Maanantai 4.12.2023

Käytännöllisistä syistä aiheutuneen tauon jälkeen pääsen taas asiaan … Sellaista on kertynyt jo paljon. Tässä kommentoin vain yhtä tekstiä, pariin muuhun palaan toisessa tälle päivälle kirjattavassa kommentissa (päivämäärän teksti merkinnällä B)

Presidenttiehdokas ja puoluejohtaja (kd.) Sari Essayah julkaisi Helsingin Sanomissa 3.12.2023 esseensä hänelle tärkeästä kirjallisesta tuotteesta. Essayahin essee alkaa runon syntytilanteen selvityksestä ja runon kehittymisestä virreksi, hyvä taustaselvitys kannattaa toista tässä:

Valinnan kohteena oli Uuno Kailaan runo ”Suomalainen rukous”. Kailas kirjoitti sen itsenäisyyspäiväksi vuonna 1930 valmistuneeseen runosarjaansa ”Isänmaan päivä”. Ensimmäisen kerran ja ilmestyi vuonna 1931 julkaistussa runokokoelmassa ”Uni ja kuolema”. Runo muokkautui virreksi vuonna 1938 Yleisradion pyydettyä Taneli Kuusistoa säveltämään sen isänmaallisaiheista kuulokuvaa varten. Sävellys valmistui syksyllä 1939, ja sai ensiesityksensä Helsingin yhtyneiden suomalaisten kirkkokuorojen Messuhallissa 25. marraskuuta pitämässä konsertissa.

Runo ja virsi liittyvät suomalaisten mielissä talvisotaan. Ensimmäistä sävellyksen julkista esitystä seurasi Talvisodan alkaminen, viisi päivää esitystä myöhemmin. Käytän taas Essayahin erinomaista tekstiä:

Suomi taisteli olemassaolostaan, ja hädän hetkellä tämä kansa rukoili. Talvisodan ihme ei tapahtunut vain rintamalla vaan yhtä lailla kodeissa ja kirkoissa. Vahvaa symboliikkaa liittyy siihen, että talvisodan päättäneen Moskovan rauhan voimaan astumisesta ilmoittaminen radiolähetyksessä 13. maaliskuuta 1940 päättyi sekin ”Suomalaiseen rukoukseen”.

Ja vielä yksi katkelma:

”Suomalaisessa rukouksessa koskettavinta on sen nöyrä henki. Rukoukseksi puettu runo kuvaa osuvasti inhimillisesti toivottoman tilanteen, johon Suomi ajautui talvisodan alla. Varustautuminen oli nuorella kansakunnalla jäänyt huonolle tolalle, ei ollut sellaista armeijaa tai aseistusta, jolla voitaisiin pärjätä. Suomi sai osakseen kansainvälistä sympatiaa, mutta jätettiin taistelemaan yksin aggressiivista suurvaltaa vastaan. Epätoivoisessa tilanteessa ihmisillä oli ainoastaan suuri Jumala ja hänen armonsa.

Suosittelen lämpimästi Essayahin esseen lukemista kokonaan. Tässä en ehdi kommentoida kaikkea. Kiinnitän huomiota vain yhteen asiaan: aseellisen voiman ja jumalallisen voiman vertailuun. Ja siihen, että Kailaan runoa ei voi lukea eikä ymmärtää samalla tavoin kuin Lutherin tekstistä käännettyä virttä ”Jumala ompi linnamme”. Toki esimerkiksi piispa Huovinen tulkitsi tuotakin virttä pitkälle samassa hengessä missä Kailas runonsa esittää. Molemmissa tapauksissa on kysymys kestävästä ja vankasta Jumalan antamasta suojasta ja turvasta.

Tekstien ero ei ole itse tekstien, vaan tulkinnan ja siis lukutavan aiheuttama.  Kailaan tekstissä ei mainita eikä siitä voida suoraan lukea, kuka Suomea ja suomalaisia uhkaa historian näyttämöllä. Lutherin tekstissä uhkaaja on Sielunvihollinen, mutta suomalaisessa perinteessä ”Se Vanha Vainooja” tarkoittaa itänaapuria, Venäjää/Neuvostoliittoa/Venäjää. Siinä lukutavassa suojaa haetaan aseellisesta voimasta ja tarvittaessa liittolaisten antamasta sotilaallisesta avusta.

Asian voi pelkistää sen vuoksi vaikkapa näin (kuten olen tehnyt teoksissani Moniulotteinen ulkopolitiikka ja Hyvä, paha, ystävä, vihollinen, toinen uudistettu laitos):

Aikaisemmin suomalaiset hakivat vaarojen ja sodan (uhan) aikana turvaa Jumalasta ja uskonnosta. Apua mentiin hakemaan kirkosta, ja vaarojen aikana myös poliittisten toimijoiden (esim. Paasikiven ja Kekkosen) neuvottelumatkoja itään tuettiin veisaamalla virsiä sekä neuvottelijan lähtiessä että saapuessa takaisin. Viime vuosina, jo pitkällä tiellä Natoon mutta varsinkin 24.2.2022 jälkeen (ja tosiasiassa jo vuoden 2021) aikana kirkon sijasta lähdettiin hakemaan apua Washingtonista, Jumalaa lähimpänä olevasta valtiosta ja sen pääkaupungista.

Suomi jakaa amerikkalaisen poliittisen uskonnon (siviiliuskonnon) ajatuksen Yhdysvalloista uutena (Vanhan testamentin) Israelina ja Pohjois-Amerikasta uutena luvattuna maana. Samoin kuin muinaiset hebrealaiset olivat valloittaneet Kanaanin maan ja käyneet Jumalan käskyn mukaiset armottomat taistelut alueen entisiä asukkaita vastaan ja siten rakentaneet uudesta valtakunnasta Pyhän maan, Pohjois-Amerikka nähtiin samoin luvattuna maana joka sai Pyhän maan luonteen viimeistään 1800-luvun intiaanisodissa. Tässä rinnastuksessa Washington on uusi Jerusalem, uuden valitun kansan keskus, ja siellä valtaistuimella oleva presidentti on puolestaan uusi Jumalan poika tai ainakin Jumalan itseoikeutettu maallinen edustaja.

Tätä ei tietenkään julkilausuta avoimesti, koska poliitikon ja tunnollisen toimittajan suusta tuo olisi naurettavaa roskaa. Eikä sellaista reaalipolitiikassa kaivata. Tässä  maailmassa ei ole Jumalaa, joka kuoli jo ihmisjärjen  otettua maailman haltuunsa, eikä Jumalaa muutoinkaan enää tarvita ainakaan maailmanpolitiikassa. Yhdysvallat on kiistattomasti maailman vahvin sotilasmahti, ja sen voima riittää estämään itänaapurimme ilkeät ja uhkaavat aikeet. Tarvittaessa kukistamaan sen armotta ja lopullisesti, jos itänaapuri päättäisi hyökätä Suomeen (sellaista se hautoo, ja tilaisuuden tullen myös toteuttaa aikeensa).

Näin ollen kun ennen mentiin Kirkkoon hakemaan Jumalan suojaa, nyt lennetään Yhdysvaltoihin istumaan Jumalan pojan sylissä ja lämmössä. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, ainakaan rauhan aikana ja ennen sotatoimien alkamista. Turvatakuun realisoitumisen aikaa emme toivottavasti kohtaa, eikä moni meistä sitä ole näkemässä. Ne jotka jaksavat odottaa, voivat tietenkin uskoa, että pelote estää hyökkäyksen. Ja varmuudella estääkin, ainakin niin kauan kuin mahdollinen suursota vaatii jommankumman suurvaltakamppailun osapuolen sotilaallisia operaatioita Suomen alueella.

Jumalaan ja sotilaalliseen voimaan luottaminen (erityisesti vieraan apuun luottaminen) ovat lopulta samankaltaisia uskon asioita. Kummassakaan tapauksessa ei todistettavaa empiiristä näyttöä ole käytettävissä. Ensimmäisessä tapauksessa Jumalan antaman avun todennäköisyys on erittäin pieni, mutta toteutuessaan sen vaikutus on täysin korvaamaton, riittävä ja kestävä. Jälkimmäisessä tapauksessa avun mahdollisuus on varsin todennäköinen, mutta seuraukset saattava tuhota koko Suomen ja Suomen kansan. Jos minun olisi pakko valita, turvautuisin epäröimättä Jumalaan – ja sen vuoksi suhtaudun lämmöllä Essayahin esseeseen.

On sitten toinen asia, miten johdonmukainen Essayah on poliittisessa linjauksessaan ja miten kattava hänen esseessään julistama vakaumus reaalimaailmassa on. Kuten muutkin ehdokkaat myös Essayah on varauksetta kannattanut turvautumista sotilaalliseen voimaan – ei vain vahvaan ja itsenäiseen maanpuolustukseen vaan myös ja nimenomaan varauksettomaan Nato-jäsenyyden  kannatukseen. Erona joihinkin ehdokkaisiin voi olla hieman muita varovaisempi ja hiljaisempi puhetapa sotilaallisen turvallisuuden osalta, mutta Essayah ei kuitenkaan tarjoa mitään vaihtoehtoa yleislinjalle – tätä esseetään lukuun ottamatta.

Ainakin toistaiseksi johtopäätökseni on: Essayah haluaa istua kahdella tuolilla tai paremmin sanoen  kahden jumalan sylissä. Sekä Jumalan että Washingtonin. Kombinaatio ei ole niin ristiriitainen kuin saattaisi näyttää: Yhdysvallat on maallisista valtioita lähimpänä Jumalaa ja sen johtaja rinnastuu kohtuullisen hyvin maalliseen Vapahtajaan.

Kannattaa muistaa, että ensimmäisen atomipommin räjähdystä seuranneessa yleisössä vallitsi vahva uskonnollinen tunnelma. Oppenheimerin lausahdusta kuoleman jumalasta ja maailmojen tuhoajasta on ohimennen käsitelty elokuvassakin, mutta Manhattan-projektin sotilaallinen johtaja kenraali Leslie Groves on yhtenä esimerkkinä ehkä kaikilta unohtunut. Groves totesi, että seuratessaan pommin rähähdystä hän sai todistaa ”Messiaan toista tulemista” (tämä on esillä Grovesin omissa muistelmissa; ja Manhattan projektin uskonnollisesta sävytyksestä – Isä, Poika ja Pyhä henki pyhänä kolminaisuutena eli Trinitynä – on selvitetty erinomaisesti Ira Chernusin teoksessa Dr. Strangegod; jos lukee sitä kannattaa muistaa, että Chernus on juutalaisen uskonnon professori, ja siis juutalaisuuden asiantuntija). Pitävätkö populaarit tarinat Harry S. Trumanista (Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien pudotukset määrännyt Yhdysvaltojen presidentti) paikkansa tai eivät, kyllä hän koki edustavansa jumalallista valtaa maan päällä (käyttäen pommien surmaamista japanilaisista siviileistä nimitystä ”beast”, jonka käännän termillä ’elukka’, mutta johon sisältyy sielunviholliseen liittyvä sävy, ’Peto’; siviilien pitäminen ilmestyskirjan Petona olisi ehkä liioittelua, muta voihan olla että Truman tarkoitti lausumansa koskemaan Japania ja sen kansalaisia kokonaisuutena).

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar