Maanantai 4.12.2023 B

Päivän kirjoitukset jatkuvat osassa C…Tässä yksi tärkeä asia.

Päätoimittaja Antero Mukka kysyy Helsingin Sanomissa  3.12.23 ”Pitäisikö meidänkin valmistautua rauhaan?”, ja lisää vielä ”Löytyykö meiltä tukea Ukrainalle myös rauhan tiellä?”.

Mukka toteaa, että (sodan) tavoitteena on oltava rauha. Hänen mukaansa sotapuheen täyttämään maailmaan ei ole helppoa kylvää rauhan siemeniä. Mutta sota ei saa jatkua ikuisesti, sen täytyy joskus loppua.

Keinona Mukka tarjoaa Venäjän pysäyttämistä. Lännen ei tule horjua tuessaan Ukrainalle. Tuki kuitenkin alkaa hiipua.

Sen vuoksi hän kysyy, voisiko rauhalle olla edellytyksiä? Ja millainen sopu kunnioittaisi Ukrainan oikeuksia?

Mukka katsoo, ett’ merkittävät alueluovutukset olisivat valtava takaisku Ukrainalle ja sen puolustajille kaikkialla maailmassa.

Mukka päättää sanomalla, että sota pitäisi voittaa, mutta joskus hinta voi olla liian kova. Ukraina tarvitsee tukemme myös rauhan tiellä – jos he sen päättävät itse valita. Viime kädessä rauha on eri asia kuin anteeksianto.

Mukan pääkirjoituksessa on tärkeintä varsin voimakas ja tasapainoisesti muotoiltu ajatus rauhan välttämättömyydestä. Kirjoitusta voi pitää suorastaan päänavauksena rauhaa koskevalle keskustelulle, jollaista suomalainen mielipideilmasto ei ole juurikaan sallinut tähän mennessä. Putinismista syyttämisen pelko on estänyt edes yrittämästä, sikäli kuin joku on yrittänyt, yritys on tuomittu tai vaiettu pidemmittä puheitta.

Ukrainan sotaa on itse asiassa seurattu jonkinlaisena tennisotteluna ja lyöty henkisiä vetoja siitä, kuka tuon sodan voittaa. Samalla yleinen mielipide on ollut jyrkästi sitä mieltä, että Venäjä ei saa olla voittaja – vain oikeudenmukainen (Ukrainan kannalta) rauha kelpaisi. Se toteutuisi monen mielestä nopeasti, kun Venäjä lopettaisi välittömästi karmean operaationsa ja vetäytyisi kaikilta miehittämiltään alueilta.

Näissä odotuksissa Mukan teksti mukaan lukien ei pohdita lainkaan, mitä eturistiriitoja ja keiden välillä alkoi kehittyä Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. Tai miten nuo ristiriidat kehittyivät eteenpäin niin kauan, että ristiriitoja alettiin ratkaista väkivaltaisin keinoin. Millaista politiikkaa väkivalta ja sota pyrki jatkamaan toisin keinoin Clausewitz’in teesiä mukaillen.

Eturistiriidat (eli konfliktit) ovat lähtemättömiä elementtejä kaikissa sosiaalisissa suhteissa, siis myös ihmisryhmien sekä valtioidenkin välillä. Eturistiriitoja (konflikteja) voidaan ratkaista joko rauhanomaisesti (sisäpolitiikassa poliittisen toiminnan avulla) tai väkivaltaisesti (tämä ja erityisesti sota on valitettavan usein käytössä valtioiden välillä; tosin niilläkin on mahdollisuus neuvotella ja sovitella keskinäisiä etujaan).

Sota ei hyökkää jostakin nurkan takaa kuten murhaaja saattaa tehdä. Sota alkaa ja sitä käydään, jos vähintään yksi osapuoli katsoo sen toimivan etujensa ajamiseksi. Sota on aina poliittisen valinnan tulos. Valinnan tekemiseen riittää yksi valtio, kun taas neuvotteluun ja sovitteluun tarvitaan vähintään kaksi.

Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan professori, Yrjö Ruutu, aloitti kansainvälisen politiikan opetuksen alkuaan yliopettajana 1925 ja julkaisi ensimmäisen alan oppikirjan ”Nykyajan kansainvälinen politiikka” vuonna 1934. Ruutu katsoi, että eturistiriidat ovat pysyviä ilmiöitä, ne muuttuvat ja kehittyvät, koska ”elämä” (kansakuntien ns. energeettinen kehitys) jatkuu koko ajan.

Ruutu näki kolme eturistiriitojen tyyppiä: 1) eturistiriidat, joista on helppo sopia; 2) eturistiriidat joista sopiminen on vaikeaa mutta sopiminen on kuitenkin mahdollista; ja 3) ylimitoitetut edut, joista sopiminen on usein mahdotonta. Noihin voisi lisätä vielä yhden: kuvitellut (paranoian kaltaiset) edut, joihin ratkaisua ei ole olemassa.

Jos ajatellaan valtioiden välisiä suhteita ja niissä esiintyviä eturistiriitoja, olisi ajateltavissa, että niiden ratkaisemisessa edettäisiin tyvestä puuhun. Aluksi hoitamalla ensimmäisen tyypin ongelmia, sitten toisen tyypin ongelmia. Tässä prosessissa keskinäinen luottamus voisi kehittyä niin, että myös kolmannen tyypin eturistiriidat ainakin osittain saataisiin hallintaan. Neljäs tyyppi ei tässä prosessissa pääsisi lainkaan kehittymään.

Luonnollisesti olisi helpompaa ratkaista eturistiriitoja rauhan aikana kuin sodan alettua. Kun sota alkaa, on jäätävä odottamaan jumalan tuomiota, eli lopputulosta, jota ei varmuudella kukaan kykene ennustamaan. Kun väkivaltakoneisto käynnistyy ja kun sota alkaa, väkivalta vahvistaa itse itseään, samaten asenteet jyrkkenevät ja keskinäisen luottamuksen tilalle astuu epäluulo ja viha. Väkivalta ja asenteet hautaavat eturistiriidan näkyvistä, ja se jää muhimaan entistä pahemmaksi koko ajan.

Jos Ukrainan sota päättyisi Venäjän täydelliseen vetäytymiseen ja vieläpä uuteen Versaillesin rauhaan, jossa Venäjä painettaisiin maahan ikuisiksi ajoiksi kuten Saksalle tehtiin ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Sama virhe toistuu, jos musta Pekka lyödään Ukrainan kouraan.

Jos Venäjä saisi pitää miehittämänsä itäisen Ukrainan alueet, on vaikea nähdä, millaista Mukan pelkäämää sortopolitiikkaa Venäjä siellä ryhtyisi harjoittamaan. Toki sekin saattaisi olla mahdollista. Todennäköisempää on että Ukrainan enemmistö ja sitä yksipuolisesti edustava hallinto saattaisi käydä itäisen osan kapinallisen väestön kimppuun. Saattaisi tapahtua kuten Suomessa tapahtui punakapinallisille: teloitukset ja vankileirit.

Joka tapauksessa ratkaisun olisi Ukrainassa ja sen kaikissa osissa taattava väestön turvallisuus ja elinmahdollisuudet. Ja joka tapauksessa myös Ukrainan ja muidenkin osapuolten ulkoiset turvallisuusedut olisi otettava huomioon. Ratkaisun tulisi kattaa sekä sisäiset että ulkoiset kysymykset.

Olisiko tuloksena esimerkiksi amerikkalais- tai sveitsiläistyylinen liittovaltio tai sitten selkeä kahtiajako itäisen ja läntisen osan välillä, molemmissa tapauksissa joku väestöryhmä olisi alueellaan enemmistö ja jotkut muut vähemmistö. Vähemmistön ihmisoikeudet olisi taattava. Sama tietenkin koskee koko Ukrainaa, jos se säilyisi ehjänä kokonaisuutena sotaa edeltävään tapaan.

Normaalisti ristiriitojen rauhanomainen ratkaisu vaatii osapuolten tunnistamista, osapuolten etujen esittämistä ja kolmannen mutta puolueettoman osapuolen tarjoamaa sovittelua. Siis eräänlaista työmarkkinaneuvottelujen tapaista järjestelyä. Tämäkin olisi ollut helpompaa prosessin alkuvaiheissa, nyt osapuolia on liiaksi asti. Osapuolten tunnistaminen ei ole ainakaan helpompaa kuin se oli esim. Minskin sopimuksissa.

Sotilaallinen tuhovoima on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin, riskinä on jopa ihmiskunnan tuho. On sen vuoksi hämmästyttävää, että tämän kehityksen aika halu sopimiseen on jyrkästi laskenut. Nykysodassa ei ole voittajia, ei siinäkään sodassa mitä Ukrainassa käydään. Sota-alueen väestö ja sen elinmahdollisuudet tuhoutuvat, ja myrkky leviää yllättävän voimakkaasti myös ulospäin. Ukrainassa taistellaan demokratian puolesta, mutta läntiset demokratiat alkavat itse rappeutua ja saada jatkuvasti vahvistuvia autoritaarisen vallankäytön piirteitä. Totalitarismi pysyy vielä toistaiseksi läntisen suuralueen ulkopuolella, mutta siitäkin voidaan jo jossain tapauksissa kiistellä.

Näin ollen on erikoista, että ihmiskunnan historiassa on kohtuullisen hyvin muistettu, että jo sodan aikana on ryhdyttävä valmistelemaan paluuta rauhan aikaan. Niin Suomikin Talvisodan aikana teki, sodan aikana etsittiin mahdollisuutta saada selville, mitä Neuvostoliitto tavoitteli ja millaiseen rauhaan se olisi saattanut suostua. Rauhansopimus syntyi, mutta ehdot olivat vain paljon kovemmat kuin Talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa.

Toinen asia, mistä on näyttöjä, on voittajan kyky rajoittaa omia vaatimuksiaan ja sallia hävinneelle mahdollisuuden palata kansainväliseen yhteisöön. Vallankumouksen Ranska nousi nopeasti eurooppalaiseen politiikkaan Pyhän Allianssin vastustuksesta huolimatta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksalle syötettiin tuhoisa rauhansopimus, mutta toisen jälkeen se sai kohtuullisen kehitysmahdollisuuden ja nousi pian Länsi-Euroopan mahtitekijäksi. Japaniakaan ei hukutettu mereen.

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kehitettiin YK-järjestelmä, ja siinä vetovastuu annettiin suurvalloille (great power management). Yhdysvallat selvisi toisesta maailmansodasta ylivoimaisena ja vahvana voittajana, mutta valitsi tietoisesti viisaan tien oman vallankäyttönsä rajoittamiseen. Siellä esitetyt mielipiteet ja toiveet täydellisestä maailmanherruudesta eivät nousseet ulkopolitiikan tavoitteeksi.

Ukrainan sodan sotilaallista ratkaisua saanee odottaa kauan, ja ainakin jonkin aikaa saamme elää pelottavan vaarallisessa maailmassa. Vaikka pahemmaksi kaikki muuttuu, paremmaksi ei milloinkaan. Ellei keskustelua rauhan mahdollisuudesta todella avata, ja varsinkin niistä monista ehdoista, joita sellaisen rakentaminen vaatii. Se ei suinkaan vaadi sitä, että sota hyväksyttäisiin keinona poliittisten etujen ajamisessa (mikä on toistaiseksi ja ehkä pysyvästi kielletty). Rauha vaatii sen sijaan kykyä ratkaista eturistiriidat rauhanomaisesti, poliittisin keinoin. Sodan jatkamista toisin eli poliittisin tavoin, Clausewitz’in teesin kääntämistä päälaelleen.

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar