Maanantai 20.11.2023

Maanantai 20.11.2023

Mika Aaltolan essee Helsingin Sanomissa 19.11. Juhani Ahon teoksesta ”Juha”  on Hyvä/Paha hankkeeseeni varsin hyvin sopivaa aineistoa. Se jatkaa erinomaisesti niitä puheita ja kirjoituksia, joita Aaltola on esittänyt aikaisemminkin Venäjän Suomeen ja suomalaisiin kohdistamasta vainolaisuudesta ja murhaisuudesta. Minua kiinnostavat myös esseen saamat kommentit, jotka osoittavat että Aaltola ei ole ajatuksineen yksin, samanmielisiä kuulijoita ja lukijoita näyttää riittävän.

Mikä tahansa kirjoitettu teksti (sekä tutkimus että kirjallisuus) on vapaasti tulkittavissa, eli lukija saa ja voi vapaasti päättää, mitä tekstistä saa irti. Esimerkiksi ”Juhaa” voi käyttää vaikka kaupankäynnin oppaana tai keittokirjana, jos haluaa ja siihen kykenee. Ei lukijalla ole tietenkään velvollisuutta seurata  tai orjailla kirjasta esitettyjä aikaisempia tulkintoja. Tulkinnan lukija puolestaan päättää, onko ”uusi” tulkinta kiinnostava tai perusteltu. Jos joku lukija näkee Aaltolan tulkinnan poliittisesti harkituksi ja poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi, semmoisella lukijalla on puolestaan täysi oikeus katsoa Aaltolan tulkinta tutkimusaineistoksi. Sitä käyttöä puolestaan voidaan ja tulee arvioida normaalein akateemisin kriteerein.

Muutama päivä on nyt seurattu itärajamme asioita ja sieltä maahamme tulevia ihmisvirtoja. On tietenkin selvää, että valtioiden rajan ylittämiseen liittyy varsin tarkkoja sääntöjä, maahan voi tulla vain nuo ehdot täyttämällä. Tulijaa ei ole mikään pakko päästää maahan. Toisaalta myös pakolaisuudesta on olemassa sääntönsä, samoin heidän vastaanotostaan ja mahdollisesta turvapaikan myöntämisestä. Kukin turvapaikkahakemus on käsiteltävä omana erityistapauksenaan. Toiminnan ja päätösten tulisi olla samalla linjalla, on tulija lähtenyt mistä tahansa ja onko kulkenut Suomen rajalle ns. turvallisten maiden läpi vai ei. Jos maahantulija reitiltä A  ei täytä kaikkia ehtoja (esim. turvapaikanhakua ensimmäisestä turvallisesta maasta), mutta otetaan vastaan  turvapaikanhakijana Suomen rajalla ja päästetään maahan odottamaan lopullista päätöstä, samoin tulisi menetellä samalaisen maahantulijan kohdalla reitiltä B.  Jos vastaanotossa on selkeä ero, kyse on poliittisesta toiminnasta ja sitä puolestaan on arvioitava nimenomaan poliittisena toimintana. Ehdokas Halla-ahon epäilykset joidenkin maahantulijoiden luonteesta ja pyrkmyksistä voivat tietenkin koskea kaikilta suunnilta tulevia ihmisiä, mutta joka tapauksessa tuollaiset arviot ovat ainakin ilman näyttöjä poliittista ja tarkoituksenmukaista poliittista retoriikkaa. Senkin vastaanotto suomalaisessa mielpideilmastossa on oma kiinnostava tutkimuskysymyksensä.

Ukrainan ja Gazan sodat asettavat mielenkiintoisia haasteita Suomen arvopohjaiselle ulkopolitiikalle. Arvopohjainen ulkopolitiikka on aina vaikeaa, koska jokin asia on jotakin yhdessä paikassa, mutta täysin vastakkainen ilmiö jossain toisessa. Kaiken kattavaa ja linjakasta politiikkaa on varsin hankala noudattaa. Kuten Orwell sanoi, sodissa tehdään kaikenlaisia julmuuksia ja keitetään vaikka lapsia elävältä. Jos sen tekee vastapuoli, teko on tuomittava jyrkästi. Jos sen tekee ”me itse”, kyse on sankaruudesta tai välttämättömyyden pakosta. Sodan käyttäminen politiikan välineenä (hyökkäyssota) on tuomittavaa, sen sijaan puolustautuminen on sallittua ja välttämätöntä. Hyökkäyksen kohdetta on autettava kollektiivisen turvallisuuden periaatteen mukaisesti (Naton peruskirja mainitsee tämän liittokunnan jäsenten velvollisuutena, mutta kyse on yleisestä myös YK:n peruskirjan mukaisesta normista). Orwellmaisessa maailmassa on kuitenkin aina niin, että vastapuoli hyökkää ja ”me” puolustautuu; jos Kustaa II Adolf ymmärsi hakkapeliittoineen, että hyökkäys oli paras puolustus. Silti allekirjoitan vakaumukseni vuoksi muinaisen kiinalaisen Mozin (entiseksi kenraaliksi sanottu rauhanrakentaja) ja Juhani Ahon julkilaisuman periaatteen: ei hyökkäyssotaa, mutta puolustussota on oikeutettu. Koska kussakin tilanteessa puolen valinta on aina ongelma, voi ohjeena pitää Carl Schmittin tapaa puhua vastapuolesta laillisena vihollisena ja irrottaa sodan siten hyvän ja pahan taistelusta tai myös Juhani Ahon kantaa siitä, että vastapuolenkin kanssa on kyettävä sodan jälkeen elämään.

Sodan irrottaminen hyvän ja pahan loputtomasta taistelusta voi tapahtua myös niin, että osapuolia ei pidetä eksistentiaalisen hyvän ja pahan edustajina, vaan etujaan ajavina poliittisina toimijoina. Maailmassa jossa eturistiriidat ovat väistämöttömiä. Sota on yksi mahdollinen väline ratkaista eturistiriitoja, mutta sodalle on aina vaihtoehto: rauhanomainen sovittelu ja nevuottelu. Jos sota alkaa, se ei välttämättä poista eturistiriitoja, joten nevuottelut niistä on käytävä joko sodan aikana tai sen jälkeen. Se on vaikeampaa kuin ennen sotaa. Sodan aikana nimittäin ajaudutaan hyvän ja pahan taistelun retoriikkaan, väkivalta kiihdyttää kielteisiä negatiivisia asenteita, ja kielteiset asenteet puolestaan muuttavat väkivaltaa alati raaempaan suuntaan. Ennen muuta: tässä konflitispiraalissa unohtuu, mitkä eturistiriidat käynnistivät sodan alun perin. On tietenkin muistettava Yrjö Ruudun (Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan opettaja, tutkija ja professori) opetus eturistiriidoista. Niitä on hänen mukaansa kolmea lajia: 1) sellaiset joista voidaan neuvotella ja sopia kohtuullisen helposti (turvallisuuden kannalta vaarattomat eturistiriidat, tosin esim. kauppasopimuksista saatetaan neuvotella useitakin vuosia); 2) sellaiset jotka ovat vaikeita päättää neuvottelemalla (esim. turvallisuuskysymykset, kuten esim. Talvisotaa edeltävät neuvottelut); 3) sellaiset joissa esiintyy ylimitoitettuja vaatimuksia, eikä sopiminen sen vuoksi ole juurikaan mahdollista (esim. Venäjän vaatimukset Ukrainalle ja EU/Natolle ennen 22.2.2021). Rauhantutkimuksen, rauhanliikkeen ja kaikikien maiden ulkopolitiikan (kv. järjestöt mukaan lukien) olisi joka tapauksessa järkevää tarkkailla ja monitoroida ristiriitojen kehitystä ja mahdollista kasvuriskiä jo rauhan aikana, koska silloin ongelmiin puuttuminen olisi todennäköisesti helpompaa kuin väkivaltaisuuksien alettua. Tästä tematiikasta aloin puhua vuoden 2023 kirjamessuilla Helsingissä, jossa olin keskustelemassa Arja Alhon kanssa Hyvä/Paha II teoksesta. Arja teki tästä haastattelun, mutta siinä oma osuuteni heijasti kirjamessujen hälinän aiheuttamaa ongelmaa, ja viestini jäi sen vuoksi sekavaksi (Arja teki parhaansa, mutta minun lausumistani ei saanut tekemälläkään tolkullista). Kirjoitin sen vuoksi vastaukseni uusiksi, mutta teksti oli lähtenyt jo painoon joten oma versioni viimeistellyistä vastauksistani ei ehtinyt mukaan. Liitän korjatun version sen vuoksi tähän, koska haluan kehittää ajatustani edelleen ja saada siihen palautetta ennen kuin alan työstää siitä tieteelllistä artikkelia.

Vilho Harle: Kirjahaastattelu Helsingin kirjamessuilla 29.10.2023

[teksti ja kuva: Arja Alho; Harlen korjatut vastaukset]

[ingr] Helsingin kirjamessuilla Ydin-lehdellä oli keskustelu rauhantutkija Vilho Harlen kanssa sotimisesta ja sopimisesta. Innoittajana tietenkin hänen uudistettu laitos teoksesta [kurs] Hyvä, paha, ystävä, vihollinen.

Arja: Vilho Harle, olet kansainvälisen politiikan tutkija ja professori. Erikoisalaasi on ollut erityisesti rauhantutkimus. Julkaisit vuonna 1991 kylmän sodan murtumisen, liennytyksen ja Berliinin muurin kaatumisen, taitekohdassa ensimmäisen painoksen hyvän ja pahan taistelusta sekä viholliskuvista kansainvälisessä politiikassa. Millä mielellä seuraat nyt maailmanpolitiikkaa?

Vilho: Ero ajankohtien välillä on todella suuri. Tein aiemman kirjani tilanteessa, jossa myönteinen kehitys kansainvälisissä suhteissa oli vahvaa. Se oli  enemmänkin identiteettipolitiikkaan liittyvä tutkimus. Halusin kiinnittää huomiota hyvän ja pahan erotteluun, hahmottaa hyvää ja pahaa, ystävää ja vihollista teoreettisena ja aatehistoriallisena kysymyksenä.

Tämän hetken maailmassa hyvän ja pahan välinen taistelu on konkreettista ja väkivaltaisesta. Elämme tuon taistelun keskellä, armottomalla historian näyttämöllä.

Sen vuoksi olen nyt jättänyt uudistetusta laitoksesta pois identiteetti- ja viholliskuvakeskustelun. Nyt on katsottava, mitä tässä vaarojen maailmassa puhutaan hyvän ja pahan taistelusta, miten tuo taistelu nyt ja tässä ilmentyy.

Sotilaallisessa väkivallassa – josta nytkin on kyse niin Ukrainassa kuin Lähi-idässäkin – hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikka on noussut vahvasti  esille. Sillä mobilisoidaan ihmisisä väkivaltaan. Se on valitettavaa käytäntöä, joka tekee rauhanponnistelut mahdottomaksi.

[kpl]

Arja: Korostat, että hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikan valinta on nimenomaan poliittinen teko. Mistä tuon retoriikan poliittinen voima ja teho kumpuavat?

Vilho: Uskonnoilla on siihen suuri vaikutus: hyvän ja pahan erottelu on pohjimmiltaan uskonnollista erottelua Jumalan ja Saatanan välillä. Poliittisen teologian edustajat katsovat, että aiempaa uskonnollista termistöä käytetään nyt maallistuneen sanaston avulla.

Jos ennen puhuttiin hyvän hengen (jumalan) ja pahan hengen (saatanan) vastakohtaisuudesta, sama pyhä jaottelu ilmentyy nyt demokratian ja diktatuurin vastakohtaisuutena.

Hyvän ja pahan erottelu näkyi poliittisessa sanastossa jo Antiikin Kreikan aikoina. Maineikas puhuja Demonsthenes piti mahdottomana rauhaa demokratian (Ateena) ja diktatuurin (Makedonia) välillä.

Hyvä ja pahan taistelun retoriikka nostetaan esille aina, kun valtataistelussa menestyminen sitä vaatii. Hyvän ja pahan taistelu on oiva väline mobilisoida väkeä sotaan.  Tai äänestämään puhujaa vaaleissa.

Se on jaloa taistelua hyvien arvojen puolesta, ei suinkaan ihmisen tai valtion itsekkäiden etujen (esim. energian ja raaka-aineiden saatavuus) sijasta. Hyvyyden arvot asettuvat ihmisen yläpuolelle, joten ihmisellä pm velvollisuus puolustaa niitä tinkimättä. Se on taistelua Jumalan puolesta.

Hyvän ja pahan retoriikka alkaa hallita kaikkea. Ryhdytään kuvittelemaan, että todellisessa maailmassa on oikeasti kyse hyvän ja pahan asetelmasta. Ei voida suostua mihinkään kompromisseihin. Kun toinen osapuoli on paha, se on tuhottava – jumalakaan ei suostu kompromisseihin saatanan kanssa.

Vakavin seuraus hyvän ja pahan retoriikasta on se, että se kiistää todellisten ja vaikuttavien eturistiriitojen (konfliktien) olemassaolon.

Arkikielessä konflikti-sanaa käytetään usein sodasta. Konflikti kuitenkin tarkoittaa eturistiriitaa vähintään kahden osapuolen välillä (esim. kiista maa-alueesta). Eturistiriitaa voidaan pyrkiä ratkaisemaan väkivalloin eli sodalla tai rauhanomaisesti eli neuvotteluin. Jos politiikka epäonnistuu tehtävässään, sota alkaa.

[lih] Johan Galtung puhui konfliktispiraalista. Siinä eturistiriita, väkivaltainen konfliktikäyttäytyminen, ja kielteiset asenteet  vahvistavat toisiaan ja spiraali lähtee liikkeelle itseään vahvistaen. Kysymys on kuitenkin tietoisesta valinnasta, myös positiivinen spiraali on mahdollinen. Eturistiriidasta voidaan neuvotella myönnytyksin ja luottamusta herättävin toimin kielteisiä asenteita sekä hyvän ja pahan taistelun retoriikkaa välttäen.

Eturistiriitoja esiintyy sosiaalisessa elämässä ihmisten, ryhmien ja myös valtioiden välillä, koska elämme niukkuuden maailmassa. Eturistiriidat eivät ole vältettävissä. Olennaista on tunnistaa eturistiriidat ja niiden osapuolet ja etsiä niille rauhanomaiset ratkaisukeinot. Sodassa kaikki osapuolet ja myös sivulliset häviävät, rauhan aikana kaikki puolestaan voittavat.

[kpl]

Arja: Miten näkisit Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eturistiriitanäkökulmasta?

Vilho: Jo viimeistään Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen eturistiriidat ja niiden osapuolet olivat nähtävillä. Eurooppaa jakava kulttuurinen, uskonnollinen ja poliittinen rajalinja jakoi Ukrainaa kahtia, samoin kuin Baltiaa kulkien pohjoisessa myös Suomen itärajaa pitkin. Kulttuurien yhteentörmäykseen sisältyi myös turvallisuuspoliittinen ja sotilaallinen elementti.

Suomen ja Venäjän rajaa ei pidetty kovinkaan ongelmallisena, Baltiankin katsottiin säästyvän pahimmalta kulttuurien yhteentörmäyksen riskiltä. Suurimman vaaran nähtiin liittyvän Ukrainaan. Jopa ajautumista sotaan pidettiin mahdollisena, mutta toiveissa kuitenkin oli rauhanomainen kehitys.

Ukrainan sisäistä jakoa länteen ja itään olisikin voitu hallita poliittisin keinoin. Se onnistui takellellen vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta ongelmat alkoivat kasvaa kiihtyvällä tahdilla 200-luvun alkuvuosina. Ukrainan sisäisten kulttuuristen, poliittisten ja taloudellisten eturistiriitojen sovittelu ja tasapainottaminen epäonnistui.  Kaikkien kansalaisten etuja ei enää otettu riittävästi huomioon.

Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin alkoi liittyä myös ulkoisia turvallisuusasetelmia. Venäjä tuli vahvasti ja avoimesti mukaan annektoimalla Krimin ja tukemalla Itä-Ukrainan separatisteja. Myös EU ja Yhdysvallatkin alkoivat osallistua turvallisuusasetelman monimutkaistamiseen.

Moni sanoo, että sota loppuu, kun Venäjä lopettaa hyökkäyksensä ja vetäytyy kaikilta valloittamiltaan alueilta. Siinä tapauksessa eturistiriidan väkivaltainen, siis sotilaallinen, ratkaisuyritys tietenkin päättyisi. Mutta itse eturistiriidat jäisivät jäljelle. Nyt ne vain olisivat vaikeammat ja monimutkaisemmat kuin ne olivat ennen sotaa.

Vuoden 2022 helmikuun jälkeen eturistiriitojen osapuolia kuten itse eturistiriitojakin on entistä vaikeampi tunnistaa. Joten myöskään sovittelusta ei käytännössä tule mitään.

Kaiken lisäksi aseelliseen voimaan ja pelotteeseen perustuva turvallisuus on sekin hyvin riskialtis polku, varsinkin kun eturistiriidat jäisivät muhimaan ja kasvamaan pelotteen alle. 

Jos Venäjä pakotettaisiin nielemään uusi Versaillesin rauha, se olisi vain pitkä välirauha. Saksa nousi 20 vuodessa; Venäjä olisi jaloillaan ehkä 50 vuoden päästä. Voisi muistaa senkin, että kun Venäjä on aiemmin romahtanut, se on noussut hämmästyttävän nopeasti takaisin suurvallaksi.

Entä mitä tapahtuisi Ukrainan sisällä sen venäjänkieliselle vähemmistölle? Olisiko sen vähemmistöasema turvattu Naton ydinasesateenvarjon avulla? Kuten Suomen omasta sisällissodasta muistetaan, kapinallisten kohtalo on varsin kova. Kuolema teloitettuna tai nälkään, ilman mahdollisuutta pakolaisuuteen.

Jos mahdollisuus neuvotteluratkaisuun oli tai sellaiseen olisi oikeasti pyritty, se olisi pitänyt tehdä ennen sotaa. Hyvän ja pahan taistelun retoriikkakin olisi silloin ollut vielä lähtökuopissa, enintään  viholliskuvien ja kielteisten asenteiden tasolla.

[kpl]

Arja: Kuten sanoit hyvän ja pahan taistelun retoriikka jättää varjoonsa eturistiriidat. Kun hyvän ja pahan taistelu tai vastakohtaisuus on suosittu ja paljon käytetty teema esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvissa, miksi se on politiikassa niin vaarallista?

Vilho: Taiteet ja reaalimaailma ovat täysin erilaisia asioita. Kirjoissa ja elokuvissa hyvän Ja pahan jännite on viihdettä, josta ei ole vaaraa kenellekään (opiskelin aikoinaan kirjallisuutta ja luen mielelläni dekkareita). Politiikan kentällä taistellaan vallasta, ja varsinkin valtioiden välillä taistelua käydään usein asein.

Poliittinen maailma on kova. Poliittisen kannatuksen hakeminen hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikalla on vaarallista. Seuraukset voivat olla ikäviä ja tuhoisia. Retoriikka voi estää rauhaan palaamisen ja ainakin viivyttää neuvotteluja.

Eivätkä seuraukset jää vain taistelukentälle, eivät edes taistelevien osapuolten väestöjen hengellään maksettaviksi. Hyvän ja pahan taistelun retoriikka on myrkkyä, joka leviää myös ”tarkkailijoihin”. Siis sotaa seuraaviin ja tarkkaileviin valtioihin. Ja sielläkin myös tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen ajatuksiin.

On selvää, että tämä näkyy Ukrainan sodassa sekä sen osapuolten että esimerkiksi velvollisuutensa täyttävien Ukrainaa auttavien valtioiden sisäpolitiikassa. Paljon ylistetty demokratia on uhattuna Yhdysvalloissa, ja myös eräissä Euroopan maissa. Autoritaarinen asenneilmasto ja suorastaan noitavainomainen paranoia on vahvasti levittäytymässä hyvän ja pahan taistelun hyväksi julistautuneessa rintamassa (en tarkoita vain Venäjää).

Paha tunkeutuu pelottavana ja uhkaavana voimana hyvän yhteisön sisään,  koska hyvän ja pahan taistelun retoriikkaa ei voida käyttää viittamatta niihin pahantekijöihin ja maanpettureihin, jotka nakertavat omaa hyvää yhteisöämme pahan hyökkääjän etujen mukaisesti. Englantilainen Edmund Burke tuomitsi Ranskan ”kuninkaanmurhaajien hallituksen” ja samalla myös ne tuholaiset jotka olivat levittämässä Ranskan vallankumouksen sanomaa Englannissa.

Suomessa tämä kehitys on saavuttanut vielä voimakkaammat mittasuhteet kuin yhdessäkään muussa Nato-maassa. Autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä. Jo tovin aikaa on eletty noitavainojen maailmassa, jossa sekä kuolleita että eläviä henkilöitä pyritään tuomitasemaan maanpettureiksi niiden tekojen vuoksi, joita ovat tehneet vuosikymmeniä sitten kykenemättä ottamaan huomioon tämän päivän tietämystä.

Ja pahinta on se, että jotkut syytetyt puolustautuvat kuten muutamat syytetyt puolustautuivat noitavainojen aikaan. Todistamalla, että osasivat toimia oikein jo omana aikanaan, mutta suunnaten syyttävän sormensa naapuriin. Kun huomio sitten kohdistuu tuon naapurin syyllisyyteen, alkuperäinen syytetty pelastuu roviolta tai vesikokeelta.

[kpl]

Arja: Myös Suomen sotilaallinen liittoutuminen kehystettiin hyvän ja pahan taistelun asetelmalla, jossa valitsimme hyvän puolen. Haluaisitko sanoa tästä jotakin?

Vilho: Teokseni ei ole lopullinen ja valmis samalla tavalla kuin tietokirjat yleensä. Kohteeni on hyvän ja pahan taistelu, joka jatkuu ja toistuu koko ajan uusia muotoja saavuttaen. Kuten ensimmäinen laitos, myös tämä toinen onnistuessaan motivoi muita tutkijoita, erityisesti nuoria jatkamaan. Idean soveltamiselle on tähänkin mennessä löytynyt lukemattomia kohteita sekä kotimaisessa että ulkomaisessa tutkimuksessa.

Oma huomioni kohdistuu nyt presidentinvaalien kampanjoihin ja sen ehdokkaisiin. Nämä vaalit tapahtuvat hyvin erikoislaatuisessa tilanteessa, keskellä hyvän ja pahan taistelua. Tavoitteeni on julkaista tutkimukseni tulokset keväällä kun koko aineisto on käytettävissä, sitä tulee eteen koko ajan. Tässä riittänee pari esimerkkiä.

Jotta retoriikka olisi tehokasta, sen on vastattava havaittavissa olevia tosiasioita ja sitä tietoa, joka kuulijalla on ennestään olemassa. Havaittavissa olevien tosiasioiden osalta käsitys Venäjän tai Putinin pahuudesta vastaa niitä varsin hyvin. Myös ennakkotietoa Venäjän vainolaisuudesta suomalaisilla on runsaasti.

Ehdokkaista [lih] Jussi Halla-aho ja [lih]Mika Aaltola käyttävät retoriikassaan  kahta erilaista strategiaa.

Halla-aho nojaa argumenttinsa puhtaaseen vihaan. Samaan tapaan kuin [lih]Elmo Kailan perustama [kurs]Vihan Veljet -järjestö 1920-luvun alussa teki. Silloin Venäjästä saatiin puhua vain hampaat irvessä, vihaten kaikkea venäläisyyttä varauksetta. Halla-aho ei tosin ilmaise asiaa yhtä jyrkin sanoin, pikemmin kyeten jopa puhumaan kieli poskessa. Väite venäläisen pahuudesta ja kelvottomuudesta ei vaadi todisteita, vihan kohde on vihan kohteena jotenkin annettuna. Tämän russofobian erityismuodon kasvava määrä suomalaisia jakaa, ehkä paljon useampi kuin 1920-luvulla.

Aaltola puolestaan käyttää argumenttinsa tukena historiaa. Venäjä edustaa hänen retoriikassaan murhaisuutta ja vainolaisuutta. Aaltola viittaa todisteena aikakausinimityksiin: Vanha viha (1495–1497), Pitkä viha (1570–1595), Isoviha (1713–1721) ja Pikkuviha (1742–1743).

Aaltola antaa ymmärtää, että noina kausina ”Venäjän” hyökkäysten ja vainojen kohteena oli nimenomaan ”Suomi” ja ”suomalaiset”. Eli oli olemassa todellakin vain kaksi valtiota nykyisessä muodossa ja nykyisin rajoin. Itäinen vainosi ja murhasi länsinaapuriaan, ilman mitään syytä. Ajatukseen sisältyy vihje siitä, että muualla Pohjois-Euroopassa vallitsi harmoninen rauhantila, jossa kukaan muu kuin Venäjä ei käynyt naapurustonsa kimppuun julmin ottein.

Aaltolan vihakausien perusongelma on kuitenkin siinä, ettei ”Suomea” suomalaisia kansakuntana noina aikoina vielä ollut olemassa. Ei Novgorod hyökännyt Suomeen, vaan Ruotsiin. Väkivallan tarkoituksen oli heikentää Ruotsia ja Ruotsin sodankäyntikykyä. Kysymys oli Ruotsin ja sen liittolaisten ja Venäjän (Novgorod, Moskova, Pietari) valtakamppailusta. Suomi oli sen kamppailun keskeinen taistelutanner, ja suomalaiset Ruotsin sijaissotija.

Itse asiassa Ruotsin marssi kohti suurvalta-asemaa alkoi jo pohjoisten ristiretkien aikaan, jolloin Ruotsi otti haltuunsa osia ”Suomesta”. Tällä alueella eniten joutuivat kärsimään Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset, joiden keskuuteen kristinusko oli jo ehtinyt levitä itäisenä muunnoksena. Ruotsin valta ja sen uskonnollinen lähetystyö ajoi karjalaisia kohti itää. Etnisissä puhdistuksissa heidän vaihtoehtonsa oli ottaa läntisen uskonnon kaste tai kuolla – tai sitten paeta. Tverin Karjalassa Moskovan ja Pietarin linjalla heidän jälkeläisiin asuun vieläkin.

Isovihaa edeltäneessä Suuressa Pohjan sodassa kyse Ruotsin ja sen kumppaneiden Tanskan, Puolan ja Preussin taistelusta Venäjän nousevaa mahtia vastaan.

Ruotsin ja Venäjän ”ikuinen” taistelu (1150–1809) päättyi Venäjän voittoon ns. Suomen sodassa (1808–09), ja Suomen alue siirtyi Venäjän alaisuuteen uutena suuriruhtinaskuntana. Ruotsi puolestaan joutui läntiseen etupiiriin ja sai ranskalaisen hallitsijan.

En väitä, että Aaltola valehtelee. Hänen historiankäsityksensä on kyllä retorisesti harkittua, mutta edustaa yleistä ja jaettua totuutta. Tässä onkin kiinnostavinta se, miksi Aaltolan kuva historiasta koetaan Suomessa totuutena. Miksi asiat nähdään ja luetaan nykypäivän maantieteen ja valikoidun historian valossa? Miksi vainolaisuuden historia on valikoitua historiaa, siis tietoista tradition rakennusta ja kirjoittamista? Mitkä mekanismit ja mitkä tekijät ovat tämän mahdollistaneet? Ehkä historiankirjoitus, kirkko, koululaitos, kansallismielinen kasvatus…

[kpl]

Arja: Palataan kuitenkin asevaraisen turvallisuuden ongelmallisuuteen. Kun eturistiriitoja ei tunnisteta eikä tunnusteta, rauhanomaiset ratkaisut poissulkeutuvat. Näin tuntuu olevan Lähi-idän kriisiytyneessä tilanteessa – vaikka eturistiriidat suorastaan huutavat huomiota. Yhdysvaltojen ja Kiinan välisissä suhteissa geopoliittisia jännitteitä kasvatetaan demokratia vastaan diktatuuri-asetelmalla. Rauhanomaiset ja ennakoivat ratkaisut uhkaavat kaikota käsistä.

Vilho: Olisi mielipuolista, jos Kiinan ja Yhdysvaltojen taloudellinen kilpailu kehittyisi sodan suuntaan. Talouselämän logiikan mukaan talouden kehityksestä pitää kilpailla taloudellisin keinoin, siis kilpailukykyä lisäämällä. Ei tekemällä kiusaa ja provosoimalla eikä sotilaallisella mahdilla. Ei kauppa eikä talousyhteistyö johda rauhaan, mutta vain rauha tekee mahdollisesti kaupan ja talousyhteistyön. Ja ilman sitä hyvinvointi ei voi kehittyä ns. komparatiivisen edun  periaatteen mukaisesti.

Nyt on menossa sodan lietsonta ja se nähdään tarkoituksenmukaisena. Se on erittäin vaarallista.  Suomen pitäisi pysyä tässä suuraluepolitiikan ja valtataistelun ulkopuolella  Naton peruskirjan velvoitteita tiukasti noudattaen, siis kollektiivista puolustusta vahvistaen osallistumatta mihinkään aggressiiviseen, hyökkäävään, toimintaan Nato-alueen ulkopuolella.

Arja: Sodat kuitenkin myös aina päättyvät. Miltei aina avuksi haetaan diplomatia, neuvottelut ja oikeudenmukaisen ratkaisun tavoittelu ja sehän ei voi rakentua muutoin kuin eturistiriitojen avaamiselle.

Vilho: Sanonkin siksi, että rauhantutkimus ei voi olla päivittäisten sotauutisten seurantaa, saati militarismin ylistystä. Sen pitää olla eturistiriitojen tunnistamista, jotta rauhanomaisia ratkaisuja voidaan ylipäätään löytää.

Tähän voin lisätä, että rauhantutkijan ja rauhanliikkeen tehtävä ja velvollisuus on kiinnittää huomiota ennaltaehkäisevästi eturistiriitojen tunnistamiseen ja niiden rauhanomaiseen, poliittiseen sovitteluun. Sodan aikana on myös syytä olla aktiivinen ja kehittää mahdollisuuksia palaamiseen rauhan aikaan. Mutta ei kaikki huomio voi olla vain sodassa ja rauhaan palaamisessa. Ne ovat tehtäväkenttänä vaikea ja usein mahdoton areena.

Myös YK kollektiivisen puolustuksen järjestönä on samasta syystä tehoton. Myös YK:n ja monen muunkin toimijan pitäisi siirtää päähuomio ennaltaehkäisevään toimintaan ja eturistiriitojen kehityksen monitorointiin ja sovitteluun. Siihen kaikki jäsenvaltiot voisivat osallistua.

Valtiot ja varsinkin suurvallat kantavat asiassa kuitenkin suuren vastuun. Ratkaisevaa on, missä määrin ne haluavat rajoittaa omaa valtapeliään. Niiden, joilla on aseellista voimaa ja siihen perustuvaa maailmanpoliittista valtaa, pitää osata itse asettaa itselleen rajoja.  Se ei ole niin tuntematon taito kuin joku saattaisi luulla.

Esimerkiksi Napoleonin kukistumisen jälkeen Ranska sai palata Euroopan poliittiselle näyttämölle vahvana ja itsenäisenä toimijana.  Samoin Saksa sai toisen maailmansodan jälkeen kehittyä vahvaksi Euroopan tiennäyttäjäksi. Myös Japani sai elinmahdollisuuden, jopa sen keisari säilytti asemansa yhteisön  peruselementtinä. Maailmansodista ylivoimaisena voittajana selvinnyt Yhdysvallat puolestaan otti toisen maailmansodan loppuvuosina ja sen jälkeen kansainvälistä yhteisöä rakentavan vahvan roolin lähtemättä maailmanvalloituksen tielle atomiaseensa turvin.

[ots] Eturistiriidat neuvottelupöydälle

[teksti ja kuva] Arja Alho

[ingr] Helsingin kirjamessuilla Ydin-lehdellä oli keskustelu rauhantutkija Vilho Harlen kanssa sotimisesta ja sopimisesta. Innoittajana tietenkin hänen uudistettu laitos teoksesta [kurs] Hyvä, paha, ystävä, vihollinen.

Arja: Vilho Harle, olet kansainvälisen politiikan tutkija ja professori. Erikoisalaasi on ollut erityisesti rauhantutkimus. Julkaisit vuonna 1991 kylmän sodan murtumisen, liennytyksen ja Berliinin muurin kaatumisen, taitekohdassa ensimmäisen painoksen hyvän ja pahan taistelusta sekä viholliskuvista kansainvälisessä politiikassa. Millä mielellä seuraat nyt maailmanpolitiikkaa?

Vilho: Ero ajankohtien välillä on todella suuri. Tein aiemman kirjani tilanteessa, jossa myönteinen kehitys kansainvälisissä suhteissa oli vahvaa. Se oli  enemmänkin identiteettipolitiikkaan liittyvä tutkimus. Halusin kiinnittää huomiota hyvän ja pahan erotteluun, hahmottaa hyvää ja pahaa, ystävää ja vihollista teoreettisena ja aatehistoriallisena kysymyksenä.

Tämän hetken maailmassa hyvän ja pahan välinen taistelu on konkreettista ja väkivaltaisesta. Elämme tuon taistelun keskellä, armottomalla historian näyttämöllä.

Sen vuoksi olen nyt jättänyt uudistetusta laitoksesta pois identiteetti- ja viholliskuvakeskustelun. Nyt on katsottava, mitä tässä vaarojen maailmassa puhutaan hyvän ja pahan taistelusta, miten tuo taistelu nyt ja tässä ilmentyy.

Sotilaallisessa väkivallassa – josta nytkin on kyse niin Ukrainassa kuin Lähi-idässäkin – hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikka on noussut vahvasti  esille. Sillä mobilisoidaan ihmisisä väkivaltaan. Se on valitettavaa käytäntöä, joka tekee rauhanponnistelut mahdottomaksi.

[kpl]

Arja: Korostat, että hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikan valinta on nimenomaan poliittinen teko. Mistä tuon retoriikan poliittinen voima ja teho kumpuavat?

Vilho: Uskonnoilla on siihen suuri vaikutus: hyvän ja pahan erottelu on pohjimmiltaan uskonnollista erottelua Jumalan ja Saatanan välillä. Poliittisen teologian edustajat katsovat, että aiempaa uskonnollista termistöä käytetään nyt maallistuneen sanaston avulla.

Jos ennen puhuttiin hyvän hengen (jumalan) ja pahan hengen (saatanan) vastakohtaisuudesta, sama pyhä jaottelu ilmentyy nyt demokratian ja diktatuurin vastakohtaisuutena.

Hyvän ja pahan erottelu näkyi poliittisessa sanastossa jo Antiikin Kreikan aikoina. Maineikas puhuja Demonsthenes piti mahdottomana rauhaa demokratian (Ateena) ja diktatuurin (Makedonia) välillä.

Hyvä ja pahan taistelun retoriikka nostetaan esille aina, kun valtataistelussa menestyminen sitä vaatii. Hyvän ja pahan taistelu on oiva väline mobilisoida väkeä sotaan.  Tai äänestämään puhujaa vaaleissa.

Se on jaloa taistelua hyvien arvojen puolesta, ei suinkaan ihmisen tai valtion itsekkäiden etujen (esim. energian ja raaka-aineiden saatavuus) sijasta. Hyvyyden arvot asettuvat ihmisen yläpuolelle, joten ihmisellä pm velvollisuus puolustaa niitä tinkimättä. Se on taistelua Jumalan puolesta.

Hyvän ja pahan retoriikka alkaa hallita kaikkea. Ryhdytään kuvittelemaan, että todellisessa maailmassa on oikeasti kyse hyvän ja pahan asetelmasta. Ei voida suostua mihinkään kompromisseihin. Kun toinen osapuoli on paha, se on tuhottava – jumalakaan ei suostu kompromisseihin saatanan kanssa.

Vakavin seuraus hyvän ja pahan retoriikasta on se, että se kiistää todellisten ja vaikuttavien eturistiriitojen (konfliktien) olemassaolon.

Arkikielessä konflikti-sanaa käytetään usein sodasta. Konflikti kuitenkin tarkoittaa eturistiriitaa vähintään kahden osapuolen välillä (esim. kiista maa-alueesta). Eturistiriitaa voidaan pyrkiä ratkaisemaan väkivalloin eli sodalla tai rauhanomaisesti eli neuvotteluin. Jos politiikka epäonnistuu tehtävässään, sota alkaa.

[lih] Johan Galtung puhui konfliktispiraalista. Siinä eturistiriita, väkivaltainen konfliktikäyttäytyminen, ja kielteiset asenteet  vahvistavat toisiaan ja spiraali lähtee liikkeelle itseään vahvistaen. Kysymys on kuitenkin tietoisesta valinnasta, myös positiivinen spiraali on mahdollinen. Eturistiriidasta voidaan neuvotella myönnytyksin ja luottamusta herättävin toimin kielteisiä asenteita sekä hyvän ja pahan taistelun retoriikkaa välttäen.

Eturistiriitoja esiintyy sosiaalisessa elämässä ihmisten, ryhmien ja myös valtioiden välillä, koska elämme niukkuuden maailmassa. Eturistiriidat eivät ole vältettävissä. Olennaista on tunnistaa eturistiriidat ja niiden osapuolet ja etsiä niille rauhanomaiset ratkaisukeinot. Sodassa kaikki osapuolet ja myös sivulliset häviävät, rauhan aikana kaikki puolestaan voittavat.

[kpl]

Arja: Miten näkisit Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eturistiriitanäkökulmasta?

Vilho: Jo viimeistään Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen eturistiriidat ja niiden osapuolet olivat nähtävillä. Eurooppaa jakava kulttuurinen, uskonnollinen ja poliittinen rajalinja jakoi Ukrainaa kahtia, samoin kuin Baltiaa kulkien pohjoisessa myös Suomen itärajaa pitkin. Kulttuurien yhteentörmäykseen sisältyi myös turvallisuuspoliittinen ja sotilaallinen elementti.

Suomen ja Venäjän rajaa ei pidetty kovinkaan ongelmallisena, Baltiankin katsottiin säästyvän pahimmalta kulttuurien yhteentörmäyksen riskiltä. Suurimman vaaran nähtiin liittyvän Ukrainaan. Jopa ajautumista sotaan pidettiin mahdollisena, mutta toiveissa kuitenkin oli rauhanomainen kehitys.

Ukrainan sisäistä jakoa länteen ja itään olisikin voitu hallita poliittisin keinoin. Se onnistui takellellen vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta ongelmat alkoivat kasvaa kiihtyvällä tahdilla 200-luvun alkuvuosina. Ukrainan sisäisten kulttuuristen, poliittisten ja taloudellisten eturistiriitojen sovittelu ja tasapainottaminen epäonnistui.  Kaikkien kansalaisten etuja ei enää otettu riittävästi huomioon.

Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin alkoi liittyä myös ulkoisia turvallisuusasetelmia. Venäjä tuli vahvasti ja avoimesti mukaan annektoimalla Krimin ja tukemalla Itä-Ukrainan separatisteja. Myös EU ja Yhdysvallatkin alkoivat osallistua turvallisuusasetelman monimutkaistamiseen.

Moni sanoo, että sota loppuu, kun Venäjä lopettaa hyökkäyksensä ja vetäytyy kaikilta valloittamiltaan alueilta. Siinä tapauksessa eturistiriidan väkivaltainen, siis sotilaallinen, ratkaisuyritys tietenkin päättyisi. Mutta itse eturistiriidat jäisivät jäljelle. Nyt ne vain olisivat vaikeammat ja monimutkaisemmat kuin ne olivat ennen sotaa.

Vuoden 2022 helmikuun jälkeen eturistiriitojen osapuolia kuten itse eturistiriitojakin on entistä vaikeampi tunnistaa. Joten myöskään sovittelusta ei käytännössä tule mitään.

Kaiken lisäksi aseelliseen voimaan ja pelotteeseen perustuva turvallisuus on sekin hyvin riskialtis polku, varsinkin kun eturistiriidat jäisivät muhimaan ja kasvamaan pelotteen alle. 

Jos Venäjä pakotettaisiin nielemään uusi Versaillesin rauha, se olisi vain pitkä välirauha. Saksa nousi 20 vuodessa; Venäjä olisi jaloillaan ehkä 50 vuoden päästä. Voisi muistaa senkin, että kun Venäjä on aiemmin romahtanut, se on noussut hämmästyttävän nopeasti takaisin suurvallaksi.

Entä mitä tapahtuisi Ukrainan sisällä sen venäjänkieliselle vähemmistölle? Olisiko sen vähemmistöasema turvattu Naton ydinasesateenvarjon avulla? Kuten Suomen omasta sisällissodasta muistetaan, kapinallisten kohtalo on varsin kova. Kuolema teloitettuna tai nälkään, ilman mahdollisuutta pakolaisuuteen.

Jos mahdollisuus neuvotteluratkaisuun oli tai sellaiseen olisi oikeasti pyritty, se olisi pitänyt tehdä ennen sotaa. Hyvän ja pahan taistelun retoriikkakin olisi silloin ollut vielä lähtökuopissa, enintään  viholliskuvien ja kielteisten asenteiden tasolla.

[kpl]

Arja: Kuten sanoit hyvän ja pahan taistelun retoriikka jättää varjoonsa eturistiriidat. Kun hyvän ja pahan taistelu tai vastakohtaisuus on suosittu ja paljon käytetty teema esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvissa, miksi se on politiikassa niin vaarallista?

Vilho: Taiteet ja reaalimaailma ovat täysin erilaisia asioita. Kirjoissa ja elokuvissa hyvän Ja pahan jännite on viihdettä, josta ei ole vaaraa kenellekään (opiskelin aikoinaan kirjallisuutta ja luen mielelläni dekkareita). Politiikan kentällä taistellaan vallasta, ja varsinkin valtioiden välillä taistelua käydään usein asein.

Poliittinen maailma on kova. Poliittisen kannatuksen hakeminen hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikalla on vaarallista. Seuraukset voivat olla ikäviä ja tuhoisia. Retoriikka voi estää rauhaan palaamisen ja ainakin viivyttää neuvotteluja.

Eivätkä seuraukset jää vain taistelukentälle, eivät edes taistelevien osapuolten väestöjen hengellään maksettaviksi. Hyvän ja pahan taistelun retoriikka on myrkkyä, joka leviää myös ”tarkkailijoihin”. Siis sotaa seuraaviin ja tarkkaileviin valtioihin. Ja sielläkin myös tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen ajatuksiin.

On selvää, että tämä näkyy Ukrainan sodassa sekä sen osapuolten että esimerkiksi velvollisuutensa täyttävien Ukrainaa auttavien valtioiden sisäpolitiikassa. Paljon ylistetty demokratia on uhattuna Yhdysvalloissa, ja myös eräissä Euroopan maissa. Autoritaarinen asenneilmasto ja suorastaan noitavainomainen paranoia on vahvasti levittäytymässä hyvän ja pahan taistelun hyväksi julistautuneessa rintamassa (en tarkoita vain Venäjää).

Paha tunkeutuu pelottavana ja uhkaavana voimana hyvän yhteisön sisään,  koska hyvän ja pahan taistelun retoriikkaa ei voida käyttää viittamatta niihin pahantekijöihin ja maanpettureihin, jotka nakertavat omaa hyvää yhteisöämme pahan hyökkääjän etujen mukaisesti. Englantilainen Edmund Burke tuomitsi Ranskan ”kuninkaanmurhaajien hallituksen” ja samalla myös ne tuholaiset jotka olivat levittämässä Ranskan vallankumouksen sanomaa Englannissa.

Suomessa tämä kehitys on saavuttanut vielä voimakkaammat mittasuhteet kuin yhdessäkään muussa Nato-maassa. Autoritaarinen asenneilmasto ja poliittinen paranoia ovat suorastaan ryöstäytyneet käsistä. Jo tovin aikaa on eletty noitavainojen maailmassa, jossa sekä kuolleita että eläviä henkilöitä pyritään tuomitasemaan maanpettureiksi niiden tekojen vuoksi, joita ovat tehneet vuosikymmeniä sitten kykenemättä ottamaan huomioon tämän päivän tietämystä.

Ja pahinta on se, että jotkut syytetyt puolustautuvat kuten muutamat syytetyt puolustautuivat noitavainojen aikaan. Todistamalla, että osasivat toimia oikein jo omana aikanaan, mutta suunnaten syyttävän sormensa naapuriin. Kun huomio sitten kohdistuu tuon naapurin syyllisyyteen, alkuperäinen syytetty pelastuu roviolta tai vesikokeelta.

[kpl]

Arja: Myös Suomen sotilaallinen liittoutuminen kehystettiin hyvän ja pahan taistelun asetelmalla, jossa valitsimme hyvän puolen. Haluaisitko sanoa tästä jotakin?

Vilho: Teokseni ei ole lopullinen ja valmis samalla tavalla kuin tietokirjat yleensä. Kohteeni on hyvän ja pahan taistelu, joka jatkuu ja toistuu koko ajan uusia muotoja saavuttaen. Kuten ensimmäinen laitos, myös tämä toinen onnistuessaan motivoi muita tutkijoita, erityisesti nuoria jatkamaan. Idean soveltamiselle on tähänkin mennessä löytynyt lukemattomia kohteita sekä kotimaisessa että ulkomaisessa tutkimuksessa.

Oma huomioni kohdistuu nyt presidentinvaalien kampanjoihin ja sen ehdokkaisiin. Nämä vaalit tapahtuvat hyvin erikoislaatuisessa tilanteessa, keskellä hyvän ja pahan taistelua. Tavoitteeni on julkaista tutkimukseni tulokset keväällä kun koko aineisto on käytettävissä, sitä tulee eteen koko ajan. Tässä riittänee pari esimerkkiä.

Jotta retoriikka olisi tehokasta, sen on vastattava havaittavissa olevia tosiasioita ja sitä tietoa, joka kuulijalla on ennestään olemassa. Havaittavissa olevien tosiasioiden osalta käsitys Venäjän tai Putinin pahuudesta vastaa niitä varsin hyvin. Myös ennakkotietoa Venäjän vainolaisuudesta suomalaisilla on runsaasti.

Ehdokkaista [lih] Jussi Halla-aho ja [lih]Mika Aaltola käyttävät retoriikassaan  kahta erilaista strategiaa.

Halla-aho nojaa argumenttinsa puhtaaseen vihaan. Samaan tapaan kuin [lih]Elmo Kailan perustama [kurs]Vihan Veljet -järjestö 1920-luvun alussa teki. Silloin Venäjästä saatiin puhua vain hampaat irvessä, vihaten kaikkea venäläisyyttä varauksetta. Halla-aho ei tosin ilmaise asiaa yhtä jyrkin sanoin, pikemmin kyeten jopa puhumaan kieli poskessa. Väite venäläisen pahuudesta ja kelvottomuudesta ei vaadi todisteita, vihan kohde on vihan kohteena jotenkin annettuna. Tämän russofobian erityismuodon kasvava määrä suomalaisia jakaa, ehkä paljon useampi kuin 1920-luvulla.

Aaltola puolestaan käyttää argumenttinsa tukena historiaa. Venäjä edustaa hänen retoriikassaan murhaisuutta ja vainolaisuutta. Aaltola viittaa todisteena aikakausinimityksiin: Vanha viha (1495–1497), Pitkä viha (1570–1595), Isoviha (1713–1721) ja Pikkuviha (1742–1743).

Aaltola antaa ymmärtää, että noina kausina ”Venäjän” hyökkäysten ja vainojen kohteena oli nimenomaan ”Suomi” ja ”suomalaiset”. Eli oli olemassa todellakin vain kaksi valtiota nykyisessä muodossa ja nykyisin rajoin. Itäinen vainosi ja murhasi länsinaapuriaan, ilman mitään syytä. Ajatukseen sisältyy vihje siitä, että muualla Pohjois-Euroopassa vallitsi harmoninen rauhantila, jossa kukaan muu kuin Venäjä ei käynyt naapurustonsa kimppuun julmin ottein.

Aaltolan vihakausien perusongelma on kuitenkin siinä, ettei ”Suomea” suomalaisia kansakuntana noina aikoina vielä ollut olemassa. Ei Novgorod hyökännyt Suomeen, vaan Ruotsiin. Väkivallan tarkoituksen oli heikentää Ruotsia ja Ruotsin sodankäyntikykyä. Kysymys oli Ruotsin ja sen liittolaisten ja Venäjän (Novgorod, Moskova, Pietari) valtakamppailusta. Suomi oli sen kamppailun keskeinen taistelutanner, ja suomalaiset Ruotsin sijaissotija.

Itse asiassa Ruotsin marssi kohti suurvalta-asemaa alkoi jo pohjoisten ristiretkien aikaan, jolloin Ruotsi otti haltuunsa osia ”Suomesta”. Tällä alueella eniten joutuivat kärsimään Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset, joiden keskuuteen kristinusko oli jo ehtinyt levitä itäisenä muunnoksena. Ruotsin valta ja sen uskonnollinen lähetystyö ajoi karjalaisia kohti itää. Etnisissä puhdistuksissa heidän vaihtoehtonsa oli ottaa läntisen uskonnon kaste tai kuolla – tai sitten paeta. Tverin Karjalassa Moskovan ja Pietarin linjalla heidän jälkeläisiin asuun vieläkin.

Isovihaa edeltäneessä Suuressa Pohjan sodassa kyse Ruotsin ja sen kumppaneiden Tanskan, Puolan ja Preussin taistelusta Venäjän nousevaa mahtia vastaan.

Ruotsin ja Venäjän ”ikuinen” taistelu (1150–1809) päättyi Venäjän voittoon ns. Suomen sodassa (1808–09), ja Suomen alue siirtyi Venäjän alaisuuteen uutena suuriruhtinaskuntana. Ruotsi puolestaan joutui läntiseen etupiiriin ja sai ranskalaisen hallitsijan.

En väitä, että Aaltola valehtelee. Hänen historiankäsityksensä on kyllä retorisesti harkittua, mutta edustaa yleistä ja jaettua totuutta. Tässä onkin kiinnostavinta se, miksi Aaltolan kuva historiasta koetaan Suomessa totuutena. Miksi asiat nähdään ja luetaan nykypäivän maantieteen ja valikoidun historian valossa? Miksi vainolaisuuden historia on valikoitua historiaa, siis tietoista tradition rakennusta ja kirjoittamista? Mitkä mekanismit ja mitkä tekijät ovat tämän mahdollistaneet? Ehkä historiankirjoitus, kirkko, koululaitos, kansallismielinen kasvatus…

[kpl]

Arja: Palataan kuitenkin asevaraisen turvallisuuden ongelmallisuuteen. Kun eturistiriitoja ei tunnisteta eikä tunnusteta, rauhanomaiset ratkaisut poissulkeutuvat. Näin tuntuu olevan Lähi-idän kriisiytyneessä tilanteessa – vaikka eturistiriidat suorastaan huutavat huomiota. Yhdysvaltojen ja Kiinan välisissä suhteissa geopoliittisia jännitteitä kasvatetaan demokratia vastaan diktatuuri-asetelmalla. Rauhanomaiset ja ennakoivat ratkaisut uhkaavat kaikota käsistä.

Vilho: Olisi mielipuolista, jos Kiinan ja Yhdysvaltojen taloudellinen kilpailu kehittyisi sodan suuntaan. Talouselämän logiikan mukaan talouden kehityksestä pitää kilpailla taloudellisin keinoin, siis kilpailukykyä lisäämällä. Ei tekemällä kiusaa ja provosoimalla eikä sotilaallisella mahdilla. Ei kauppa eikä talousyhteistyö johda rauhaan, mutta vain rauha tekee mahdollisesti kaupan ja talousyhteistyön. Ja ilman sitä hyvinvointi ei voi kehittyä ns. komparatiivisen edun  periaatteen mukaisesti.

Nyt on menossa sodan lietsonta ja se nähdään tarkoituksenmukaisena. Se on erittäin vaarallista.  Suomen pitäisi pysyä tässä suuraluepolitiikan ja valtataistelun ulkopuolella  Naton peruskirjan velvoitteita tiukasti noudattaen, siis kollektiivista puolustusta vahvistaen osallistumatta mihinkään aggressiiviseen, hyökkäävään, toimintaan Nato-alueen ulkopuolella.

Arja: Sodat kuitenkin myös aina päättyvät. Miltei aina avuksi haetaan diplomatia, neuvottelut ja oikeudenmukaisen ratkaisun tavoittelu ja sehän ei voi rakentua muutoin kuin eturistiriitojen avaamiselle.

Vilho: Sanonkin siksi, että rauhantutkimus ei voi olla päivittäisten sotauutisten seurantaa, saati militarismin ylistystä. Sen pitää olla eturistiriitojen tunnistamista, jotta rauhanomaisia ratkaisuja voidaan ylipäätään löytää.

Tähän voin lisätä, että rauhantutkijan ja rauhanliikkeen tehtävä ja velvollisuus on kiinnittää huomiota ennaltaehkäisevästi eturistiriitojen tunnistamiseen ja niiden rauhanomaiseen, poliittiseen sovitteluun. Sodan aikana on myös syytä olla aktiivinen ja kehittää mahdollisuuksia palaamiseen rauhan aikaan. Mutta ei kaikki huomio voi olla vain sodassa ja rauhaan palaamisessa. Ne ovat tehtäväkenttänä vaikea ja usein mahdoton areena.

Myös YK kollektiivisen puolustuksen järjestönä on samasta syystä tehoton. Myös YK:n ja monen muunkin toimijan pitäisi siirtää päähuomio ennaltaehkäisevään toimintaan ja eturistiriitojen kehityksen monitorointiin ja sovitteluun. Siihen kaikki jäsenvaltiot voisivat osallistua.

Valtiot ja varsinkin suurvallat kantavat asiassa kuitenkin suuren vastuun. Ratkaisevaa on, missä määrin ne haluavat rajoittaa omaa valtapeliään. Niiden, joilla on aseellista voimaa ja siihen perustuvaa maailmanpoliittista valtaa, pitää osata itse asettaa itselleen rajoja.  Se ei ole niin tuntematon taito kuin joku saattaisi luulla.

Esimerkiksi Napoleonin kukistumisen jälkeen Ranska sai palata Euroopan poliittiselle näyttämölle vahvana ja itsenäisenä toimijana.  Samoin Saksa sai toisen maailmansodan jälkeen kehittyä vahvaksi Euroopan tiennäyttäjäksi. Myös Japani sai elinmahdollisuuden, jopa sen keisari säilytti asemansa yhteisön  peruselementtinä. Maailmansodista ylivoimaisena voittajana selvinnyt Yhdysvallat puolestaan otti toisen maailmansodan loppuvuosina ja sen jälkeen kansainvälistä yhteisöä rakentavan vahvan roolin lähtemättä maailmanvalloituksen tielle atomiaseensa turvin.