Lauantai 6.1.2024

Edellisestä päiväkirjamerkinnästä on kulunut aikaa. Laitteissa on ollut vikaa ja ”kotitehtäviä” on ollut kolmessa paikassa. Nyt ehkä kevätkauden Hämeenlinnassa. Jo kootun aineiston jäsentely on vienyt päiväkausia, uuttakin materiaalia tulee vastaan koko ajan.

Kommentoin nyt professori Heikki Patomäen haastattelua Iltalehdessä 6.1.2024). Hän katsoo, että Ukrainan pitäisi pysyä Naton ulkopuolella – ja että -Suomenkin olisi kannattanut pysyä samoin.

Patomäki perustaa näkemyksensä siihen, että Ukrainan pyrkimys Naton jäseneksi sekä EU- ja Nato-maiden voimakas tuki itsenäisen valtion (Ukrainan) oikeudelle päättää omista asioistaan ja ulkopolitiikastaan esti turvallisuusetujen yhteensovittamisen neuvottelujen avulla. Neuvostoliiton turvallisuusedut ja Ukrainan turvallisuusedut törmäsivät toisiinsa. Lisäksi muiden osapuolten (eräiden EU- ja varsinkin Naton) turvallisuusedut ja tavoitteet puolestaan monimutkaistivat tilannetta. Patomäki ei mainitse Ukrainan sisäistä ”kulttuurien välistä” jakolinjaa, mutta sivuaa kuitenkin myös sitä.

Patomäen ajatus on tiivistetysti tämä: jos Ukraina olisi sitoutunut pysymään Naton ulkopuolella, Venäjä olisi voinut peräytyä, jättää helmikuun 2022 hyökkäyksen tekemättä.

Patomäki ehdottaa, että Ukraina sitoutuisi nyt pysymään Naton ulkopuolella. Krim ja Itä-Ukraina puolestaan siirtyisi YK:n hallintaan. ”Alunperinkin tämä oli se kysymys, minkä takia sota alkoi. Maaliskuussa 2022, kun käytiin näitä neuvotteluja, Venäjä oli valmis vetäytymään käytännössä kaikilta niiltä alueilta, joille se oli hyökännyt 24. päivä helmikuuta jos vaan Ukraina sitoutuu siihen, että se on sotilaallisesti liittoutumaton.” ”Venäjän keskeisin tavoite on ollut, ettei Ukrainasta tule Naton jäsentä…. Venäjällä ei ole mitään syytä lopettaa sotaa, jos näköpiirissä on, että rauhan jälkeen Ukrainasta tulee heti Naton jäsen.”

Kehotan lukemaan Patomäen haastattelun kokonaan. Se on tärkeä ja merkittävä puheenvuoro, johon voi lisätä monia yksityiskohtia ja asioita. Oliko Venäjän neuvottelualoite Nato-maille ennen helmikuun hyökkäystä loppuun saakka harkittu ehdottomuudessaan, ja oliko Naton tyrmäävä vastaus sekään ainoa mahdollisuus. Mikä merkitys eturistiriitojen kasvulle ja monimutkaistumiselle oli Ukrainan sisäpoliittisella kehityksellä Neuvostoliiton romahduksesta  aina Maidanin aukiolle ja sen jälkeisiin tapahtumiin? Mikä vaikutus oli EU:n Ukraina-politiikalla samana aikana (varsin vahva haluttomuus tukea Ukrainan poliittista ja taloudellista kehitystä EU:n julkilausuttujen periaatteiden mukaisesti; huonosti harkittu ja Venäjän poissulkeva kauppasopimus, jonka yhtenä seurauksena oli Maidanin aukion mielenosoitus)? Missä oli halu pohtia kulttuurisen jakolinjan aiheuttaa painolastia yhteiskuntarauhan kehitykselle (esim. Suomen, Belgian tai Sveitsin mallien mukaisesti), ja sen vaatimusten mukaiselle valtiolliselle rakenteelle (esim. liittovaltio ja vähemmistöjen ihmisoikeudet kaikissa Ukrainan osissa)?

Patomäen tulkinta eturistiriidasta ja nimenomaan turvallisuuseduista on suppeudestaan huolimatta oikea tie. Jos sitä vertaa muihin ”selityksiin”, se on empiirisesti testattavissa tai punnittavissa. Olkoonkin, että myöhempi historiantutkimus sen vasta pystyy tekemään kattavasti. Jo julkaisen ajankohtaisaineiston valossa se näyttää kuitenkin toimivan. Jos helmikuun 2022 hyökkäystä selitetään esimerkiksi Putinin ”hulluudella” tai ”pahuudella” – Putin esitetään klassisena tyrannina jonka kuolema korjaa ja puhdistaa yhteisön kaikesta pahasta – todisteita on hieman vaikea lyödä pöytään. Väite jää Ulkopoliittisen instituutin tai jonkun toimittajan sanonnan varaan, ja todisteeksi kelpaa toki myös valtio-opin tai kansainvälisen politiikan tutkijan sana.

Ristiriitojen (konfliktin) ratkaisemiseksi tarvitaan eturistiriitojen pohdinnan lisäksi myös osapuolten tunnistamista. Itse asiassa eturistiriidoista (myös turvallisuuseduista) puhuttaessa ensimmäisenä tehtävänä on osapuolten tunnistaminen ja tunnustaminen. Se oli varsin vaikeaa jo kriisin kehityksen alkuvaiheissa ja varsinkin Maidanin ja itäisten alueiden irrottautumispyrkimysten jälkeen. Ukrainan uusi hallinto piti Venäjää osapuolena, Venäjä puolestaan katsoi neuvottelujen kuuluvan separatistien ja ”vallankaappaushallituksen suhteeseen. Naton ja Yhdysvaltojen osuudesta kiisteltiin myös. Sittemmin osapuolia on tullut kuvaan mukaan lukematon määrä.  Ja neuvotteluhalukin on kateissa, edes alustavista tunnusteluista ei ole puhuttu ainakaan julkisesti.

Oli miten oli, on aika pohtia miten Ukrainan tapauksessa voisi löytyä tie eturistiriitojaan rauhanomaiseen ratkaisuun. Sodan (jota moni kutsuu konfliktiksi) arvo ja teho ratkaisumenetelmänä ei ole ainakaan paras mahdollinen, sen tuloksena on ehkä jäätynyt ”konflikti” (sodan päättyminen sovittuun tai sanattomaan aselepoon) tai sitten vähemmistöjen (kapinallisten ja muidenkin pettureiden) joutuminen maksumiehiksi.

Tässä ei voi olla viittaamatta Gazan ja Israel/Palestiina ongelman ehdotettuihin ratkaisumalleihin. Niistä tapetilla on ollut ”kahden valtion malli”. Voisi kysyä, miten sellainen ratkaisee tuolla alueella ilmenevät eturistiriidat (ja keiden osapuolen välillä niin tapahtuisi)? Toisaalta, jos kahden valtion malli toimii itäisen Välimeren pohjukassa niin hyvin kuin uskotaan, miksei tuota kahden valtion mallia tarjota myös Ukrainan sodan ratkaisuksi?

Patomäen haastattelussa minua kiinnostaa myös toinen asia. Jutussa kerrotaan, että Patomäki oli aikaisemmin Vasemmistoliiton jäsen, mutta erosi kun Vasemmistoliiton enemmistö asettui Nato-jäsenyyden kannalle.

