Tiistai 8.2.2024

Taktisesta ja rationaalisesta äänestämisestä

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella on puhuttu paljon taktisesta äänestämisestä. Sitä arvioidaan tapahtuneen erityisesti vasemmistopuolueiden äänestäjien toimintana, jolla pyrittiin saamaan toiselle kierrokselle vasemmistollekin kelpaava vaihtoehto, Pekka Haavisto.

Operaatio onnistui. Olli Rehn putosi, vaikka saikin hyvän kannatuksen yli puoluerajojen. Rehnin poliittinen tulevaisuus ei siihen päättynyt. Hänellä on mahdollisuus nousta merkittävään asemaan Suomen politiikassa jo lähivuosina. Se on jopa varsin todennäköistä.

Taktinen äänestäminen ei kuitenkaan ole vain vasemmiston yksinoikeus. Sitä voivat harjoittaa myös muut. Siis myös keskustan ja perussuomalaisten kannattajat. Siihen on oiva tilaisuus toisella kierroksella.

On nimittäin syytä muistaa, että sisäpolitiikka (ulkopolitiikasta puhumattakaan) ei pääty näihin presidentinvaaleihin. Presidentinvaalit ovat vaikuttaneet varsin ratkaisevasti sisäpoliittisiin asetelmiin ja kehitykseen.

Ennen oli tapana, että valtioneuvosto (hallitus) erosi uuden presidentin astuessa virkaan. Nyt tuo vanha hyvä tapa on ehkä romutettu, mutta hallitukset joka tapauksessa vaihtuvat. Tuskin ne pysyvästi elävät edes täyttä eduskuntavaalikautta. Jonakin päivänä nykyhallitus väistyy uuden tieltä.

Mitkä ovat silloin Keskustan ja Perussuomalaisten asetelmat ja mahdollisuudet? Sitä ei tiedä kukaan muu kuin kaikkitietävät toimittajat. Muut kuitenkin joutuvat pohtimaan asiaa epävarmuuden vallitessa ja vaikuttamaan mahdollisuuksiensa mukaan omiin tuleviin näkymiin.

Siinä valinta toisella kierroksella on oikeastaan määritelmän mukaan taktinen valinta. Molemmat puolueet joutuvat vakavasti pohtimaan onko niiden tulevaisuus vasemmiston ja vihreiden (siis vähemmistön) hallitsemassa maassa ruusuinen vai hieman synkähkö.

Tässä tilanteessa taktinen äänestäminen saattaakin muuttua rationaaliseksi äänestämiseksi. Tosin epävarmuudet huomioon ottaen. Siis politiikan mahdollisuuksien taiteen osaaminen, lyhyesti sanoen harkintakyky.

Omalta osaltani olen tehnyt valintani tutkijalta vaaditun puhtaan rationaalisen harkinnan valossa. Siinä presidentinvalinta ei ole kovinkaan pitkälle henkilökysymys. Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tehdään pitkälle tiimityönä, jossa presidentti johtaa mutta on sidottu yhteistyöhön valtioneuvoston kanssa.

Ja viime kädessä varsinainen vallankäyttäjä on eduskunta. Jos valtioneuvosto ja presidentti ajautuisivat törmäykseen, eduskunnan kanta olisi ratkaiseva.

Lisäksi on syytä muistaa, että presidentti ei tee yksin juuri mitään. Hänellä on käytössään koko valtiollinen koneisto, erityisesti ulkoministeriö ja puolustusministeriö. Edes puheitaan presidentti ei kirjoita itse. Ehkä Paasikivi ja Kekkonen niin tekivät, mutta tuskinpa hekään ihan kaikkea.

Kun kumpikin ehdokkaista on jotenkin kytköksissä omaan tieteenalaani, kansainvälisen politiikan tutkimukseen, katson kumpaakin ehdokasta siinä valossa. Haaviston tieteelliset näytöt ovat olemattomat, mutta hänenkin puheitaan ja kokemustaan voidaan tarkastella tieteenalan valossa.

Stubb puolestaan on tutkijakoulutuksen hankkinut, itse asiassa monia aloja opiskellut henkilö. Akateemisen laatutason arviointi on oma asiansa, joka ei tähän kuulu, mutta ”monitieteilijänä” hän on varsin hyvä perinteisen kansainvälisten kysymysten tieteidenvälisyyden edustaja.

 

Haavisto ei näytä olevan kovinkaan tietoinen siitä, että hänen puheissaan ja toiminnoissaan on mukana keskenään kovinkin ristiriitaisia elementtejä, joista sotilaallisen turvallisuuden rooli on saanut tai saamassa kovinkin keskeisen sijan.

Stubb puolestaan näyttää edustavan yllättävän hyvin ”englantilaisen” realismin ajattelutapaa. Hän kutsuu sitä itse ”arvoperustaiseksi realismiksi” (tai idealistiseksi realismiksi), jossa valtioiden nähdään taistelevan keskenään vallasta ja turvallisuudesta, mutta sekä arvoja että yhteistyötä (erityisesti diplomatiaa) kunnioittaen. Jopa niin, että hänen visiossaan ihmiskunnan suurten ongelmien (mm. ilmastokysymys) hoitaminen vaatii yhteistyötä joskus jopa ”pahisten” kanssa. Nato-myönteisyys tai asevoiman muodostaman pelotteen tiukka korostaminen eivät sulje kokonaan pois noita muita elementtejä.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen ns. englantilaisen koulukunnan (ks. esim. Harle: Moniulotteinen ulkopolitiikka 2022) termeillä ’kansainvälistä’ ajattelu ryhmiteltiin kolmeen suuntaukseen: machiavellismiin (realismiin), grotiuslaisuuteen (rationalismiin) ja vallankumouksellisuuteen (kantilaisuuteen). Niistä ensimmäinen eli realismi korostaa valtioiden välisiä eturistiriitoja ja valtataistelua, kamppailua turvallisuudesta. Päävälineenä sotilaallinen voima ja väkivalta. Toinen, eli rationalismi, katsoo että valtioiden välisissä suhteissa on eturistiriitoja muissakin asioissa kuin turvallisuuskysymyksissä ja noita eturistiriitoja ratkaistaan joskus väkivaltaisin keinoin (sodalla). Mutta valtioiden välillä on myös ”sääntöperäistä” yhteistyötä, rauhanomaista kanssakäymistä. Kolmas, eli ”kantilaisuus” puolestaan näkee valtiotoimijan sijasta ihmisen olevan tärkeämpi, siis valtioiden yläpuolella. Silloin ’kansainväliset suhteet’ muodostuvat ihmisten, oikeammin ihmisryhmien välille valtioiden rajat ylittäen: oikeaoppiset vs. harhaoppiset, vallankumoukselliset vs. vastavallankumoukselliset. Nykyisin tämä maailmanyhteisö nähdään ihmiskuntana, joka tai jonka jotkut osat kärsivät mittavista ongelmista tai uhkista (esim. köyhyys, epätasa-arvo, ihmisoikeuksien polkeminen, ympäristö- ja ilmasto-ongelmat).

Stubbin eräissä lausunnoissa on viitteitä englantilaisen koulukunnan grotiuslaisista ajatuksista. Viite ”arvoperustaisuuteen” on tästä lisätodiste. Koulukunnan perustajaisäksi usein tituleerattu Martin Wight  (Kansainvälisten suhteiden lehtori tai luennoitsija LSE-yliopistossa 1950–60 luvuilla ja historian professori Brightonin yliopistossa sen jälkeen) julkaisi merkittävän artikkelin otsikolla ”Western Values in International Relations” – läntiset arvot kansainvälisessä politiikassa – korostaen erityisesti uskonnollisia arvoja. Käytännössä myös Stubb tarkoittaa arvoilla nimenomaan läntisiä, tosin pääsääntöisesti poliittisia arvoja. Stubbin tapa puhua ihmiskunnan suurista ongelmista (eli maailmanyhteisöstä) poikkeaa koulukunnan myöhemmän kehityksen tapaan esim. Wightin varsin valtiokeskeisestä ajattelutavasta, Wight ei suuremmin tai lainkaan pohtinut maailmanyhteisön ongelmia.

Moniulotteisen ulkopolitiikan käsitteeni valossa Stubb näyttää jonkin verran palaavan sen suuntaan viime vuosina hallinneesta kansainvälistä järjestelmää koskevasta kovasta realismista. Tässä tuntuisi olevan ovi raollaan siihen moniulotteisen ulkopolitiikan ideaaliin, jota Paasikivi ja Kekkonen edustivat, ja johon suuntaan vielä Koivisto ja Halonenkin voidaan sijoittaa. Aukeneeko ovi jatkossa enemmän, jää nähtäväksi. Kenenkään muun ehdokkaan kohdalla en tätä mahdollisuutta ole havainnut samalla tavalla ilmaistuna. Joku voisi tosin sanoa, että Andersson ehkä olisi voinut olla tässä  mainitsemisen arvoinen. Se saattaisi olla jopa perusteltua sen vuoksi, että Anderssonilla on oikeustieteen opintotausta. Kansainvälisen oikeuden piirissä englantilaisen koulukunnan korostama konflikti+yhteistyö on tyypillistä, onhan englantilaisen koulukunnan grotiuslaisuus nimenomaan kansainvälisen oikeuden oppineen Hugo Grotiuksen ajattelua vahvasti korostava. Andersson ei nyt kuitenkaan ole toisella kierroksella mukana.

Elämme nyt joka tapauksessa todellakin vaarojen maailmassa, vielä enemmän kuin kylmän sodan kuumimpana aikana. Aikaisemmin on selvitty ulko- ja turvallisuuspoliittisen harkintakyvyn ja kansalaisten sydämistä kumpuavan terveen ajattelun ja yhteistyökyvyn avulla. Sitä taatusti tarvitaan myös tulevina vuosina.

 

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar