyrkimystä sopimusten noudattamiseen. Neuvostoliiton korostumisesta huolimatta kysymys ei ollut kuitenkaan vain Neuvostoliitosta ja Suomen sitä koskevista velvollisuuksista. Velvollisuus noudattaa sopimuksia toimi myös toisin päin, normin korostaminen ja viitteet Neuvostoliiton tahdosta sopimusten kirjaimelliseen noudattamisen pyrkivät sitomaan myös Neuvostoliiton toimintaa, ja pitämään sen mahdollisuuksien mukaan sopimusten rajoissa. Paasikivi painotti, että rauhansopimuksen velvollisuuksien täyttäminen ”vahvistaa myös meidän oikeutemme” (6.12.1947 s. 92).

Paasikiven mukaan Suomi sai sopimusten noudattamisesta senkin hyödyn, että Suomen asema kansainvälisessä yhteisössä itsenäisenä ja velvollisuutensa hoitavana valtiona vahvistuu. Toisin sanoen, normin tiukkaan seuraamiseen sisältyy voimakas viesti myös muiden valtioiden kuin Neuvostoliiton suuntaan. Kun sopimuksia valvovaa ja rikkomuksista rankaisevaa valtioiden yläpuolella olevaa ”nimismiestä” ei ole, oma esimerkki ja sitä tukeva vahva retoriikka on ainoa keino, jolla Suomi voi jotenkin vaikuttaa muiden valtioiden toimintaan, erityisesti Neuvostoliiton.

Puolueettomuus

Kansainvälisen oikeuden tarkoittamaa puolueettomuutta – eli sodanaikaista puolueettomuutta kahden sodankävijän suhteen^[4] – Paasikivi ei käsittele tai kommentoi, koska sotatilannetta ei Suomen lähettyvillä hänen presidenttikausillaan ollut. Esimerkiksi Korean sodan aikana Suomen ei tarvinnut tehdä asian suhteen valintaa, koska Suomi ei vielä ollut YK:n jäsen. Lisäksi taistelunäyttämö oli kaukana Suomesta ja Suomen lähialueista, eikä Suomen toimille tai kannanotoille ollut tarvetta. Suomi voi rauhassa hyötyä Korean boomista.

Suomi oli pyrkinyt puolueettomuuteen toisen maailmansodan uhatessa, mutta Suomen pysymiseen sodan ulkopuolella ei luotettu. Suomen tai ainakin Suomen alueen pikemmin nähtiin joka tapauksessa joutuvan sotaan mukaan. Olivat Neuvostoliiton arviot oikeita tai vääriä, se kuitenkin toimi arvioidensa varassa aluksi neuvottelujen ja sittemmin sotilaallisen voimankäytön avulla. Neuvottelujen tavoitteena oli varmistaa, etteivät saksalaiset joukot voisi hyödyntää Suomen maa- ja merialuetta hyökkäyksessä kohti Leningradia. Kun neuvotteluratkaisua ei syntynyt, asia pyrittiin varmistamaan sodalla.

Paasikiven pyrkimyksenä oli ollut sodan välttäminen alueluovutusten avulla. Se olisi merkinnyt luopumista puolueettomuusasemasta mutta ilman liittoutumista Neuvostoliiton kanssa. Seurauksena olisi ehkä ollut Saksan joukkojen hyökkäys Suomeen, mutta Paasikiven mielestä tuhot olisivat jääneet pienemmäksi kuin Neuvostoliiton kanssa käydyissä sodissa. Itsenäisyys olisi joka tapauksessa – Paasikiven arvion mukaan – säilynyt, ja Suomen tilanne olisi mahdollisten tuhojenkin jälkeen ollut parempi kuin hävityn sodan jälkeen. Paasikiven omat jälkikäteisarviot perustelevat hänen ajamaansa neuvotteluratkaisua, ja avoimen jälkiviisauden tunnelmissa Paasikivi samassa yhteydessä katsoi, että myös Tarton rauhanneuvotteluissa oli tehty virhe, kun Neuvostoliiton heikkouden tilaa oli hyödynnetty eikä harkittu pitkällä tähtäimellä järkevämpää rajaa koskevaa ratkaisua.

Kansainvälisen oikeuden tarkoittama sodanaikainen puolueettomuus ei sodan jälkeen ollut sellaisenaan käytettävissä. Oli päästävä rauhan olosuhteissa toimivaan ratkaisuun, rauhanaikaiseen puolueettomuuspolitiikkaan – jollaista oli toki yritetty jo ennen talvisotaakin. Puolueettomuus piti yleistää sodan ajasta rauhan aikaan. Kovin selvästi tätä ei kuitenkaan ilmaistu, siihen ei ehkä ollut aikaa – tosin jo välirauhansopimuksen perusteella Suomen oli pysyttävä Neuvostoliittoa vastaan suunnattujen liittoutumien ulkopuolella. Vasta yya-sopimukseen oli mahdollista kehittää rauhanaikaista politiikkaa paremmin vastaava sanonta, joka oli myös Neuvostoliitolle silloin helpommin hyväksyttävissä. Näin ”pidättäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella” sai keskeisen aseman puolueettomuussanastossa.^[5]

Yksi edellytyksistä löytyi solmituista rauhansopimuksista. Paasikivi kiinnitti huomiota siihen, että jo vuoden 1940 rauhansopimuksessa (talvisodan jälkeen) Suomi oli sitoutunut olemaan tekemättä liittoja ja osallistumatta koalitioihin, jotka on suunnattu Neuvostoliittoa vastaan. Sama periaate oli julkilausuttu myös Pariisin rauhansopimuksessa 1947 (22.9.1955 s. 193).

Tätä näkyvämmän roolin sai kuitenkin yya-sopimus, jonka johdannossa julkilausuttiin Paasikiven kannattama periaate: Suomen pyrkimyksenä on pysyvä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Paasikivi katsoi, että tämän periaatteen ”Suomen kansa yksimielisesti hyväksyy” ja ”useimmat pienet valtiot koettavat noudattaa”.