Minulle Nato-jäsenyys ei sinänsä ole kynnyskysymys. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä ja millaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Suomi harjoittaa. Turvallisuuspolitiikka (maanpuolustus ja sotilaallinen liittoutuminen) pitäisi olla alisteinen ulkopolitiikalle, ulkopolitiikan väline valtion huolehtiessa kansalaistensa turvallisuudesta. Suomen tulee puolustautua, jos joku (kuka tahansa) Suomeen hyökkää; Suomi käyttää silloin omia puolustusvoimiaan ja tarvittaessa liittoutuu halukkaiden kanssa – tai harkinnan mukaan muodostaa pysyvän (jatkuvan) puolustusliiton. Mutta sekä rauhan että sodan aikana Suomen tulee kuitenkin harjoittaa itsenäistä ja etujensa mukaista ulkopolitiikkaa, eikä Suomen etuihin kuulu osallistuminen hyökkäyssotaan ketään vastaan. Suomen etujen mukaista ei ole osallistua kritiikittömästi maailmanpoliittiseen valtataisteluun, valtapolitiikkaan. Ulkopolitiikan tulee rakentua aseellisen voiman lisäksi ja usein myös sen sijasta rauhanomaiseen yhteistyöhön ja kanssakäymiseen sekä myös ihmiskunnan kohtaamien ongelmien ja haasteiden hallintaan ja ratkaisemiseen yhteistyössä kaikkien valtioiden ja muidenkin toimijoiden kanssa. Suomi on kuitenkin nyt suuntautumassa sotilaallista turvallisuutta ja sotilaallistan voimaa korostavaan turvallisuuspolitiikkaan (jossa ulkopolitiikka alistuu sotilaalliselle ulottuvuudelle), ja pyrkii toimimaan vasallina maailmanpoliittisessa suuressa pelissä läntisen suuralueen ”halukkaana” jäsenenä.

Olen ollut Keskustapuolueen/Suomen Keskustan ”jäsen” vuodesta 1967 lähtien. Joskus olen maksanut jäsenmaksun, joskus en. Sillä ei ollut aikaisemmin suurempaa merkitystä: olin pitkään osaston puheenjohtajana Tampereella ja virallisena edustajana puoluekokouksissa Seinäjoen kokouksesta (1970?) Kokkolan puoluekokoukseen (1994?) asti, senkin jälkeen entiseen tapaan henkisesti sitoutuneena jäsenenä. Muutamia vuosia sitten aloin maksaa jäsenmaksuja uuden menettelyn ja tavan mukaisesti, mutta muutoin osallistumatta enemmälti puolueen toimintaan. Kun Suomen Keskusta ryhtyi hyvin pikaisesti kannattamaan Nato-jäsenyyttä kevättalvella 2022, olisin toivonut asiasta syvällisempää harkintaa ja keskustelua. Sitä ei puolueessa käyty. Kaikki eivät nopeaa käännettä hyväksyneet, mutta valtaosa vahvasti jo kutistuneesta jäsenistöstä ja puoluejohto niin teki. Entinen linjakas ja hyvin toiminut ulkopoliittinen harkintakyky heitettiin roskakoriin, tarjoamatta tilalle yhtään mitään muuta kuin tyhjiä hokemia. Näin ollen lopetin jäsenmaksun maksamisen keväällä 2022. Odotan että minut erotetaan puolueesta koska en ole nyt kahta jäsenmaksua maksanut. Mikäli minua ei eroteta ennen vuoden 2024 puoluekokousta, teen päätökseni sen jälkeen. Olen jokseenkin varma, että teen virallisen eroilmoituksen, koska olen menettänyt täysin uskoni nykykeskustaan: ongelma ei ole vain ulkopolitiikassa vaan koko puolueessa.

Patomäen tapaan olen siis itsekin puoluepoliittisesti koditon. En usko, että joku uusi koti löytyisi enää. Keskityn nyt tutkimukseen ja tutkimusperustaiseen tarkkailuun, kommentointiin ja kannanottoihin. Toivoisin, että me toisinajattelevat voisimme löytää toisemme ja kehittää jonkin yhteydenpitomuodon, jossa voitaisiin tuoda esiin omia ajatuksia ja ideoita sekä samalla seurata mitä sanottavaa ja asiaa muilla on. Tiedän että toisinajattelijoita ja kriittisiä ajatuksia on paljon, nykyinen mielipideilmasto ja keskusteluilmapiiri on tukahduttava ja masentava. Ongelma on kuitenkin siinä, että vastarinta ja toisinajattelu on sirpaloitunut pieniin suljettuihin ryhmiin, ellei suorastaan atomisoitunut some-alustoille.

3 kommenttia On Lauantai 6.1.2024

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar