Lauantai 9.12.2023

Presidenttiehdokas Jutta Urpilainen antoi Ilta-Sanomissa 8.12. Piispa Laajasalon haastattelussa muista ehdokkaista poikkeavan lausunnon. Hänen mielestään sodista huolimatta kansojen välille ei saa luoda pysyviä viholliskuvia. Urpilainen kertoi, että hänen lapsensa oli havahduttanut hänet ajattelemaan asiaa, ja korosti että ”On tärkeää sanoa venäläisille, että arvostamme heidän kieltään, arvostamme heidän kulttuuriaan ja arvostamme myös venäläisiä, jotka haluavat yhteiskunnassa muutosta samaan aikaan, kun tuomitsemme sotatoimet…”

Urpilainen kertoi taustaksi, että hänen lapsensa halusi esitellä äidilleen YouTubesta löytämänsä venäjänkielisen laulun: ”Hän tuli hyvin anteeksi pyytelevästi minun luokse, että äiti, mehän vihaamme sitä Venäjää, mutta olen nyt löytänyt tällaisen laulun, haluaisitko kuunnella sen”. Urpilainen jatkoi: ”Jäin miettimään, että jos lapsi mieltää, että me vihaamme Venäjää, vaikka emme todellakaan kotona ole tällaista kieltä käyttäneet, siinä on iso riski, mihin olemme kasvattamassa lapsiamme ja tulevia sukupolviamme…”

Jutussa ”Urpilaisen mukaan lapset imevät vaikutteita koulusta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään on tärkeää, että emme kasvata lapsia vihaamaan Venäjää tai venäläisiä ihmisiä. Presidenttiehdokas muistutti, että on sanottava ääneen, etteivät suomalaiset vihaa suomalais-venäläisiä tai ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää.” Mutta ”Tuomitsemme presidentti Putinin sotatoimet ja nyky-Venäjän johdon toimet, mutta emmehän me venäläisiä ihmisiä vihaa.” Lisäksi Urpilainen suhtautuu varauksellisesti tavallisten venäläisten vastuuseen Ukrainan sodasta, ja varsinkin mahdollisuuteen vaikuttaa valtion johtoon.

Urpilaisen  puheenvuoro on pantava merkille asiallisena ja perusteltuna poikkeamana autoritaarisessa mielipideilmastossamme, jossa russofobian ja venäläisvihan ote on saavuttanut paljon vahvemman aseman kuin 1920/30 -lukujen Vihan Veljien ja AKS:n ja IKL:n äärioikeistolaisilla kampanjoilla oli. Varsinkin Vihan Veljien sanomasta Urpilainen on kaukana. Samoin ero useimpiin muihin presidenttiehdokkaisiin on varsin selvä, erityisesti Halla-Ahoon ja Aaltolaan.

Vihan sanomalle on kuitenkin vastaanottajia, ja muutama heistä esiintyy jyrkin äänenpainoin haastattelun kommenttikentässä. Koska autoritaarinen venäläisviha ja absurdeihin muotoihin kehittynyt paranoia hallitsevat mielipideilmastoamme ja osaa mediastakin (oikeammin: muutamia toimittajia), on selvää, että yksi kirkonmiehelle annettu haastattelu ei paljoa paina. Jopa Urpilaisen omia lausuntoja on syytä seurata ja lukea tarkemmin, Urpilainen näyttää olevan pitkälle lojaali EU:lle kuten komissaarin tulee ollakin, joten EU-politiikassa (suhteessa Venäjään) Urpilaisella ei näyttäisi olevan varauksia.

Tässä viime päivien aikana sotaväsymys näyttäisi alkavan painaa sekä Ukrainaa että sen tukijoita (Suomi kuitenkin jaksaa ja tykistökranaattien tuotanto kasvaa).  Tämä näkyy lisääntyvänä ja avoimena kritiikkinä Ukrainan rakastettua johtajaa, näyttelijäpresidenttiä kohtaan. Oppositio on kasvamassa ja ehkä valmiina nyrkkien heiluttamiseen.

Yhdysvalloissa on kasvavaa halua rajoittaa sotilaallista tukea Ukrainalle. Se on ehkä sisäpoliittista kehitystä, mutta sotaväsymyksestä sekin kertoo. On tyypillistä (mutta vähän tutkittua), että sotaa kannatetaan ja tuetaan sodan menestyksellisessä alkuvaiheessa, mutta sodan pitkittyessä ja menestyksen toiveiden alkaessa hiipua, sota alkaa menettää ystäviään. Jossain vaiheessa saattaa syntyä jopa merkittävä sodanvastainen liikehdintä. Tämä kehityskulku oli erittäin selvä Vietnamin sodan aikana, rauhamarssit saivat aikanaan suuret mittasuhteet mutta vasta sodan loppuvaiheissa ja osin sisäpoliittisistakin syistä (kansalaisoikeuksia koskeva liikehdintä). Afganistanin sodassa näin ei tapahtunut, sitä ei juurikaan vastustettu edes sen muututtua miehityssodaksi. Irakin sodassa ennen sotaa esiintyi voimakasta vastustusta, mutta varsinkin Yhdysvalloissa se vaimeni varsin pian sodan alkuvaiheessa kykenemättä nousemaan uudelleen noin kymmenen vuotta jatkuneen sodan aikana huomion kiinnittyessä pikemmin Irakin sodan lapsen, ISIS-järjestön ja islamilaisen Kalifaatin aiheuttamaan pelkoon.

Sen lisäksi että autoritaarinen ilmapiiri ja suorastaan paranoia pitää suomalaisia otteessaan, myös ulkoisen uhan korostuminen julkisessa mielipideilmastossa on pantava merkille, ei itsenäisenä vaan kokonaiskuvaan liittyvänä piirteenä. Viime päivinä on saatu lukea useampia arvioita siitä, että Venäjä hyökkää varmuudella jonkin Nato-maan, tai ainakin sitä lähellä olevan naapurivaltionsa kimppuun 2–10 vuoden sisällä. Joku saattaa sanoa, että näin tapahtuu varsinkin jos Venäjä voittaa Ukrainassa, mutta väitetään myös, että Venäjä tekee sen joka tapauksessa. Ja ainakin Moldoviaan ja/tai Georgiaan. Voihan olla että nämä arviot ovat oikeassa, ainakin siihen voi halutessaan uskoa. Ei Venäjää siinä voi pitää arvaamattomana, tuleva hyökkäys on nimittäin jo ennustettu ja varmuudella ennakoitu.

-Viime päivinä on alettu puhua myös aktiivisemmin paluusta rauhaan Ukrainan sodassa. Minulta on jäänyt huomaamatta muutaman kerran uutisissa ja kommenteissa vilahtanut ”rauhansuunnitelma”. Lyhyiden mainintojen mukaan siinä ehdotettaisiin, että Ukraina jakautuisi kahtia. Läntinen ja siis suurin osa muodostaisi itsenäisen valtion, joka liittyisi Natoon. Itäisessä osassa ilmeisesti jatkuisi Venäjän valta. Sen tarkemmista yksityiskohdista en tiedä.

Mutta muutoin idea näyttää loogiselta, joskaan ei ainoalta mahdolliselta. Eturistiriita voidaan ratkaista joko väkivaltaisesti (sodalla) tai rauhanomaisesti ja poliittisesti (neuvottelemalla). Ratkaisu voi olla joko osapuolet erottava (ns. avioero) tai heidät yhdistävä (Ukrainan sisäiset osapuolet yhdistävä, esimerkiksi monikielisen ja monikulttuurisen valtion rakentaminen esim. Suomen mallin mukaisesti vähemmistöjen asema ja oikeudet turvaten). Erottava ratkaisu on ehkä todennäköisempi.

Ukrainan sisäiset osapuolet erottava ratkaisu voisi tapahtua joko osavaltiomallin kautta tai sitten erottamalla läntinen ja itäinen osa toisistaan. Osavaltiomalli saattaisi olla toteutettavissa (tai ainakin olisi ollut ennen vuotta 2014), mutta Ukrainan jakaminen kahtia puolestaan hyvin vaikeasti toteutettava ratkaisu. Mutta voisihan tuosta edellä mainitusta rauhansuunnitelmasta kehittää hieman toisenlaisen version. Läntinen osa olisi itsenäinen valtio, ja Naton jäsen. Itäinen osa puolestaan ei jäisi Venäjän haltuun tai vallan alaisuuteen, vaan itsenäistyisi sekin. Sen luontevin asema olisi puolueettomuus. Rajavalvonta ja muukin valvonta itäosassa olisi kansainvälinen YK:n johtama hanke. Tuo itäosa muodostaisi puskurivyöhykkeen Naton ja Venäjän välille, mikä tosin vaatisi Sevastopolin tukikohdan purkamista  ja Venäjän mahdollisen tukikohdan siirtoa jollekin toiselle alueelle (esim. Valko-Venäjä tai Mustanmeren rannikko) ja tai/Mustanmeren kansainvälistä valvontaa tai demilitarisointia). Taloudessa itäinen osa harjoittaisi yhteistyötä ja kauppavaihtoa sekä EU:n että Venäjän kanssa.

Mutta on rauhanmalli millainen tahansa, siinä on paljon muitakin asioita. Paljon osapuolia ja lukemattomia monimutkaisia eturistiriitoja. Käytännössä se vaatisi liikkeellelähtönä aselepoa, johon pitäisi kuulua Ukrainan itäosien siirtyminen kansainväliseen YK:n johtamaan valvontaan – siis Venäjän joukkojen vetäytyminen itäisistä osista.

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar