Sunnuntai 26.11.23

Sunnuntai 26.11.2023

 

 

IS julkaisi 25.11. presidenttiehdokkaille suunnatun kyselyn ”Mitä tehdä, jos Venäjä työntää rajalle valtavasti turvapaikanhakijoita?” (Kysymykset ovat vähintään johdattelevia: Venäjä tekee pahaa ohjaamalla rajalle ”valtavan määrän” ihmisiä suostumatta ottamaan heitä takaisin; ”jätetäänkö heidät sinne” vai otetaanko vastaan ”niin monta tulijaa kuin Venäjä rajan yli työntää?”)

Kysymyksiin ei tietenkään ole kuin yksi vastaus: tiukan paikan tullen ei tarvitse ottaa vastaan yhtään tulijaa (koska operaatio voidaan tulkita Venäjän hyökkäykseksi, ja Suomen voi sanoa olevan sodassa Venäjän kanssa), eikä kysymyksiin voi kukaan ehdokas vastata muuta kuin  ”yhdellä” tavalla. Eihän kysymyksillä tarjota vastaajalle mitään vaihtoehtoa. Ehkä Rehnin vastaus jonka mukaan julkinen spekulointi ei ole mielekästä, on kohtuullisen järkevä. Vielä järkevämpää olisi sanoa että kysymys on mielikuvitusta, johon ei ole pakko lähteä mukaan (asiathan kuitenkin joudutaan hoitamaan kullakin hetkellä ajankohtaisen tilanteen mukaan, ja perustyötä ”Suomen houkuttelevuuden” vähentämiseksi voidaan tehdä koko ajan ilman paniikkia).

Lehden tapa puhua ”valtavista määristä” on sekin tarkoitushakuista retoriikkaa. On tullut tavaksi puhua tuhansista, kymmenistä tuhansista jopa miljoonista tulijoista ikään kuin jo toteutuneina tosiasioina. Tuo retoriikka maalaa pirua seinälle, kauhukuvaa. Ehdokas Stubb toteaa vastauksessaan, että vuosina 2015–16 Venäjältä tuli Suomeen ”suuri määrä turvapaikanhakijoita”, kertomatta mikä tuo suuri määrä tarkemmin sanottuna oli tai miten ongelma silloin ratkaistiin. Itä on ennenkin ollut kansainvaellusten lähtöpaikka. Lisäpiirteenä uudessa keskustelussa on vilahdellut Wagner-taistelijoita ja muita sotureita, joita joukossa sanotaan olevan. Sekä Halla-ahon puheissa että ministeriötason ”selvityksessä”.

 

Toinen viikonlopun teemoista liittyy holodomoriin, Stalinin aiheuttamaan nälänhätään joka Ukrainan osalta on katsottu yleisesti kansanmurhaksi. Halla-aho on tämän nähnyt todisteena Venäjän valtion syvällisestä pahuudesta. Pitäisin itsekin Stalinin toimintaa kansanmurhana, mutta näkisin sen enemmän tärkeänä tutkimuskysymyksenä (josta on kiistelty varsin paljon).

Ongelmana kuitenkin on johdonmukaisuuden puute: Hitlerin ajan holokaustia on pidetty Hitlerin pahuuden, ei Saksan valtion pahuuden ilmentymänä. Goldhagenin perusteellinen tutkimus Hitlerin ”halukkaista pyöveleistä” puolestaan piti syyllisenä saksalaisia (kansakuntaa) ja jotkut ovat maininneet syyllisten joukossa jopa juutalaisia. Goldhagenin tutkimus sai kuitenkin vastaansa mahtavan kielteisen reaktion, erityisesti juutalaisilta tutkijoilta.

Toinen johdonmukaisuuden ongelma liittyy muihin mahdollisiin kansanmurhiin. Onko Turkki (Nato-liittolaisemme) sellaiseen syyllistynyt esim. Armeniassa? Miten suhtautua Englannin toimiin Irlannin nälänhädän aikana? Pitäisikö joitakin tahoja tuomiota myös suomalaisten nälkäkuolemista esimerkiksi ennen Isonvihan aikaa ja myös 1860-luvulla? Entä olisiko Uuden mantereen väestön tuhoutuminen (noin 60 milj.) Kolumbuksen tulon jälkeisinä vuosikymmeninä jotenkin noteerattava eurooppalaisen synnynnäisen pahuuden ilmentyminä, ja samoin intiaanisotien ajan tosiasiallinen kansanmurha? Entä mitä olivat  toisen maailmansodan aikana (Nanking/Hiroshima) toimeenpannut siviilien tuhoamiset? Tai monen sodanjälkeiset joukkotuhot ( esim. Vietnam/Indonesia/Jemen).

Kansanmurhien historia on pitkä ja laaja, ja niistä käydään usein sekä poliittisia että tieteellisiä kiistoja. Mutta kun menneille tapahtumille ei hirveän paljon voi mitään, ehkä olisi parempi käsitellä niitä vain tutkimuskysymyksinä sekoittamatta tarkasteluun ajankohtaista poliittista ja siis tarkoituksenmukaista retoriikkaa. Jos on syytä ”tuomita” yksi kansanmurha, sama olisi syytä tehdä kaikkien muidenkin varsin selvien tapausten kohdalla. Niitä on sen verran paljon, että kansanedustajien vapaa-aika kuluisi siinä rattoisasti ja bilevapaasti.

 

Laura Saarikosken pääkirjoitus Helsingin Sanomissa 26.11.  (”Kovina aikoina on kiusaus kovettua”) on yksi kiinnostava merkki siitä, että joitakin epäilyksiä alkaa ihmisten mielissä viritä. Ja epäilys koskee vallitsevaa totuutta, tai pikemminkin suhtautumista siihen, mitä pidetään totuutena. Saarikoski havaitse, että kovat arvot ovat voimakkaasti vahvistuneet ja pehmeän arvot menettäneet asemiaan. Syynä ovat ”kovat ajat”, joista esimerkkinä Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja kaikenlainen Venäjän Suomeen ja suomalaisiin kohdistuva ilkeys, pahuus ja uhka. Tässä ei ole merkitystä sillä, miten Saarikoski asian ilmaisee, vaan pikemmin siinä, että hän tekee varsin osuvan havainnon mielipideilmaston kehityksestä. Muutama sana hänen arvionsa lisäksi ja jatkoanalyysiä varten:

Ns. Frankfurtin koulun tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, miksi Saksan työläiset tukivat Hitlerin valtaannousua ja politiikkaa. Siis kovaa äärioikeistolaista politiikkaa (mikä ei selittynyt vain sillä, että Hitler nousi valtaan yhteiskunnan alakerroksista populistisin ja väkivaltaisin keinoin). Asian selvittämiseksi haastateltiin valtava määrä ihmisiä (ehkä noin 30.000; moderneja otantatekniikkoja ei silloin vielä tunnettu tai käytetty). Kun koulun juutalainen henkilökunta pakeni Yhdysvaltoihin, aineistoa päästiin analysoimaan.

Theodor Adornon johtamassa hankkeessa julkaistiin merkittävä teos autoritaarisesta persoonallisuudesta. Siinä käytettiin asennemittareita (väittämiä joista vastaaja voi olla yhtä mieltä tai eri mieltä), joiden avulla rakennettiin persoonallisuutta mittaava väline, ns. F-skaala. Sen vaihteluväli oli (muistaakseni) 0–100. Korkeimpia arvoja saaneet vastaajat määriteltiin autoritaarisiksi. Autoritaariseen persoonallisuuteen liittyi taipumus kannattaa kovia arvoja ja kovia, kurinalaisia toimenpiteitä, myös väkivaltaa. Omana opiskeluaikanani tätä ideaa sovellettiin esim. psykologian ja sosiaalipsykologian piirissä varsin aktiivisesti, ns. monimuuttujamenetelmiä (erityisesti faktorianalyysi) käyttämällä. Autoritaarinen persoonallisuusulottuvuus löytyi käytännöllisesti katsoen kaikkialta. Itsekin kohtasin saman tuloksen 1984 tekemässäni suomalaisen ulkopoliittisen eliitin mielipidekartoituksessa: sodan ja rauhan kysymyksessä.

Käsittääkseni tutkimus on sittemmin siirtynyt personallisuudesta asenteisiin. Persoonallisuus on yleensä ymmärretty ihmisen pysyvänä tai hitaasti muuttuvana piirteenä, mutta asenteet puolestaan nopeasti muuttuvina ilmiöinä (asenne=jonkin ärsykkeen aiheuttama reaktiotaipumus). Jos ajatellaan esimerkiksi suomalaisten varsin nopeaa siirtymistä Nato-jäsenyyden kannalle, siinä näyttäisi olevan kysymys asennemuutoksesta, jonka Venäjän hyökkäys 24.2.2022 aiheutti. Toki asiaan liittyy paljon muutakin, mutta uhan kokeminen ja siihen vastaamisen tapa (sotilaallinen voima sekä yksin että yhteistyössä liittolaisten kanssa), ovat selviä oireita autoritaarisen asennoitumisen yleistymisestä (jotkut olivat toki valaistuneet asian suhteen jo vuosikymmeniä sitten, ehkä jo äidinmaitoa juodessaan).  Siviilielämän politiikassa autoritaarista asennoitumista edustaa esimerkiksi voimakkaan johtajan kaipuu ja lain yläpuolelle asettuvan vallankäytön hyväksyminen (tilanteen niin vaatiessa). Autoritaarista asenneilmastoa on tutkittu esimerkiksi myös kysymällä vastaajan suhtautumista koulukuriin. Jossain hakukoneessa saattaa olla jonkinlainen väite politiikan ja lain suhteesta, kannattanee seurata ja miettiä sitäkin, mitä sellaiseen väitteeseen vastaa (tietenkin pitää vastata rehellisesti sen mitä hyvänä pitää).

Ei Venäjä ole ainut autoritaarisen reaktion aiheuttanut ärsyke. Myös ”maahanmuuttaja” voi aiheuttaa ja on aiheuttanut vastaavan reaktiotaipumuksen. Sitähän Suomessa on esiintynyt Venäjästä riippumatta ja paljon ennen Ukrainan sotaa. Autoritaarinen asenne poimii vihan kohteeksi myös vähäosaisia suomalaisia kuten turpeen tuottajia ja maanviljelijöitä – tai sitten myös herroja.

On syytä havaita, että autoritaariseen asenneilmaston vahvistumiseen liittyy muutakin sitä vahvistavaa kehitystä. Niistä näkyvin on russofobia, venäläisvastaisuus. Se on saanut niin vahvan ja kattavan otteen, että mitään vastaavaa ei ole aikaisemmin Suomen historiassa koettu. Jos ajatellaan esimerkiksi sisällissodan aikana ja sen jälkeen kehittynyttä russofobiaa, se oli pitkälle silloisen laitaoikeiston edustama ajatussuunta, joka kohdistui myös sisäpoliittiseen viholliseen, punaisiin ja heidän uskottuun poliittisen vaikutuksensa jatkumiseen. Vihan Veljien, Lapuan liikkeen ja myös IKL:n kannatus kuitenkin jäi rajoitetuksi, eikä kansalaisten enemmistö siihen kelkkaan lähtenyt. Nyt valmius on paljon korkeammalla tasolla. Eräillä presidenttiehdokkailla on taipumus puhua 20/30 luvun oikeistolaista kieltä, koska sille sanomalle näyttää olevan nyt erikoisen suosiollista kysyntää

Nyt ollaankin jo tilanteessa, jota autoritaarinen asenneilmaston Vahvistuminen  tai  russofobiankaan paluu ei kokonaan kata. Vihanpidosta on tullut vahva teema sekä Venäjän että muidenkin läntisen suuralueen ulkopuolisten autoritaaristen (!) valtioiden tuomitsemisen ja niiden toimiin varautumisen oikeutus.

Asiaan kuuluu, että populismin kehittymisen autoritaarisen politiikan suuntaan läntisen suuralueen sisällä (mukaan lukien Yhdysvallat, Ranska, Hollanti ja Saksa) ei ole huolestuttavaa. Vallankäyttö lakeja ja perustuslakiakin rikkoen on saanut hyväksynnän autoritaarisen ajattelun edustajien piirissä. Vahva johtaja ja kova vallankäyttö on kansan toivelistalla parhaana mahdollisena Suomi-kuvan vahvistajana.

Huolestuttavinta on se, että tämä myrkky leviää kaikkeen ja kaikkialle: Venäjän kätyreillä väitetään olevan sormensa pelissä kaikkialla ja heitä sanotaan olevan työssä myös virkakoneistossa (esim. Helsingissä torppaamassa Vistbackan lukiosuunnitelmia).

On palattu noitavainojen aikaan: jos henkilöä X syytetään Venäjämielisyydestä (siis väitetään olleen Venäjämielinen joskus aikaisempina vuosina ja vuosikymmeninä), syytetty puolustautuu todistamalla että ”minähän epäilin Venäjän rauhantahtoa” mutta ”nuo muut olivat todellisia syntisiä”. Näinhän tehtiin noitavainojen aikaan: noidaksi epäilty ”kavalsi” naapurinsa tai vihamiehensä, jonka kansanjoukko sitten poltti, kun taas alkuperäinen syytetty pelastui. Olin näkevinäni tämän ilmiön Aleksanteri-instituutin entisen johtajan Markku Kivisen puolustautuessa jonkun professorin esittämiä sinisilmäisyyssyytöksiä vastaan. Paavo Lipponen käytti samaa keinoa puolustaessaan kaasuputkiaikaansa, hän totesi (sinänsä aivan oikein) olleensa vahva natottaja jo aikoja sitten!

Olisin valmis puhumaan tästä kaiken kattavasta ”uhka-analyysistä” poliittisena paranoiana.. Paranoia on joskus ollut politiikan tutkijoiden kiinnostuksen kohteena (muistaakseni ensimmäisenä Walter Lippmann, joka oli alkuaan sekä merkittävä politiikan tutkija että Woodrow Wilsonin neuvonantaja – ja myöhemmin toimi kuuluisa kolumnistina, jonka kolumneja julkaistiin Suomessakin 1960-luvulla). Paranoia on mielen sairaus, jossa henkilö kuvittelee kaiken ympärillään olevan uhkaavaa ja vaarallista sekä pelkää muiden ihmisten suunnittelevan hänen tappamistaan. Tässä tilassa sairas ihminen puolustautuu ja käy uhkaajien kimppuun.

Väkivallan ja sodan maailmassa kysymys ei välttämättä ole sairaasta kuvitelmasta, vaan pikemmin vaarojen ja uhkien ylitulkinnasta autoritaarisen (tai esimerkiksi russofobisten) silmälasien läpi – yhteistyömahdollisuudet ja eturistiriitojen sovittelut poissulkien.

Silloin Politiikassa kysymys on perustavaa laatua olevasta ongelmasta, jossa ihminen ei enää ymmärrä olevansa sosiaalinen eläin, olevansa ihminen vain yhteisönsä jäsenenä – ja kykenevänsä elämään vain yhdessä muiden kanssa, ei yksin. Kun ihminen on sosiaalinen eläin, samoin on jokainen yhteisökin (perhe, suku/klaani, valtio). Joku voi pitää valtiota täydellisenä oliona (ja valtiota on sellaisena myös pidetty), mutta ei yksikään valtio voi säilyä eikä varsinkaan kehittyä ilman kanssakäymistä muiden kaltaistensa kassa – tämä koskee sekä taloudellista hyvinvointia että sivistyksellistä kehitystä.

Tietenkään sosiaalinen elämä ja sen vaatima yhteistyö ei ole yksinkertaista eikä helppoa, koska ihmisten ja samoin ryhmien keskinäisiin suhteisiin liittyy aina eturistiriitoja. Ihminen on niukkuuden maailmassa välttämättä itsekäs tiukan paikan tullen, ollen valmis uhrautumaan vain itselleen tärkeiden ihmisten tai yhteisön puolesta – koska vain silloin yhteisön ja siis ihmisten elämä voi jatkua. Samoin on jokainen ryhmä, erityisesti valtio mukaan lukien: valtio ei todellakaan toimi enempää jumalan kuin joidenkin itsensä yläpuolella olevien arvojen, vaan ainoastaan oman turvallisuutensa ja elämänsä jatkumisen puolesta.

Ihmisillä ja yhteisöillä ä on aina edessään ratkaisematon kysymys: miten itsekäs ihminen (tai omia etujaan ajava valtio) voi elää yhdessä toisten yhtä itsekkäiden ihmisten/valtioiden kanssa? Miten yhteistyö itsekkäiden (ja jopa väkivaltaisten) toimijoiden kesken on mahdollista?

Korostan, että olen tässä käynyt vain alustavaa keskustelua Laura Saarikosken tekstin ”innoittamana”, tosin autoritaarisuuden ongelma ja sen äärimuodotkin ovat olleet mielessäni periaatteessa vuosikymmeniä (opiskelin sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa ns. sivulaudaturien verran ja psykologiaakin käytännössä kaikki tenttikirjat lukien mutta ilman seminaareja tai opinnäytettä). Suomalaisen mielipideilmaston tila ja kehitys on luonnollisesti herättänyt tämän teeman, joskaan en ole vielä suoraan kirjoittanut siitä mitään hyvän/pahan taistelun tematiikan lisäksi (kirjani II laitoksesta sekin karsiutui pois, 1991 painoksessa asiasta oli enemmän).

Tutkimustoiminnan osalta toivoisin jatkossa kahta asiaa, joista ensimmäiseen aion itse paneutua ja toista yritän seurata ilmestyvän tai jo julkaistun tutkimustoiminnan kautta. Ensimmäisenä tulevana tehtävänä on autoritaarisen persoonallisuuden, autoritaarisen asennoitumisen, russofobian ja paranoian käsitteiden keskinäisten suhteiden pohdinta ja siten ”teorian” kehittäminen. Toisena asiana puolestaan ovat empiirisen tutkimuksen tulokset sekä asennetutkimuksen että poliittisen retoriikan tutkimuksen piirissä. Retoriikkaa toki seuraan itsekin tutkijana.

Valtio-opin tutkijana puolestaan olen kiinnostunut demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Olisi syytä kysyä, mikä on demokratian tila ja tulevaisuus ns. läntisen kansainvälisen yhteisön piirissä. Ihan hyvältä ei näytä ainakaan Yhdysvalloissa, Hollannissa eikä Saksassakaan – esimerkiksi jo vanhastaan tutun Unkarin lisäksi. Eikä Suomestakaan voi olla aivan varma: vahvan johtajan tai lain yläpuolelle asettuvan johtajan kaipuu näyttää niin vahvalta, että se olisi syytä ottaa tosissaan ja ajoissa. Reaalimaailmalla on se ikävä puoli, että ulkoinen hyökkääjä on mahdollista torjua – joten ulkoinen vaara demokratialle ei välttämättä ole ylipääsemätön, mutta sen sijaan demokratian sisäinen alasajo voi jäädä huomamatta ja hapattaa sen järjestelmän joka edes kohtuullisesti täyttää demokratian ihanteet (tosin edustuksellinen demokratia ei ole täydellinen sekään, sen kriisistä on puhuttu vuosikymmeniä – mutta se on eri asia).

 

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar