Torstai 23.11.2023

In PäiväkirjaTags Aho- Juha23/11/202336 Katselua

Torstai 23.11.2023

Melkoisen kiireistä aikaa. Niin paljon tapahtuu ja hankkeisiin kertyy koko ajan uutta aineistoa.

Itärajan tilanne on varsin kiinnostava. Asetelma on Suomen/suomalaisten kokema turvallisuusuhka vs. lait ja sopimukset maahantulijoiden ja erityisesti turvapaikan hakijoiden oikeuksista. Uhka on sikäli erikoislaatuinen että maahantulijoiden joukossa sanotaan olevan Wagner-sotureita ja muitakin sotilaita siviileiksi naamioituneina. Näin ei väitä vain Halla-aho, vaan se on myös virallinen ministeriötason kanta. Yksimielisyys rajan sulkemisen tarpeesta on vahvasti jaettu kansalaismielipide, eikä yksikään puolue edes oppositiossa tulkintaa ja sulkua aseta kyseenalaiseksi. Suomen valtio oikeusvaltiona kuitenkin pelastuu, koska yksi rajanylityspaikka säilyy halukkaiden käytettävänä. Iltalehden Sanna Ukkola julkaisi tänään kolumnin, jossa peräänkuulutti asiaa koskevaa keskustelua ja kaipasi ainakin oppositiolta vahvempaa roolia tehtävänsä hoitamisessa. Sinänsä kiinnostava kolumni, mutta se liittyy enemmän keskustelun vapauteen ja kaiken vallankäytön tarvitsemaan oppositioon (demokratiassa kukaan ei voi olla tuomari omassa asiassaan, ei niinkään itse vastakkainasetelmaan. Toisin sanoen kysymykseen siitä, onko ongelmalle olemassa muuta ratkaisua kuin tiukka sulkulinja. Olisi ainakin kaksi: 1) Suomi toteaisi olevansa sodassa Venäjän kanssa, hyökkäyksen kohteena, jolloin Suomi voisi puolustautua kaikin tarpeellisin tavoin – silloin sovellettaisiin sodan ajan lakeja, poikkeustilaa jossa lainsäädäntöä noudatettaisiin sotatila huomioon ottaen. Samalla saataisiin kokemusta muiden Nato-maiden kyvystä ja halusta antaa Suomelle turvallisuustakuiden mukaista apua. 2) Jonkinlainen neuvotteluprosessi Venäjän kanssa raja-kysymyksen ratkaisusta ja muista käytännön kysymyksistä. Tämä tarkoittaisi luottamusta herättäviä toimenpiteitä vastavuoroisuuden perusteella, vain tarkasti sovitulla alueella ilman kytköksiä Suomen toimintaan Ukrainan puolustussodassa. Jopa sotaa käyvät valtiot voivat sopia semmoisista asioista keskenään, esimerkiksi vankien vaihdosta (Ukraina/Venäjä) tai tilapäisestä tulitauosta ja siviilien saamisesta turvaan (Israel/Hamas).

Professori Juhani Suomi julkaisi tänään Helsingin Sanomissa vastineen Mika Aaltolan Juhani Ahon Juha-teosta koskevaan esseeseen. Suomi tuo hyvin ja perustellusti esiin Aaltolan erikoislaatuisen tulkinnan, jota kirjallisuuden tutkijat eivät ole koskaan esittäneet. Itse olen pohtinut Ahoa ja hänen tuotantoaan mukaan lukien Panu ja Juha aikaisemmissa julkaisuissani (Moision kanssa julkaistu ”Missä on Suomi?”,; teoksessani Moniulotteinen geopolitiikka, Helsinki: Bod 2022, ja Hyvä, paha, ystävä, vihollinen. Toinen uudistettu laitos (Helsinki: Rosebud 2023). Lisäksi esitin joskus 2011 tienoilla Politiikan tutkimuksen päivillä paperin Juhan geopolitiikasta (julkaisematon käsikirjoitus). Kiinnostukseni Ahoon ja hänen tuotantoonsa liittyy 2–3 asiaan. Opintieni alkuvaiheissa ajattelin ryhtyväni opiskelemaan kirjallisuutta, ja suoritinkin kirjallisuustieteestä (maailmankirjallisuus tai professori Kyyrön kielellä estetiikka) kaikki opinnot gradua lukuun ottamatta – maisterintutkinto jäi suorittamatta puuttuvan gradun vuoksi Kun urakehitys oli muuttunut valtio-oppiin ja kansainväliseen politiikkaan ja eteni siellä väitöskirjaan, ei tuohon maisterintutkintoon ollut tarvetta eikä aikaa. Toisena asiana on Ahon pasifismi (Rauhan erakko; ks. myös Tuomio) ja sen kokema haaste sisällissodan aikana (Hajamietteitä kapinaviikoilta). Panun ja Juhan suhde ortodoksisiin karjalaisiin (pakanoihin) muodostaa siinä kuvassa merkittävän poikkeuksen. Kolmantena asiana on suuri arvostukseni Ahon suhteen kirjailijana, ja erityisesti teoksen Juha taiteellinen arvo. Rinnastan teoksen Henrik Ibsenin näytelmään Villisorsa. Molemmissa teoksissa päähenkilö elää harhaisessa maailmassa (väärän tietoisuuden alla; rakentamansa valheen maailmassa) – molemmissa teoksissa heikoin lenkki menehtyy itsemurhassa (Ibsenin teoksessa se on ongelman ytimessä oleva nuori tyttö; Juha-teoksessa se on itse Juha), itsemurhan tekijä ottaa virheellisesti kantaakseen syyllisyyden taakan (Villisorsa), Juhassa taas Juha ei kestä totuutta, hänen harhamaailmansa murtuu. Julkaisemattomassa paperissa pohdin Juhan geopoliittista asetelmaa, jossa ”Suomi” etsii paikkaansa Ruotsi-äidin ja Idän pakanuuden (Karjala) välillä, Ahon varoittaessa kanssakäymisen vaaroista Idän kanssa. Koska Ahon sanoma on uskonnollisesti värittynyt, Karjalan näkeminen pakanuuden ja pahan kotina on tietenkin luonnollista (ks. erityisesti Panu). Venäläisiä Juhassa (eikä Panussa) näy, Juhassa Shemeikan haaremiin tulee venäläinen nainen uutena valloituksena, mutta tuo nainen on Shemeikkaa ovelampi ja Marjaa huomattavasti itsenäisempi Shemeikan kukistaja . Onko Karjala ja karjalainen sitten sijaiskärsijä Venäjän asemasta, on vaikea sanoa. Ahon oli kuitenkin otettava sensuuri huomioon, joten Karjala saattaa hyvin olla sijaiskohde. Tämä tulkinta on osin samantapainen kuin Aaltolalla, mutta muutoin pidän Aaltolan tekstiä vain erinomaisena aineistona omassa tutkimustyössäni. Olisi toivottavaa, että hänen kannatuksensa hiipuminen ei poistaisi häntä kokonaan näyttämöltä; ehkä hänestä voisi tehdä joko oikeuskanslerin tai ainakin apulaisoikeuskanslerin, joka varmuudella lukisi Venäjään liittyviä asioita kirkkain silmin totuutta katsoen, eikä hautautuisi juristien tapaan lakikirjojen naiviin maailmaan (Ulla Appelsin IS 22.11.23). Aaltolalla ei ole lakitieteen opintoja liiemmälti, mutta ei myöskään Venäjä-tutkimusta. Joten on varmaa, että opintojen puuttuminen ei haittaisi Aaltolan työtä korkeana laillisuuden valvojana.