Puolueettomuuspolitiikan tiellä oli kuitenkin myös haasteita. Niistä yksi liittyi yya-sopimukseen, ja nimenomaan tilanteeseen, jossa hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan tapahtuisi Suomen alueen kautta. Jos sopimusosapuolet olisivat todenneet tuollaisen uhan olevan olemassa, heidän olisi pitänyt aloittaa neuvottelut hyökkäyksen torjumiseksi. Paasikiven mukaan tuon uhan tultua todetuksi, neuvottelut olisi aloitettava, mutta hyökkäyksen torjunta olisi kuitenkin ensisijaisesti Suomen vastuulla (22.9.1955 s.193).

Paasikiven mukaan valtiolla on oikeus itsepuolustukseen, ja mainitussa tilanteessa Suomella on oikeus puolustautua yksin – ja tarvittaessa ulkoista apua (siis Neuvostoliiton tukea) käyttäen. Itsenäisellä valtiolla on siis oikeus myös liittoutumiseen, joten tilanne ei olisi hyökkäyksen sattuessa enää jäämistä puolueettomaksi sotaa käyvien valtioiden välillä. Suomihan olisi itse siinä tapauksessa sotaa käyvä, puolustautuva valtio. Tämä velvollisuus toteutuu myös silloin, jos Neuvostoliitto joutuu hyökkäyksen kohteeksi Suomen alueen kautta. Sellaisen hyökkäyksen torjuminen on Paasikiven mukaan ”ensi kädessä meidän suomalaisten asia ja vasta toisessa sijassa Neuvostoliiton”. Suomella on suvereenina valtiona silloinkin oikeudet etujensa valvomiseen (9.4.1948 s. 99).

Puolueettomuuspolitiikan rahanaikaisista haasteista tai suorastaan esteistä merkittävin oli Porkkalan kysymys:

Vaikkakin Suomella täytyy katsoa olevan periaatteellinen oikeus pysyä puolueettomana muiden valtioiden välisen sodan aikana, on kuitenkin muistettava, että Neuvostoliitolle rauhansopimuksen mukaan taatut oikeudet ei vain Porkkalan tukialueeseen vaan myös vapaaseen kauttakulkuun kaikkia teitä ja keinoja käyttäen tämän tukialueen ja Neuvostoliiton välillä antavat Suomen puolueettomuudelle oman värinsä, joka ei hyvästi sovellu kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin.  (9.4.1948 s.98–99; 22.9.1955 s.192)

Paasikivi joutui myöntämään, että ratkaisu vaatii kansainvälisen oikeuden luovaa soveltamista; itse asiassa nimenomaan ’puolueettomuuspolitiikan’ käsitteen luovaa soveltamista.  Paasikivi alkoi ohjata huomiota neutraliteetin käsitteestä puolueettomuuspolitiikan enemmän reaalipoliittiseen käsitteeseen, rauhanajan politiikkaan niissä olosuhteissa, joissa Suomen oli elettävä ja selvittävä:

Mutta niin kuin viime vuodet ovat osoittaneet, nämä käsikirjat eivät olekaan ratkaisevia, vaan ratkaiseva on todellinen elämä monine vivahduksineen, joita kansainvälinen oikeus saa luvan seurata niin paljon kuin ehtii ja kykenee. (9.4.1948 s.98–99)

Sekundääriset ja kehittyvät instituutiot

Englantilaisen koulukunnan käsitteistössä kansainvälinen yhteisö on valtioiden yhteisö. Valtiot ovat yhteisön suvereeneja ja täysivaltaisia ”jäseniä”. Mikään ei saa eikä voi olla itsenäisen, suvereenin valtion yläpuolella. Valtio seuraa ja noudattaa yhteisön sääntöjä, normeja ja instituutioita vapaasti, oman harkintansa mukaan, mutta tekee sen, koska se on valtion etujen mukaista.

Koulukunta suhtautui valtion yläpuolelle asettuvaan vallankäyttöön hyvin epäillen ja kielteisesti. Valtiot voivat muodostaa yhteistyöjärjestöjä, mutta niiden tuli olla valtioon nähden toissijaisia. Ne eivät ole instituutioita (koulukunnan tarkoittamassa sosiologisessa mielessä) vaan (kansainvälisiä) organisaatioita. Silti YK ei ole mikä tahansa kansainvälien organisaatio. Käytännössä kaikki itsenäiset valtiot ovat olleet jo pitkään sen jäseniä, ja sillä on peruskirjassa hyväksytyt päätöksentekotavat. YK:n voi sen vuoksi sanoa edustavan kansainvälisen yhteisön organisoitunutta muotoa, jolla on kyky kansainvälisen yhteisön tahdon ilmaisemiseen. Lisäksi se edustaa diplomatiassa huipputärkeää ja toimivaa monenkeskistä, multilateraalista, diplomatiaa. Ja kun kansainvälinen oikeus on pitkälle sopimusten varassa tai sopimukset ovat kansainvälistä oikeutta, YK:n peruskirja ja yhteiset julistukset ovat tärkeä osa myös kansainvälistä oikeutta.  Turvallisuusneuvostoon sisältyy lisäksi pysyvien jäsenten veto-oikeus eli pysyvien jäsenten johtoasema sodan ja rauhan kysymyksissä (great power management).

Suomi piti perustellusti YK:a jo oikeastaan ennen jäsenyyttä kansainvälisen instituution asemassa. YK sai Paasikiven visiossa selvästi instituution roolin tai ainakin eräitä muita instituutioita kuten kansainvälistä oikeutta ja diplomatiaa vahvistavan roolin.  Paasikivi näkee sen jopa eräänlaisen tuomioistuimen roolissa, kansainvälisen oikeuden toteuttajana.  Jäsenyyden jälkeen Paasikivi totesi:

Olemme aina kannattaneet kansainvälisen rauhanjärjestön aatetta. Jo kauan sitten maamme tunnetut johtomiehet, senaattorit Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin … kumpikin kuolemaansa asti, miettivät ja harrastivat tällaisen järjestön luomista ja kirjoittivat siitä toivoen sen kautta saatavan pienille kansoille turvaa ja kansainväliselle oikeudelle voimaa.  Olimme myös Kansanliiton innokkaita kannattajia. Hartain toiveemme on, että YK paremmin kuin edeltäjänsä onnistuisi oleellisessa ja varsinaisessa, niin suurille kuin pienille kansoille tärkeimmässä tehtävässään: rauhan turvaamisessa ja oikeuden ylläpitämisessä kansojen välillä. (1.1.1956 s. 206)

Funktionaaliset toimintatavat ja käytännöt

Ristiriitojen rauhanomainen (poliittinen) ratkaisu

Paasikivi ei hyväksy valtioiden välisten ristiriitojen ratkaisemista aseellisin voimin, sodan avulla. Sotaa tulee kaikin keinoin välttää, koska pieni valtio, heikompi osapuoli, menettää siinä paljon enemmän kuin neuvottelemalla huononkin sopimuksen. Talvisota olisi pitänyt välttää hyväksymällä Neuvostoliiton kieltämättä kovat vaatimukset. Sodan jälkeen järki oli otettava käteen, vaikka rauhanehdot olivat neuvotteluratkaisua kovemmat ja sodan aiheuttamat uhrit ja menetykset olivat valtavat. Kynä joutui korjaamaan, mitä miekka oli särkenyt: ”On jälleen osoittautunut, että ystävälliset neuvottelut ja järkevät sovittelut ovat se tie, jota meidän järjestäessämme asioita Neuvostoliiton kanssa on kuljettava”. (22.9.1955 s. 193)

Paasikiven kannanotossa ei ole kysymys vain kansallisesta realismista ja vain Suomen tapauksesta. Paasikivi julkilausuu itse asiassa yleispätevän normin, kansainvälisen yhteisön perusajatuksen yhden ilmentymän. Vaatimus ristiriitojen rauhanomaisesta ratkaisemisesta koskee kaikkia valtioita, myös ja erityisesti suuria:

Hartain toivomme on, että suurvaltojen väliset ristiriidat … selvitetään rauhallisin keinoin, ilman että maailma jälleen joutuu samanlaiseen hirvittävään onnettomuuteen kuin mitä se tällä vuosisadalla on jo kahdesti kokenut (20.7.1951 s.140)

Yhteistyö

Yhteistyö tai pikemminkin halukkuus yhteistyöhän muiden valtioiden ja kansojen kanssa ei ehkä ole instituutio vaan toimintalinja. Niin keskeinen se Suomelle kuitenkin oli, että kannattaa tässä yhteydessä ainakin mainita instituutioon verrattavana ilmiönä ja normina.

Yhteistyön norminkaltaisuus tulee esiin, kun Paasikivi nostaa sen yhdeksi tärkeäksi velvoitteeksi, joka Suomen on otettava huomioon. Paasikiven mukaan pienenkin valtion asia on antaa oman henkensä ja oman luonteensa mukaan osansa kansojenkin välisessä yhteistoiminnassa. Tässä yhteistyössä myös pienillä kansoilla omat velvollisuutensa, joita Suomikin pyrkii omalta osaltaan täyttämään (18.9.1947 s. 89). Paasikivi korostaa Suomen osallistumista kansainväliseen yhteistyöhän maailman vapaiden kansojen kesken kulttuurielämän eri aloilla. Se kehittyy edelleen, sitten kun Suomi on tullut Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi (1.1.1947 p. 75). Kun Suomen kansainvälinen asema on alkanut vakiintua, Suomi on voinut osallistua muiden vapaiden kansojen rinnalla kansainväliseen taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen yhteistyöhön olematta YK:n jäsen, odottaessaan jäsenyyden ajallaan toteutuvan – suurpolitiikan sen salliessa (23.7.1948 s.108).

Luottamus

Paasikiven visiossa kansainvälinen yhteisö ja sen instituutiot saavat siis varsin laajan osan. Kuitenkin myös niiden kohdalla, samoin kuin nähtiin kansainvälisen järjestelmän visiossa, Neuvostoliiton roolin painotus tuli vahvasti esille.  Jälleen on kuitenkin kysymys yleisten periaatteiden soveltamisesta ajankohtaiseen ja vaikeassa tilanteessa elintärkeään kysymykseen. Siitä ei seuraa, että kansainvälisen yhteisön instituutioita koskevat ajatukset jotenkin vesittyisivät. Pyrkimyksenä oli, esimerkiksi, noudattaa tehtyjä sopimuksia niiden kirjaimen ja hengen mukaisesti sekä ylläpitää ja kehittää hyviä ja luottamuksellisia suhteita kaikkien maiden, mutta varsinkin Neuvostoliiton kanssa.  Tämä erityisyys ei merkinnyt muut poissulkevaa erityisoikeutta, Suomi pyrki koko ajan hyväksymään taloudellisia ja sosiaalisia oloja koskevia sopimuksia ulkovaltojen kanssa, myös kauppasopimuksia. Viite Neuvostoliittoon oli samalla viestiä myös muille Suomen luotettavuudesta sopimuskumppanina (28.1.1949 s.120).

Sen lisäksi, että Suomi seurasi ja toimi Paasikiven ohjauksessa yleisten kansainvälisen yhteisön instituutioiden (sekä sääntöjen ja normien) mukaisesti niitä kansainvälisen kanssakäymisen perustana käyttäen, on syytä tutkia, tuliko Paasikiven visiossa samalla esille sääntöjä, normeja ja instituutioita, jotka ovat korostetusti tyypillisiä vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteille. Rajanveto yleisten ja ”kansallisten” instituutioiden välillä on tietenkin häilyvä ja epäselvä, joten tätä voi ajatella enemmän kysymyksenä kuin vastauksena.

Luottamus ja sen rooli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa vaikuttaa ensi näkemältä hyvin rajatulta ja historialliseen tilanteeseen liittyvältä retoriikalta tai suorastaan liturgialta. Mielikuva voi olla aiheellinen ja todellisuutta vastaava, mutta ennen asian tarkempaa käsittelyä on syytä kuitenkin muistuttaa, että Suomi tai Paasikivi ei ole ainoa, joka pitää luottamusta tärkeänä rauhanomaisten kansainvälisten suhteiden tekijänä. Kaikissa sopimuksissa luottamus vastapuolen haluun ja kykyyn noudattaa sopimuksia on sopimussuhteiden keskeinen elementti.  Luottamus tai sen puute sopimussuhteissa on ollut esillä läpi tunnetun historian, ja sillä on ollut käyttöä kansainvälisissä suhteissa myös muualla kuin Suomen tapauksessa ja 1950-luvun jälkeenkin. Esimerkiksi aseidenriisunta- tai asevalvontaneuvotteluissa alettiin käyttää termiä ”luottamusta herättävät toimenpiteet” yhtenä liennytyspolitiikan elementtinä.[6]

Paasikiven mukaan välirauhansopimus oli tarkasti täytettävä. Se ei Paasikivelle vielä riittänyt. Hänen mukaansa tarvittiin ”vielä lisää sen yli”.  Yli välirauhansopimuksen säännösten piti saada aikaan luottamukselliset suhteet suuren naapurin kanssa. Tämä tarkoitti rauhaa ja sopua, luottamuksellista naapurisuhdetta (1.1.1944 s.10). Toisin sanoen, sopimusten rinnalla olivat olemassa ”luottamuksellisen naapuruuden ja hyvän tahdon kirjoittamattomat lait”. (6.12.1948 s.114–5) Välirauhansopimuksen tekemisen jälkeen oli luotava pohja lujalle ja kestävälle rauhalle. Sen vuoksi Paasikivi katsoi välittömäksi ulkopoliittiseksi tehtäväkseen ryhtyä ”hedelmälliseen yhteistyöhön muiden rauhaarakastavien vapaiden kansakuntien kanssa ja ennen kaikkea rakentaa ja lujittaa pysyväiset ja luottamukselliset ystävyyssuhteet suureen itäiseen naapuriimme”. (11.3.1946 s. 71)

Paasikivi katsoi, että kansojen välisen ystävyyden ja rauhan esteistä vaarallisin on epäluulo. Neuvostoliitto ei toki pelännyt Suomea, mutta tunsi epäluuloisuutta Suomen mahdollisesta osallistumisesta ”salahankkeisiin Neuvostoliittoa vastaan”. (11.1946 s. 29)

Paasikiven mielestä oli syytä rehellisesti pohtia mistä tuo ”hyvin vahva epäluulo” johtui. Stalinia lainaten Paasikivi piti syynä pelkoa siitä, että jokin suurvalta voi käyttää Suomea Neuvostoliittoa vastaan (x.12.1945 s. 35):

Perimmäisenä syynä [epäluuloon] ovat ne järkyttävät vaikutelmat, joita sodan koettelemukset ovat painaneet syvälle yhdistyneiden kansojen sieluun, ja varsinkin ne suunnattomat kärsimykset, joita Natsi-Saksan hyökkäys on tuottanut Neuvostoliiton kansoille.  … tämä kaikki heittää varjonsa meidänkin päällemme. Epäluuloisuus ja epäluottamus sekä katkeruus meitä kohtaan on vielä nyt vaikeana esteenä ja kompastuskivenä pyrkimyksissämme väliemme selvittämiseen suuren naapurimme kanssa. (15.3. 1945 s.14–15)

Ystävyys

Ystävyys tuntunee useimman lukijan mielestä olevan sellainen elementti, joka liittyy nimenomaan ja vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.  Kun puhutaan ulkopoliittisesta liturgiasta, ystävyyden julistaminen tuntuu olevan sitä pahimmillaan. Liturgisuuden tunne tulee ehkä siitä, että sanaa käytettiin ja käytetään vähemmän puhuttaessa muista valtioista ja siitä, että ystävyydestä puhuminen ”perivihollisten” kesken näyttää väärältä ja on vastoin kaikkea sitä, mitä ”vanhasta vainoojasta” tiedetään.

On totta, että ’ystävyys’ on vuosisatojen ja vuosituhanten saatossa kadottanut roolinsa sosiaalisten suhteiden keskeisenä (sosiologisena) perusinstituutiona. Antiikin Kreikassa ja Roomassa asia oli kokonaan toisin. Aristoteleen ja hänen ideoitaan seuranneen Ciceron ajattelussa ystävyys oli tärkeä yhteiskunnallinen suhde, ei vain kahden ihmisen välinen tunneside. Kysymyksessä oli yhteisön jäsenten yhteenkuuluvuus, joka heijasti sosiaalisten tarpeiden merkitystä. Ihminen ei voinut elää sosiaalisen yhteisön ulkopuolella. Kuuluminen sosiaaliseen yhteisöön oli niin tärkeä, että karkotus yhteisöstä oli kovin mahdollinen rangaistus. Sokrates valitsi karkotuksen sijasta myrkkymaljan. Ystävyyden käsite oli siis poliittinen käsite, ja ystävyydellä oli sosiaalisesti merkittävä tehtävä sosiaalisen yhteisön rakennusaineena. Tässä mielessä ystävyys muodosti suhteen ihmisten – yhteisön jäsenten – välillä riippumatta siitä tunsivatko osapuolet toisiaan tai olivatko edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Koko kansainvälisen yhteisön ja siis valtioiden ”yhteenkuuluvuuden” voi ymmärtää samalla tavoin ystävyyden instituution kautta.

Antiikin aikojen jälkeen ystävyyden sosiaalinen ja poliittinen funktio katosi, joskaan ei kokonaan, poliittisesta ajattelusta (ks. Roschin 2006; 2009a; 2009b; 2017 ). Kun se samoin kuin vastaavassa käytössä ollut ”rakkaus”^[7] sai tunnesuhteiden merkityksen, sosiaalisena instituutiona se jäi pois käytöstä. Sen vuoksi on helppo ymmärtää se, että ystävyyttä ei ole mainittu englantilaisen koulukunnan teksteissä kansainvälisen yhteisön instituutiona. Samoin myös se, että ystävyys ei terminä esiinny kovin usein valtioiden välisten suhteiden piirissä. Ei se tosin täysin tuntematonkaan tässä yhteydessä ole, sitä on käytetty ja käytetään silloin tällöin kahden valtion suhteiden luonnehdintana.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ystävyys on instituution kaltainen valtioiden rauhanomaista kanssakäymistä edistävä ja helpottava tekijä. On ainakin perusteltua tarkastella tätä elementtiä Paasikiven visiossa. Paasikiven lähtökohta oli ilmaistavissa hyvin lyhyesti: ”Epäluulo on poistettava, ystävyys perustettava”.  (1.11.1944 s.10) Hieman tarkemmin sanottuna kysymys oli hieman laajemmasta paketista:

Pyrkimyksemme päämääränä on ollut välirauhansopimuksen tarkka täyttäminen. Mutta sen lisäksi on tavoitteenamme ollut luottamuksen herättäminen ja epäluulojen hälventäminen Neuvostoliitossa meitä kohtaan. … Tämä on välttämätön edellytys … pysyväisen ystävyyden luomiseksi Suomen ja Neuvostoliiton kesken. (19.9.1945 s.23)

Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta (yya) allekirjoitettiin 6.4.1948. Näin ystävyydestä tuli sopimuksellinen elementti. Sopimus syntyi ja sen tueksi kehittyi alkuvarauksista huolimatta kohtuullinen enemmistön tuki, koska Neuvostoliitto osoitti neuvotteluissa ”Suomen näkökohtien ymmärtämystä ja tahtoa muodostaa sopimus Suomenkin kannalta hyväksyttäväksi”. (9.4.1948 s.98) Paasikiven mukaan ”tätä sopimuksiin perustuvaa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyvän naapuruuden politiikkaa on tulevaisuudessakin järkähtämättä noudatettava” (23.7.1948 s.108)

Joskin ystävyys näyttäytyy painokkaasti Neuvostoliittoon liittyvänä asiana, ei ystävyyden politiikka rajoittunut vain siihen. Paasikiven mukaan Suomi pyrkii olemaan hyvissä ja ystävällisissä väleissä kaikkien kansojen kanssa. Tärkeintä on ylläpitää hyviä ja ystävällisiä suhteita kaikkien naapurimaiden kanssa, mutta ”varsinkin itäisen suuren naapurimme kanssa” (1.1.1950 s.124; 1.1.1947 s. 74)

On selvää, että tässä alaluvussa esitellyt erityisesti Suomeen ja Neuvostoliittoon kohdentuvat kansainvälisen yhteisön instituutiot – luottamus ja ystävyys – yhdessä aikaisemmin esitellyn sopimusvelvoitteen kanssa muodostavat kokonaisuuden. Siinä sopimusten noudattaminen on perustekijä, siitä seuraa luottamuksen lisääntyminen (ja epäluulon hälveneminen). Luottamuksen lisääntyminen puolestaan vahvistaa ystävyyttä eli valtioiden välistä ystävällismielistä rauhanomaista kanssakäymistä. Ystävyys ja luottamus myös vahvistavat toisiaan, ja esiintyvät Paasikiven visiossa usein yhdessä, hän puhuu useimmiten muodossa ”luottamus ja ystävyys” tai ”ystävyys ja luottamus”.

Myös maailmanyhteisö on nähtävillä Paasikiven visiossa. Paasikivi edustaa ja jatkaa 1800-luvun fennomaanista traditiota, jossa valtio ja valtiollinen itsenäisyys ovat väline ja keino nostaa Suomen kansa kansakuntien joukkoon. Ihmiskunta, siis kaikki kansat yhdessä, ovat siten valtiota tärkeämpi ja pysyvämpi sosiaalisen elämän muoto. Tämä ajatus edustaa englantilaisen koulukunnan kantilaiseksi kutsumaa maailmanyhteisöä (eli ihmistoimijoita) koskevaa ajattelua; eikä ole vieras myöskään Westermarckin koulukunnan ideoissa. Tässä tai muuallakaan Paasikiven visiossa ei esiinny kommunisminvastaista vastavallankumouksellista ajattelutapaa – siitä huolimatta, että Paasikivi oli kapitalismiin vahvasti luottava kokoomuspoliitikko. Paasikivi puhuu usein vapaista kansoista, jollaisena Suomen näkee, mutta sekoittamatta ideologiaa ulkopolitiikkaan tai muuhunkaan kansainvälistä yhteisöä tai maailmanyhteisöä koskevaan ajatteluunsa.

Ajankohtansa historiallisessa tilanteessa Suomen näkeminen kansakuntana kansakuntien joukossa liittyi sodanjälkeisen ajan poliittiseen välttämättömyyteen. Paasikivi painottaa tässäkin sitä, ”että Suomen kansalla ei ole muita pyrkimyksiä kuin saada elää – ulkopuolella suurvaltojen välisiä ristiriitoja – omaa elämäänsä omien ihanteidensa mukaisesti”. Sen vuoksi pitää kehittää ja kohottaa kansan sivistyksellisiä ja taloudellisia oloja sekä antaa oma kansallinen ja kulttuurinen panos    ”ihmiskunnan sivistyksen yhteiseen aarreaittaan”. (23.7.1948 s.109) Korkea henkinen sivistys ”kaikissa muodoissaan” määrää Suomen kansan ”sijan sivistyskansojen joukossa”. (29.11. s.112) Sodan ihmiskunta haluaa sivuuttaa, koska se ”odottaa ylevämmän [sivistyksellisen] hengen vallalle pääsemistä myös kansojen välisissä suhteissa”. (1.1.1950 s.124)

Paasikivi näkee 1800-luvun loppupuolen arvo- ja aatemaailman tavoittelemisen arvoisena ihanteena, toisenlaisena aikana ”kuin tämä nykyinen”:

Se oli aikaa, jolloin optimistinen usko edistykseen oli johtavana vakaumuksena. Uskottiin … että myös  i t s e   i h m i n e n  rinnan tämän kanssa kehittyisi siveellisessä, moraalisessa katsannossa. Tähän sisältyy vakaumus, että ihmisten ja kansojen välillä yhä suurempi onnellisuus, rauha, oikeus ja oikeudenmukaisuus tulisi vallitsemaan. Yrjö-Koskinen lausui tulleensa historian kulusta käsityksen, että oikeustila vahvistui heikompien kansojen turvaksi. Leo Mechelin oli lujasti vakuutettu, että hyvä ja oikea oli juurtunut ihmiskunnan elämään syvemmälle kuin paha. (1.10.1951 s.143)

Paasikiven tapana on pitää ihmiskuntaa kohottavia henkisiä saavutuksia kestävinä, valtapoliittisia ja sotilaallisia saavutuksia arvokkaampina:

Ne pysyvät silloinkin, kun paljon muuta on sortunut. Mitä on jäljellä Habsburgien mahtavasta keisarikunnasta ja maailmanvallasta? – Nykyinen pienvaltio Itävalta, jonka kohtalosta ja asioista suuret määräilevät. Mutta Haydn, Mozart ja Beethoven, Itävallan säveltaiteen suurmestarit, seisovat horjumattomina ja ylhäisinä ja puhuvat ihmiskunnalle ihanaa sävelkieltään. Ja tulevat puhumaan tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin. Nämä ovat ihmiskunnan korkeita ja pysyviä arvoja. (8.12.1955 s. 201)

Näin ollen Suomen, kuten pienten kansojen yleensä, tehtävät ovat ”sisäisen elämän, henkisen ja aineellisen kulttuurin alalla – ei valtapolitiikan ja sotilaallisen taistelun areenalla”. Juuri ”kulttuurin saavutuksilla pienetkin kansat voivat kantaa kortensa kansojen yhteiseen kekoon”. Sivistyksellinen, kulttuurinen edistys, on Paasikiven mielestä ”ihmiskunnan jalointa työtä”, ja siinä on ”meidänkin kansallamme riittävästi tehtävää ja päämääriä”.  Tehtävän toteuttamiseksi suomalaisten tulee kehittää olojaan ja tehdä työtä päästäkseen ”yhä korkeampaan siveelliseen, henkiseen ja aineelliseen kukoistukseen” – ”oman henkemme, oman elämänkatsomuksen ja omien valtiollisten periaatteiden mukaisesti”. Paasikivi muistutti siitä, että ”sata vuotta sitten kansamme eli verrattomasti ahtaammissa ja köyhemmissä oloissa. Silloin esiintyi meillä samaan aikaan suuria miehiä: Runeberg, Lönnrot, Snellman, Kivi, Topelius”. (6.12.1947 s. 93) Kaiken kaikkiaan, pieni valtio ei voinut pullistella lihaksiaan kansainvälisen järjestelmän kovassa valtapelissä, Paasikiven mielestä ”pienten kansojen tärkein tehtäväkenttä on kulttuurin laajalla työalalla”. (6.12.48 s.115; 6.12.1947 s. 93; 1.3.1950 s.132). Voimme tulkita tämän näin: Suomen tärkein tehtäväkenttä ja toimintamahdollisuus on maailmanyhteisössä. Sivistysprojekti on siis pienelle valtiolle tärkeää ulkopolitiikkaa. Paasikivi totesi:

Viime vuosisadalla tapahtuneen kansallisen herätyksen johdosta sivistyksen pohja maassamme laajeni ja syventyi. Suuren runouden, kirjallisuuden, tieteen ja taiteen kautta Suomen kansa saavutti henkisen itsenäisyyden jo ennen kuin valtiollinen riippumattomuus … meille avautui. Kansamme silloinen sivistysperintö oli kallisarvoinen ja olikin meidän itsenäisyytemme tehokkain valtakirja. Valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen oli maallemme äärettömän tärkeä tapaus, mutta se ei tietänyt katkeamista kansamme henkisen kulttuurin alalla. (29.11.1948 s.111; ks. myös 2911.1948 s.111 ja 1.3.1956 s. 214)

Lopuksi on lisättävä vielä se, että Paasikiven tapa korostaa maailmanyhteisön ja siinä Suomen ”ulkopolitiikan” merkitystä ei ole irrallaan kansainvälisen yhteisön ulottuvuudesta. Paasikiven mukaan myös kansainväliset yhteistyöjärjestöt voivat olla kanavana tai välineenä kansakunnan antaessa osuutensa ihmiskunnan sivistykselliseen kehitykseen. YK- järjestöistä Unesco ja sen jäsenyys olivat Paasikivelle tärkeä asia, samoin Pohjoismainen Neuvosto, jolla oli kulttuurinen painotus ja jonka tehtäväalueelta poliittinen ja erityisesti sotilaallinen aspekti oli suljettu kokonaan pois. Paasikivi mainitsee myös Parlamenttienvälisen liiton, yhden ilmentymän kansainvälisen yhteisön monista toimijoista, ja sen panoksen kansainvälisen yhteistyön ja rauhanomaisen kehityksen edistämisessä, jopa rauhanomaisen rinnakkainelon vahvistamisessa (25.8.55 s. 190).

Olen hahmottanut edellä Paasikiven visiota kansainvälisestä järjestelmästä, kansainvälisestä yhteisöstä ja maailmanyhteisöstä. Perinteinen tapa puhua ulkopolitiikasta painottaa kansainvälistä järjestelmä ja siis valtioiden välistä yleensä voimavertailuun perustuvaa suhdetta.

Paasikiven näkemys kansainvälisestä järjestelmästä on valtiokeskeinen. Hän näkee sen voimapoliittisin termein, suurvaltojen määräävänä asemana. Pienten valtioiden paikka on suurpolitiikan sivustalla, valitettavan usein suurpolitiikan traagisena uhrina. Paasikivi ei kuitenkaan lähde mukaan kansainvälisen järjestelmän valtapeliin. Tässä järjestelmässä pienen valtion on valittava rauhan tie, sille ei ollut vaihtoehtoa – ei varsinkaan hävityn sodan jälkeen, jolloin oli täytettävä kovat rauhan ehdot. Suomen ulkopolitiikka ei silti ollut vain suhteiden hoitamista Neuvostoliiton kanssa: Suomen ulkopolitiikan tehtävät asettuvat myös kansainväliseen yhteisöön ja erittäin kiinnostavalla tavalla maailmanyhteisöönkin. Niissä Suomella oli mahdollisuus ja velvollisuus vapaaseen kansainväliseen toimintaan, niissä sen ei tarvinnut tyytyä sivullisen asemaan kuten kansainvälisessä järjestelmässä.  Suomi tekee ja voi tehdä kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön rauhanomaisen kehityksen edistämiseksi ja samalla perustaa oman kansainvälisen toimintansa kansainvälisen yhteisön instituutioiden, sääntöjen ja normien varaan. Suomi ottaa ja samalla antaa.

Kansainvälinen yhteisö ja sen instituutiot ovat Paasikiven visiossa keskeisellä sijalla. Niistä osa edustaa yleisiä periaatteita ja näkemyksiä kansainvälisen yhteisön eli valtioiden välisen rauhanomaisen kanssakäymisen perusteista. Osa instituutioista puolestaan painottuu ajankohtaiseen kysymykseen Neuvostoliitosta ja suhteista Neuvostoliittoon. Tätä kansainvälisen yhteisön institutionaalista puolta ja sen merkitystä Paasikiven visiossa voi pitää jopa yllättävänä. Sen voi sanoa kertovan jotakin tärkeää Paasikiven ajattelusta tienä ja mahdollisuutena päästä irti kansainvälisen järjestelmän kahleista ja samalla keinona hillitä kansainvälisen järjestelmän kovaa tai suurta peliä. Tulos kertoo myös siitä, että kansainvälisen yhteisön – eli kanssakäymisen normien, sääntöjen ja instituutioiden – asema ja rooli valtioiden kanssakäymisessä on juuri niin tärkeä kuin englantilainen koulukunta väittää.

Maailmanyhteisön kysymysryhmä pelkistyy Paasikiven visiossa sivistykselliseen ja kulttuuriseen suuntaan, ajatukseen siitä, että Suomi on yksi kansakunta muiden kansakuntien joukossa ja sen vuoksi Suomella on sekä pyrkimys että velvollisuus kantaa oma kortensa ihmiskunnan kulttuuriseen aarreaittaan.  Tässä Paasikivi jatkaa fennomaanista perinnettä parhaaseen mahdolliseen tapaan.

”Ulkopolitiikan” ulottuvuudet eivät ole toisistaan selvästi erottuvia, tiukkarajaisia sektoreita. Ne ovat esillä yhtä aikaa ja toisiinsa sekoittuneina. Erittely on siis tarkoitettu analyyttiseksi, osoittamaan, että joskin ulkopolitiikasta voidaan puhua perinteiseen tapaan yhtenä kokonaisuutena, siitä voidaan myös nostaa esiin eri ulottuvuuksia ja nähdä kokonaisuudessa sellaisia piirteitä, mitä perinteinen tulkinta ei välttämättä huomaa tai sisällytä ulkopolitiikkaan.

Kolmen ulottuvuuden keskinäistä painoarvoa Paasikiven visiossa ei käytetyn aineiston valossa pysty osoittamaan. Tuskin kuitenkaan on väärin sanoa, että ensimmäinen eli siis perinteinen kansainvälisen järjestelmän ulkopolitiikka on hallitseva ja keskeisin. Siitä huolimatta Paasikivi ei sijoitu siihen mitenkään tavanomaiseen tai perinteiseen tapaan asevaraista turvallisuutta korostaen. Hän haluaa Suomen pysyttäytyvän kansainvälisen järjestelmän kovan valtakamppailun ulkopuolella – joutuen sen kuitenkin ottamaan huomioon – ja pehmentää linjaustaan sekä kansainvälisen yhteisön että maailmanyhteisön kautta. Paasikivi toimii kansainvälisessä järjestelmässä sen pienelle valtiolle antamilla ehdoilla, mutta hän toimii siinä ”rauhan poliitikkona”, ei voimapoliitikkona – tosiasiat tunnustaen.

 Jos osan alussa esiteltyä tutkimustehtävää ajatellaan, on täysin selvää, että Bullin esittämä kansainvälisen yhteisön määritelmä ei vahvistu Paasikiven puheaineistossa. Jos Paasikivi on jostakin tietoinen, hän on tietoinen kansainvälisestä järjestelmästä ja sen vaaroista. Jos taas  puhutaan yhteenkuuluvuuden tiedostamisesta, se koski enemmän maailmanyhteisöä kuin kansainvälistä yhteisöä: Suomi halusi olla itsenäinen kansakunta kansakuntien joukossa, ja kantaa kortensa ihmiskunnan yhteiseen sivistyksen kekoon.

Näimme kaiken kaikkiaan, että Paasikivi toi esiin instituutioita, jotka löytyvät myös englantilaisen koulukunnan listoilta. Ei kuitenkaan niistä kaikkia, eikä varsinkaan suurvaltajohtajuutta, enintään suurvaltojen velvollisuuden. Sen sijaan esillä oli nimenomaan Suomen kannalta tärkeitä instituutioita ja käytäntöjä – kuten esimerkiksi sopimusvelvoite, luottamus ja ystävyys. Paasikiven puheaineisto viittaa siihen, että kansainvälisen yhteisön instituutiot ovat enemmän maakohtaisia kuin yleispäteviä.

---

[1] Briand-Kellogg sopimus vuodelta 1928 kieltää hyökkäyssodan, ja samoin YK:n peruskirja. Molemmat olivat tiedossa vuonna 1946 (Valtiosopimus 25/1929 ja 4/1934). Paasikivi kuitenkin tarkoittaa, että käytännössä tätä kieltoa on rikottu ja rikotaan. Seuraavassa kappaleessa Paasikivi kuitenkin mainitsee maailmansodan jälkeiset sotasyyllisyysoikeudenkäynnit.

[2]  Suomalaisessa kollektiivisessa muistissa vallitsevana totuutena pidetty sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisu taannehtivan oikeuskäytännön pohjalta selittynee tällä. Kansainvälisessä oikeudessa asiaa koskevia määräyksiä ja sopimuksia oli Haagin rauhankongresseista ja Kansainliitosta alkaen. Suomi allekirjoitti hyökkäyssodan kieltävän Kellog-Briandin sopimuksen, ratifioi sen asianmukaisesti ja se julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa. Sama koski myöhempää hyökkäyskäsitteen määrittelyä. Ennen toisen maailmansodan jälkiselvittelyä kansainväliseen oikeuteen ei kuitenkaan viitattu, eikä esimerkiksi Neuvostoliitto alistunut sotasyyllisyyttä koskevaan oikeudenkäyttöön. Toisen maailmansodan jälkeiset oikeusistunnot olivat siinä mielessä vinoutuneita, ja aiheellisesti vääriksi koettuja myös Suomessa. Sittemmin kansainvälisen oikeuden rooli on vahvistunut, ja jotkut asiat ovat johtaneet valtioissa myös niiden mukaiseen lainsäädäntöön ja oikeuskäytäntöön perinteisen allekirjoitus, ratifiointi ja julkaisuprosessi – lisäksi.

[3]                           Suomi on pienenä valtiona, ja sodan jälkeen ainakin oli, normien seuraaja, ei niiden asettaja. Kovin suurta mahdollisuutta vaikuttaa kansainvälisen oikeuden kehitykseen ei Suomella ollut. Tosin pitää muistaa, että merkittävä osa kansainvälisen oikeuden kehityksestä tapahtuu sopimusten kautta ja että Suomi siltä osin on mukana kehityksessä ja vaikuttamassa osaltaan siihen. Lisäksi osa kehitystyöstä tapahtuu kansainvälisen oikeuden tutkimuksen kautta, ja siinä suomalaisilla kansainvälisen oikeuden tutkijoilla oli ja on edelleen hyvin näyttävä kansainvälinen rooli. Myös Yrjö Ruudun ajan kansainvälisen politiikan tutkimus painottui kansainvälisiin sopimuksiin tai oikeammin kansainvälisen politiikan oikeudellispainotteiseen tarkasteluun, ja sellaisena se jatkui vuoteen 1955 saakka, jolloin kansainvälisen politiikan oppituoli Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa lakkautettiin. Yleisellä tasolla pitää muistaa, että kansainvälisen yhteisön normit ja instituutiot rajoittavat valtioiden toimintaa, ja ne suostuvat siihen, koska se on niille edullista rauhanomaisen yhteistyön ja kanssakäymisen edistämiseksi.

[4]                           Puolueeton valtio ei osallistu sotaan, koska se ei pidä kumpaakaan sodankävijää vihollisenaan. Sen seurauksena se voi jatkaa normaaleja rauhanomaisia suhteita, erityisesti kauppaa kummankin osapuolen kanssa.

[5]                           Ruotsissa on ollut joskus käytössä helpompi ratkaisu, termi ’liittoutumattomuus’ ilmaisussa ”liittoutumattomuus rauhan aikana, puolueettomuus sodan aikana”, millä viitattiin sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaan tienä puolueettomuuteen mahdollisen sodan syttyessä.

[6] ’Luottamus’ on myöhemmin noussut poliittiseen ja myös kansainvälispoliittiseen sanastoon varsin vahvasti, ehkä erityisesti Francis Fukuyaman (1995) maineikkaan luottamusta käsittelevän teoksen ansiosta. Myös muussa alan kirjallisuudessa asiaa on käsitelty paljon (esim. Haukkala et al. 2018; ks. myös Wheeler 2018), jopa englantilaisen koulukunnan kirjallisuudessa siihen on viitattu.

[7]  Muinaisessa Kiinassa Mozi puhui universaalista rakkaudesta. Sillä hän tarkoitti, että ihmisten piti suhtautua kaikkiin muihin ihmisiin, siis myös toisten valtioiden asukkaisiin, samoin kuin omaan isäänsä. Kungfutselaiset puolestaan pitivät isän ja pojan suhdetta erityislaatuisena, ja pojan rakkautta isäänsä kohtaan kaiken järjestyksen perusehtona. Vastaavantyyppinen idea esiintyi myös antiikin Rooman kosmopoliksen ideassa ja myös kristillisessä opissa kaikista ihmisistä tasaveroisina Jumalan lapsina.