Torstai 30.11.2023 B

Huomasin että minun on kirjoitettava täsmennys HS-pääkirjoitusta koskevaan edelliseen merkintääni  (kirjotin tämän jo 30.11. mutta muuton takia sain koneen toimintakuntoon vasta 3.12.23 – samana päivänä kokosin paljon uutta aineistoa, johon liittyviä kommentteja kirjoitan 4.12 alkaen).

Lainaan nyt suoraan kirjoittajan Anna-Liisa Kauhasen tekstiä: ”Käynnissä ei ole mikään hyvän ja pahan taistelu, jossa oikeamieliset ottavat mittaa väärämielisistä, vaan suurvaltojen geopoliittinen kamppailu. Tämän suomalaiset hyvin ymmärtävät. Samoin sen, että Suomi on taas pelinappula. Se on ymmärrettävästi monen mielestä sietämätöntä.”

Panen ensin merkille, että ’oikeamielinen’ ja ’väärämielinen’ ovat melko harvoin käytettyjä termejä; ei Yhdysvaltojen eikä Venäjänkään poliittisessa retoriikassa esimerkiksi Ukrainan sodan aikana ole noita termejä uskoakseni lainkaan käytetty (Venäjästä en ole ihan varma, mutta käännösteksteissä en ole niitä havainnut). Saattaisi olla, että jotkut osuvammat termit voisivat vesittää Kauhasen väitettä. Jos puhuttaisiin Hyvän (hengen) ja Pahan (hengen) edustajien välisestä kamppailusta; tai suoranaisesti Jumalan ja Saatanan edustajien taistelusta; puhumattakaan demokratian ja diktatuurin välisestä taistelusta, varsin moni sanoisi sellaisen ainakin viime mainitussa muodossa olevan käynnissä. Esimerkiksi professori Sami Pihlström, pasifisti, katsoi Kosmopolis-lehdessä vuonna 2022 kysymyksessä olevan nimenomaan demokratian puolustaminen autoritaarisen (diktatuurin) Venäjän hyökkäykseltä, ja siten velvoittavan myös pasifistia taisteluun demokratian puolesta. Kyllä Suomessa on nähty melkoinen joukko vastaavia puheenvuoroja, joissa käytännössä sovelletaan edellisiä dikotomioita. Ja käsitykseni mukaan moni todella uskoo siihen, että tämä hyvän ja pahan taistelu on käynnissä velvoittaen Suomeakin siihen osallistumaan kaikin voimin ja kaikin tavoin: periksi antamatta kovana kovaa vastaan (koska ”kovaa vastaan pehmeä sulaa”.) (Ks. teostani Hyvä, paha, ystävä, vihollinen. Toinen uudistettu laitos. Helsinki: Rosebud 2023

 Tekstikatkelman tärkein sanonta on kuitenkin ”suurvaltojen geopoliittinen kamppailu”, siis maailmanpoliittinen taistelu vallasta eli valtapolitiikka. Tämän väitteen totuusarvoa on mahdotonta kiistää. Samoin kuin sitä, että tämä valtapoliittinen aspekti on nykyisessä mielipideilmastossa sensuroitu tehokkaasti pois julkisuudesta. Siitä puhuvat vain ”putinistit”, ja tietenkin Putin itse. Venäjän retoriikassa Venäjä käy Ukrainassa sotaa länttä (erityisesti Yhdysvaltoja) ja sen maailmanvaltapyrkimystä vastaan. Se voi olla Venäjän tuhoon johtavaa heikkenevän suurvallan kamppailua, jossa sen häviö on vuorenvarma. Mutta Venäjä katsoo ehkä olevansa vain lännenvastaisen ”rintaman” esitaistelija ja rohkaisija, ja onnistuessaan se ehkä toivoo voittavansa taistelun kansainvälisen järjestelmän valtarakenteista.

Joka tapauksessa lauseet ”Tämän suomalaiset hyvin ymmärtävät”, ”Samoin sen, että Suomi on taas pelinappula”, ja ehkä vielä ”Se on ymmärrettävästi monen mielestä sietämätöntä” on täyttä puppua ja suoranaista valetta. Tai tapa pukea Suomen kantama vasallin taakka jotenkin kunnialla tai ainakin silmät ummessa.

 

Suomalaiset eivät nimittäin pääsääntöisesti ymmärrä ”hyvin” eikä edes vähäisessä määrin geopoliittisen valtakamppailun luonnetta ja siis suurvaltojen tapaa taistella vallasta keskenään. En minäkään ymmärtäisi sitä ’suomalaisena’ jos sellainen olisin (karjalaisena ehkä saattaisin ymmärtää hieman paremmin). Ymmärrän asian kuitenkin  kansainvälisen politiikan tutkijana, Hans J. Morgenthaun teoksen Politics among Nations opiskeluaikana tenttineenä ja sittemmin moneen kertaan lukeneena tutkijana. Morgenthau näki kansainvälisen politiikan nimenomaan taisteluna vallasta (”struggle for power”), jota erityisesti suurvallat käyvät poliittista retoriikkaa mahdollisuuksien mukaan hyödyntäen (valtio ei taistele oman etunsa, vaan maailmanrauhan, demokratian, ihmisoikeuksien ja monen  muunkin kauniin asian puolesta, samoin kuin joskus jopa Jumalan puolesta). Morgenthaun teesiä sanotaan (poliittiseksi) realismiksi, jota useimmat kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan tutkijat suuressa määrin edustavat riippumatta siitä mihin tieteelliseen koulukuntaan muuten kuuluvat. Esimerkiksi rauhantutkimus on varsin paljon nojannut morgenthaulaiseen realismin ja sen muunnosten oppeihin (ja pitää muistaa että Morgenthau vastusti Vietnamin sotaa; hänen oppilaansa Kenneth N. Waltz puolestaan Irakin 2003 sotaa; ja Waltzin oppilas John Mearshimer on puolestaan kritisoinut Yhdysvaltojen osallistumista Ukrainan sotaan).

Kyllä suomalaisessa mielipideilmastossa ymmärretään paljon hyvemmin se, että Ukrainassa ei taistella vallasta eikä käydä ”geopoliittista kamppailua” Hesarin pääkirjoituksen julistamassa merkityksessä. Eivätkä suomalaiset suinkaan koe olevansa kamppailussa pelinappuloita: Suomi on halukas ja aktiivinen taistelussa Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan, läntisen suuralueen puolesta ja osana. Se ei ole suomalaisten mielestä suinkaan sietämätöntä, se on pikemmin parasta mitä suomalainen sydämessään voi toivoa.

Suomi ei tässä pelinappulan roolissaan havaitse olevansa vasalli, ja nimenomaan läntisen suuralueen johtovaltion eli Yhdysvaltojen vasalli. Tämä vasallin asema on puettu itsenäisyyden kulissin alle, juuri kuten yksi merkittävistä suuralueteoreetikoista, amerikkalainen James Burnham julisti (ks. esseeni Kanava 3/2023).

Suuralueita koskeva keskustelu syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ja kukoisti 20/30-luvuilla sekä erityisesti toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina kadoten sen jälkeen vuosikymmeniksi syvällisemmästä kansainvälistä järjestelmää/yhteisöä koskevasta keskustelusta. Tässä ajattelussa valtion nähtiin menettäneen asemansa kansainvälisen järjestelmän järjestyksen (order) takaajana, koska valtio oli kadottanut Westfalenin rauhasta alkunsa saaneen voimansa ihmiskunnan poliittisen organisoitumisen muotona. Se ei enää kyennyt hoitamaan tehtäväänsä kansalaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin suhteen eikä takaamaan rauhanomaista kanssakäymistä valtioiden muodostamassa kansainvälisessä yhteisössä. Oli aika etsiä jokin tehokkaampi ihmiskunnan poliittisen organisoitumisen muoto, joka sijoittuisi ihmiskunnan ja valtion väliselle alueelle. Valtio oli liian heikko (sekä sotilaallisesti että taloudellisesti) ja koko ihmiskunnan kattava maailmanvaltio (maailmanhallitus) puolestaan mahdoton käytännössä. Ratkaisuna oli suuralue (saks. Grossraum), joka on käytännössä antanut leimansa koko toisen maailmansodan jälkeiselle maailmanpolitiikalle (kylmän sodan blokit ja talousintegraatio sekä sotilasliitot mukaan lukien).

James Burnham oli näistä teoreetikoista ehkä kaikkein poliittisin (jos tarkoitetaan poliittisella lähellä valtiota tai sen ulkopolitiikkaa olevaa vaikuttajaa). Burnham oli alkuaan trotskilainen sosialisti, joka irtautui sosialistisesta/kommunistisesta ideologiasta Trotskin salamurhan jälkeen. Sittemmin Burnhamista kehittyi amerikkalaisen uuskonservatismin keskeinen kehittäjä, suorastaan suuntauksen isä. Joka sai merkittävän siviilipalkinnon ansioistaan presidentti Reaganilta.

Maailmansodan aikana Burnham julkaisi teoksen ”managerien” vallankumouksesta. Hän katsoi työn ja pääoman välisen ristiriidan väistyneen taka-alalle tai kokonaan pois näyttämöltä managerien ottaessa haltuunsa taloudellisen ja poliittisen vallan. Managerien ainoana tavoitteena oli pysyä vallassa, ei siis pääoman eikä työläisten etujen ajaminen. Managerien valta tosin nojasi yhteistyöhön pääoman omistajien, varsinkin aseteollisuuden kanssa.

Tämän lisäksi Burnham pohti kansainvälisen järjestelmän kehitystä. Aluksi hän katsoi, että valtiot korvautuvat (tai menettävät asemansa) suuralueille, jollaisia hän näki kolme: Länsi, Neuvostoliitto ja Itä. Alkuaan hän ei uskonut maailmanvaltion mahdollisuuteen, mutta atomipommin myötä hän alkoi ajatella, että maailmanvaltio oli ainoa keino pitää atomipommin voima valvonnassa. Burnham kehotti sen vuoksi Yhdysvaltoja ottamaan rohkean ja päättäväisen otteen ja kukistamaan Neuvostoliiton atomipommin avulla, siis luomaan maailmanvaltion ja ottamaan maailmanhallituksen johtoaseman itselleen.

Suuralueen ja varsinkin maailmanvaltion johtovaltio (Yhdysvallat) lupaa turvallisuuden ja hyvinvoinnin kaikille, mutta vaatii kaikkia alistumaan ja palvelemaan suuralueen ja sen johtovaltion etuja. Jotta vasallivaltiot tekisivät sen vapaaehtoisesti, piti säilyttää itsenäisyyden kulissi, jonka turvin vasalli voi kuvitella kaiken olevan kunnossa, toisin sanoen olevansa itsenäinen.

Tunnemme Burnhamin alkuperäisen managerien vallan ja kolmen suuralueen mallin kaunokirjallisen tuotteen kautta.  Orwell kirjoitti – tietoisesti ymmärtäen taiteen politiikkana — teoksensa Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-War) kärjistämällä Burnhamin idean absurdin totalitarismin kuvaukseksi. Siinä vallan on ottanut Iso Veli (manageriluokka), joka valvoo kaikkea ja pakottaa kaikki rakastamaan itseään (siis Isoa Veljeä),. Ison Veljen ainoana tavoitteena on pysyä vallassa. Se ei merkitse niskuroijien väkivaltaista hallintaa (johon Stalinin kommunismi ja Hitlerin natsismi vanhanaikaisina ja elinkelvottomina totalitarismin muotoina olivat nojanneet), vaan hienovaraisempaa ja siis tehokkaampaa ohjausta, jossa vallankäytön kohde alistaa itsensä vapaaehtoisesti ja oppii rakastamaan Isoa Veljeä  varauksettomasti

Hienovaraisen totalitarismin tuki mekanismeja on kaksi. Ensinnäkin maailman jakautuminen kolmeen suuralueeseen (Oseania, Euraasia, Itä-Aasia), jotka käyvät jatkuvaa sotaa keskenään. Tämän sodankäynnin tavoitteena ei ole yhden suuralueen lopullinen voitto, vaan sodan jatkuminen loputtomasti (”sota on rauhaa”). Suuralueiden välinen sota palvelee Isoa Veljeä: se on uskottava ja näkyvä ulkoinen jatkuva uhka, joka turvaa Ison Veljen pysymisen vallassa.

Toiseksi tarvitaan sisäinen uhka, kapinallinen voima, joka ”haastaa” Ison Veljen rakentaman turvallisen yhteisön ja järjestyksen uhaten  toimeenpanna vallankumouksen ja siis avaten oven ihmisen kaoottiselle tunnemaailmalle (Odysseuksen kohtaamien seireenien houkutuksille eli ihmisen hallitsemattomalle luonnolle). Orwellin kirjassa tuon roolin kantaa Emmanuel Goldstein, työväenluokkaa edustava kapinallinen, joka toimii näkymättömänä mutta uhkaavana voimana. Sisäisenä vihollisena, jonka hallitsemiseksi uusi absurdi autoritaarinen vallankäyttö on oikeutettua. Itse asiassa Emmanuel Goldstein kuitenkin on täysin kuvitteellinen hahmo,  Ison Veljen luomus. Siis Iso Veli luo sisäisen vihollisen, jota vastaan hän lupaa ja takaa turvallisuuden orjallisille kansalaisilleen.

Itse kukin voi pohtia, miten Burnhamin/Orwellin tarjoama kuva ja ennakointi vastaa havaittavissa olevia tosiasioita. Suuralueet ja niiden väliset sodat ovat kuitenkin kiistatta toisen maailmansodan jälkeistä todellisuutta. Orwell ei ehkä riittävästi kuvannut suuralueiden välialueiden sotia (joskin oli niistä tietoinen ja toi sen esille), koska tarina oli keskitettävä Oseanian ja nimenomaan Lontoon hallintakeskukseen ja sen sokkeloissa eläviin pohjimmiltaan tahdottomiin ihmisiin. Välialueiden sotien tarinat olisivat olleet siihen verrattuna kaikkea muuta kuin romanttisia. Lukija ei sen vuoksi huomaa tätä kirjan tärkeää piirrettä. Toisen maailmansodan jälkeinen historia on välialuesotia ja väkivaltaa täynnä, mutta senkin ihmiset helposti unohtuvat päivittäisen uutisvirran tahdottomina kuluttajina. Kun aiemmat  tapaukset ovat jo unohtuneet, voi katseen kääntää Ukrainaan – jossa sodan raakuus ja tuska on valunut silmillemme jo kohta kaksi vuotta (joskin mittasuhteiltaan vähäisempänä kuin monet Euroopan ulkopuolella toteutuneet julmuudet). Samalla katseella näkee, mitä turvatakuut käytännössä ovat (ja ehkä arvella millaisia seurauksia turvatakuisiin liittyvillä taisteluilla Suomi-taistelutantereella olisi). Mitä taas sisäisiin vihollisiin, trolleihin, tulee, niitä kyllä löydetään nykyisin kaikkialta Suomesta. Kaiken kaikkiaan voi nähdä senkin, että myös Suomessa Iso Veli jyllää ja oppositio pitää suunsa kiinni, muutamaa dissidenttiä lukuun ottamatta. Kysyn: mikä tässä on sietämätöntä valtaosalle suomalaisista?

Miten se voisi olla sietämätöntä, koska nyt mahdollisuus Sen Vanhan Vainoojan lopulliseen tuhoamiseen on viimeinkin avautunut? Viimeinen taistelu on ehkä lähellä, mutta se ei merkitse Suomen loppua vaan kokonaan uuden ikuisen elämän alkua. Jos ja kun Venäjä hyökkää, se tuhotaan Suomen taistelutantereella voimakkaan Suomen ja maamme vahvojen liittolaisten (maallisen muta sitäkin vahvemman Vapahtajan) avulla. Johanneksen ilmestyskirjan tapaan pahuuden edustaja tuhoutuu ja menettää asemansa lopullisesti ihmiskunnassa. Sen sijaan Suomi ja suomalaiset säilyvät vahingoittumattomina ja puhtaina Jumalan (Yhdysvaltojen) lapsina ja elävät ikuisesti maallisessa paratiisissa kumpujen yöstä heränneiden sankareidensa kanssa. Jotta tämä tapahtuu, suomalaisten tulee torjua kaikkia henkiset kiusaukset ja Saatanan houkutukset, ja palvella rikkumatta ja pelottomasti Sodan Jumalaa.

 

 

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar