Poistin eilisen kirjaesittelyn. Tässä on tiiviimpi. Lisäksi kotisivulle tulee erikseen muutama pätkä käsikirjoituksesta, sen alusta ja lopusta. Se on tiedoksi, jos joku haluaa siihen viitata viittaus on tehtävä ilmestyvään kirjaan (siis: V. Harle, Kaaoksesta sosiaaliseen järjestykseen. Helsinki: Rosebud 2024).
Kirjassa tarkastellaan sitä, kuinka sosiaaliseen järjestykseen (nomos) voidaan päästä kaaoksen tilasta (anomos) tai kuinka kaaokseen joutuminen voidaan parhaiten estää. Sosiaalinen järjestys tarkoittaa ihmisten (tai myös ihmisryhmien kuten valtioiden) keskinäistä rauhanomaista yhteistyötä itsekkäistä eduista ja eturistiriioidsta huolimatta niukkuuden maailmassa. Tämä tarkoittaa ”rauhaa” laajempaa käsitettä, yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestyksen (rauhan) lisäksi sosiaalinen järjestys tarkoittaa merkityksellistä elämää, elämisen arvoista elämää, jossa aineellisten tarpeiden lisäksi myös henkiset ja hengelliset arvot ovat esillä. Sota ja väkivalta voivat olla kaaoksen tunnusmerkkejä, mutta kaaos voi olla olemassa myös ilman niitä. Joissakin kulttuureissa ja joillakin ajattelijoilla sota saattaa puolestaan olla väline taistelussa kaaosta vastaan, keino järjestyksen palauttamiseen.
Tarkastelun kohteena ovat muinaiset Kiina, Intia, Iran/Persia, Israel/Juudea, Varhaiskristillisyys, Antiikin Kreikka ja Rooma. Aikajakso on suunnilleen 1800-2600 vuotta meidän aikaamme aikaisemmin, siis ajanlaskun alun ympärillä, pääosin ennen sitä. Kysymys ei kuitenkaan ole vain historiasta: tarkastelun kohteena olevat uskonnolliset, filosofiset ja kaunokirjalliset tekstit ovat pääosin edelleen tuttuja ja arvostettuja asianomaisten sivilisaatioidensa piirissä (esim. Raamattu); useimmat hahmot ovat edelleen varsin usein mainittuja ja siis keskeisiä sivilisaatioidensa edustajia (esim. Jeesus, Platon, Aristoteles, Konfutse jne.)
Sosiaalista järjestystä pohtineet ideat jaetaan teoksessa kahteen pääryhmään: periaateorientoituneisiin ja valtaorientoituneisiin malleihin. Ensinmainitussa katsotaan, että sosiaalinen järjestys säilyy kun ihmiset noudattavat keskeisiä eettisiä ja moraalisia periaatteita – ja että ihmiset kykenevät siihen vapaaehtoisesti. Toisessa päämallissa katsotaan, että ihminen on itsekäs ja ajaa vain omia etujaan ja turvautuu tarvittaessa vaikka väkivaltaan edistääkseen tavoitteitaan. Sen vuoksi tarvitaan vallankäyttöä, ihminen on pakotettava noudattamaan järjestystä. On toki mahdollista, että ihmiset kokevat kaikkien sodan kaikkia vastaan tuhoisaksi ja tekevät vapaaehtoisesti esim. yhteiskuntasopimuksen, jossa ns. valtio saa määräysvallan heidän ylitseen. Valtaosa malleista olettaa, että ihmiset organisoituvat jonkinlaisiin poliittisiin yksiköihin (kaupunkivaltioista imperiumeihin), joissa valta keskitetääån viisaalle tai sankarilliselle hallitsijalle – papille tai soturille –. Silloin sisäiseen järjestykseen tulee mukaan uusi elementti: yksiköiden välinen suhde ja sen kehitys.
Teoksen loppusanoissa pohditaan lyhyesti tarkastellun vanhan perinteen näkymistä nykypäivän maailmassa. Tärkein havainto on tämä – vaikka se onkin vain lyhyt maininta:
Näyttää kuitenkin siltä, että eettisten ohjeiden seuraamista ja ihmisen moraalista tahtoa edustavat sosiaalisen järjestyksen ideat ovat selvästi heikentyneet vanhaan aikaan verrattuna. Ne näyttävät jopa hävinneen kilpailun. Uuden ajan ihminen ja hänen järkensä eivät tunnu luottavan ihmisen hyvyyteen eivätkä halukkuuteen vaativien eettisen normien seuraamisessa. Se mikä on jäljellä, näkyy vain uskontojen piirissä, mutta eipä juuri sielläkään ilman valta-näkökulman mukanaoloa. Ihmiskäsitys on muuttunut kovin materialistiseksi ja kovaksi. Jumala ei ole enää linnamme, Jumalan sijasta turvaa haetaan aseista. Voimaan vastataan vain voimalla, ja kirkon sijasta lennetään rukoilemaan turvaa Washingtonista.
Uutena aikana ja nykypäivänä uskotaan politiikkaan ja poliittisen organisoitumiseen sekä vallankäytön voimaan. Ihmisen kyvyttömyys rauhanomaiseen sosiaaliseen elämään on tullut yleisesti jaetuksi totuudeksi. Yhteisöllisyyden perään toki itketään, mutta sen katsotaan vähintään vaurioituneen pahoin ihmisen itsekkyyden ja aineellisten arvojen paineissa.
Keskusten jatkaminen tästä haasteesta jää lukijoiden ja myöhemmän tutkimuksen tehtäväksi. Sanoisin kuitenkin sen verran, että historia ei tässäkään asiassa opeta sinänsä mitään, mutta se ehkä ohjaa meitä pohtimaan sosiaalisen järjestyksen kysymystä meidän ajassamme tulevaisuuttakin ajatellen. Oma tuntemukseni on se, että meidän olisi syytä palata eettis-moraalisen ajattelun pohdintaan nykyisissä vaarallisissa oloissa. Sekä ihmisten että ihmisryhmien kanssakäymisen ja yhdessä elämisen haaste ei ole koskaan ollut niin polttava kuin se on nyt, täystuhon kynnyksellä. Saattaa olla aika miettiä tapaammeko toisemme ydinaseet käsissä vai vihreää oksaa heiluttaen.
