Kaaoksesta järjestykseen – sosiaalisen järjestyksen ideat sivilisaatioiden syntyvaiheissa

Ilmestyy maalis/huhtikuu 2024 (Rosebud, Ruusunpiikki-sarja)

©Vilho Harle 2024

Sisältö

SAATTEEKSI

OSA I TUTKIMUSASETELMA

1. Sosiaalisen järjestyksen mallien yhteiskunnallinen tausta ja vertailun toteutus

OSA II PERIAATEORIENTOITUNEET MALLIT

2. Eettinen periaate

3. Dharma ja kasti

4. Asha ja sopimus

5. Toora ja kansallinen identiteetti

OSA III VALTAORIENTOITUNEET MALLIT

6. Ihannevaltio

7. Viisas hallitsija

8. Kasvatus

9. Sankaruus

10. Pakottava valta

OSA IV ULKOSUHTEET

11. Voimapolitiikka

12. Poissulkemisen politiikka

13. Rauhanomaiset ulkosuhteet (rauha)

LOPPUSANAT

Saatteeksi

Diplomatia on nykyisin suistunut raiteiltaan: ympärillä hämärtää, ja lähimmätkin tiet ovat pimentyneet varjojen peittoon. … Ihmiskunnan historia osoittaa, että niin kauan kuin yhteiskuntia ja valtioita on sijainnut vierekkäin, on niiden ollut pakko noudattaa tiettyjä rauhallisen diplomatian vaatimuksia, riippumatta siitä, ovatko ne muuten eläneet ystävällisissä tai vihamielisissä väleissä keskenään. Suhteet ovat kenties useinkin katkenneet, mutta ne on aina solmittu uudelleen. (Ragnar Numelin 1944, s. 227)

Motto on peräisin Numelinin teoksesta Vihreä oksa, joka tarkasteli diplomatian ”muinaista alkuhistoriaa”. Käsillä olevan teoksen tarkastelukulma on yleisempi, mutta voimme hyvin jakaa sekä Numelinin tunnelman että lähestymistavan. Numelin kirjoitti teoksensa toisen maailmansodan loppuvuosina, jolloin tarve uudistaa rauhanomainen kanssakäyminen sekä kansallisissa yhteisöissä että niiden välillä oli ehdoton välttämättömyys. Numelin etsi rauhanomaisten suhteiden ja kanssakäymisen uudistamiselle ja jatkamiselle aineksia menneisyydestä, ihmisen alkuhistoriasta. Numelinin päähuomio oli diplomatiassa ja siis kansainvälisessä politiikassa, mutta motossa tuli esiin myös laajempi yhteisöllinen elämä (”niin kauan kuin yhteiskuntia…”). Myös käsillä olevassa teoksessa viisautta etsitään varhaisesta historiasta kohdistaen huomiota koko sosiaaliseen, yhteisölliseen elämään ihmisten välisestä kanssakäymisestä poliittisten yksikköjen, ”valtioiden” kanssakäymiseen.

Tässä teoksessa mennään vanhaan aikaan, sivilisaatioiden, kulttuurien ja uskontojenkin synty- ja muodostumisvaiheisiin. Samalla näkökulmamme on laajempi ja liittyy kattavasti sosiaaliseen järjestykseen sekä ryhmien sisällä että niiden välillä. Yhden kanssakäymisen mekanismin (diplomatian) sijasta huomiomme kohdistuu koko sosiaalisen järjestyksen problematiikkaan. Silloin kun aloitin alkuaan tämän hankkeen, kansainvälinen politiikka oli etenemässä kohti ns. toista kylmää sotaa, ja myös ”epäonnistuneista” eli hajoamassa olevista valtioista tai hajoamisen riskeistä alettiin puhua. Mieleen nousi kysymys siitä, mikä sosiaalisia yhteisöjä pitää kaiken kaikkiaan koossa.

Tämä hankkeeni taustan kuvaus saa kantaa ”johdannon” taakan. Tämä on sen vuoksi henkilökohtainen kertomus matkasta akateemisesta ja kohtuullisen rauhanomaisesta maailmasta tämän hetken pelottaviin näkymiin, jotka Numelin yllä olevassa lainauksessa tuo esille synkin tunnelmin – mutta meidän aikaamme ajatellen varsin osuvalla tavalla.

Akateeminen, alkuperäinen matkani alkoi tutkimushankkeena, jonka tuloksena ilmestyi teokseni Ideas of Social Order in the Ancient World (Greenwood Press 1988). Tämä teksti on siitä muunnelma. Kysymyksessä ei ole käännös, eikä muutenkaan tiukasti uskollinen sille. Nyt en pysähdy yksityiskohtiin ja esitän asioita alkuperäistä teosta suoraviivaisemmin.

Vuonna 1998 ilmestyneen teoksen herätteenä oli kansainvälisten suhteiden tutkimuksen englantilainen koulukunta (English School), tarkemmin sanoen professori Martin Wightin Kansainvälisen teoriaa (International Theory) koskeva perustyö. Koulukunnan syntyvaiheessa Wight kartoitti sitä, mitä ’kansainvälisestä’ oli poliittisen ajattelun historiassa sanottu ja miten tämä aatehistoria oli jäsennettävissä. Wightin työ rajoittui eurooppalaiseen poliittiseen aatehistoriaan, samoin tekivät muutkin silloiset katsaukset rauhanajattelun historiaan. Niiden pääpaino oli lisäksi uudessa ajassa ja modernin valtion ja poliittisen ajattelun kehityksessä. Alkuaan ajattelin ryhtyä paikkaamaan aukkoa, siis ylittämään eurokeskeisyyden ja tuomaan mukaan myös vanhan ajan maailman aatehistorian.

Panin nimittäin heti alkuun merkille, että vanhempien aikojen ja muiden kuin eurooppalaisen kulttuurin aateperintö oli jäänyt aiemmassa tutkimuksessa lyhyen tarkastelun tai pelkkien mainintojen varaan. Siinä näytti olevan tutkimuksellinen tyhjiö, joka houkutteli suuntaamaan oman työni vanhaan aikaan. F. M. Russellin vuonna 1972 (alkuperäinen teos oli ilmestynyt vuonna 1936) uusintapainoksena ilmestynyt ansiokas Theories of International Relations oli aukon osoittajana välitön yllyke.

Tuossa vaiheessa myös tärkeitä lisävirikkeitä tuli tarjolle. Johan Galtungin vuonna 1981 ilmestynyt artikkeli Social Cosmology and the Concept of Peace oli niistä ratkaisevin, yhdessä James A. Ahon vuonna 1981 ilmestyneen teoksen Religious Mythology and the Art of War kanssa. Varsin puutteellisen tietämykseni vuoksi kuvittelin, että aukon paikkaaminen olisi helppoa, koska vanhan ajan maailmankirjallisuus oli minulle varsin tuttua.

Huomasin pian erehtyneeni. Kun aloitin työn vuoden 1980 alussa, ensimmäisenä kohteena oli muinainen Kiina. Siltä osin työ sujui nopeasti. Sen jälkeen historiaan perehtymiseen ja tekstien lukemiseen kului valtavasti aikaa. Joskus 1990-luvun alkuvuosiin mennessä muistiinpanoja ja luonnoksia oli kertynyt kaikista kohteenani olleista sivilisaatioista. Kirja valmistui ja ilmestyi 1998. Koska olin lukenut aineistoa jo aikaisempina vuosina, voisi sanoa, että työhön kului yhteensä noin neljännesvuosisata.

Hankkeen toteutus ei ollut vaikeaa vain työmäärän vuoksi. Halusin nimittäin käyttää vertailevaa tutkimusotetta, en kuitenkaan ns. vertailevaa politiikan tutkimusta, joka perustui toisenlaisiin kysymyksin ja yleensä numeerisiin aineistoihin. Koska oma aineistoni muodostui teksteistä, lähin siihen sopiva aikaisempi tutkimus tarkasteli ja jossain määrin myös vertaili ”suurten ajattelijoiden” tuotosta. Sellaista oli tehty jopa Englantilaisen koulukunnan piirissä (katso esimerkiksi Wight 1991; 2004). Wightin tapa luokitella kansainvälistä koskevaa aatehistoriaa kolmeen pääryhmään – machiavellisteihin, grotiuslaisiin ja kantilaisiin – ei kuitenkaan lähtökohtaisesti sopinut ei-eurooppalaisen aatehistorian tutkimukseen. Wight oli jonkin verran kokeillut ei-eurooppalaisen ajattelun tarkastelua, mutta yritys oli osoittautunut hedelmättömäksi. Omasta aineistostani olin jo sen verran perillä, että Wightin kolmijaottelun soveltaminen ei näyttänyt lainkaan mielekkäältä. Kovin paljon aineistoa ja ideoita olisi jäänyt kokonaan sen ulkopuolelle.

Ratkaiseva oli keskustelu, jonka kävin kasvatustieteen professori Reijo Rinteen kanssa. Reijo oli perehtynyt vertailevaan kasvatustieteeseen, jossa oli käyttänyt vertailun apuna kuvitteellista ”kolmatta vertailumuuttujaa” (tertium comparationis). Hänen käyttämänsä aineisto oli pääosin erilaista kuin minulla, mutta hän kuitenkin ymmärsi mitä tarvitsin ja miten minun kannattaisi menetellä. Oli selvää, että hänen ohjettaan kannatti seurata. Niinpä minulla olikin pian valmiina se sosiaalisen järjestyksen perusajatusten jäsentely, joka tässä teoksessa on käytössä. Tuo jäsentely perustui käytetyn aineiston yleiseen arviointiin ja alustavaan jäsentelyyn. Muutamassa vuodessa teos näki päivänvalon.

Tämän teoksen kirjoittamisen aikana huomasin, että pitkä matkani ei päättynyt alkuperäisen kirjan ilmestymiseen vuonna 1998. Käsillä oleva teos on pitkän matkan uusi, jo kolmas vaihe.

Ensimmäinen vaihe oli prosessin alussa. Kuten jo totesin, liikkeellelähtö tapahtui rauhanajattelun historian merkeissä. Tarkoitus oli kartoittaa rauhan ajattelua vanhoina aikoina, muutaman valitun kulttuurin osalta (Kiina, Intia, Iran/Persia, Israel/Juudea, Varhaiskristillisyys sekä Antiikin Kreikka ja Rooma).

Toisessa vaiheessa ’rauhan’ tilalle astui sosiaalisen järjestyksen idea. Aineistoon perehtyessäni havaitsin, että rauhan toive tai rauhan idea oli vain yksi osa laajempaa sosiaalisen järjestyksen ideaa. Sosiaalisen järjestyksen idea koskee kysymystä siitä, miksi ja miten itsekkäät niukkuuden maailman ihmiset (tai ihmisryhmät kuten esimerkiksi valtiot) voivat elää yhdessä siitä huolimatta, että heidän välillään vallitsee jatkuva etujen ristiriita. Ja miten hyvän aineellisen ja turvallisen elämän lisäksi koko elämä saa järkevän ja tarkoituksenmukaisen mielen, merkityksen.

Tässä asetelmassa kaaos ei ole vain yhteiskunnallista mullistusta ja väkivaltaa tai sotia (ja niin edelleen), vaan mielekkään ja merkityksellisen elämän puuttumista. Sosiaalisen järjestyksen ydin rakentuu toimivan ja uskottavan elämänsisällön, merkityksen hallitseman maailman, ympärille. Ihminen voi elää rauhanomaisissa ja turvallisissa oloissa, mutta jos se tapahtuu ilman merkityssisältöä ja sen edustamaa sosiaalista järjestystä, ihminen elää tyhjyydessä, jossa elämä ei ole elämisen arvoista. Toki ’rauha’ on mukana myös sosiaalisen järjestyksen pohdinnassa, mutta vain yhtenä sen piirteenä.

Sosiaalisen järjestyksen teema johti havaintoon siitäkin, että sota ja rauha eivät ole yksinomaan toistensa vastakohtia – ne ovat vain erilaisia lähestymistapoja sosiaaliseen järjestykseen. Joskus ne ovat toisilleen vastakkaisia, mutta eivät aina. Jotkut ajattelijat tai ajatussuuntaukset pitävät niitä toisilleen vastakkaisina, jotkut taas puhuvat niistä molemmista tavallaan yhtenä kokonaisuutena..

Kolmas vaihe käynnistyi vasta tätä teosta kirjoittaessani. Ensimmäisessä ja toisessa vaiheessa halusin kartoittaa ja koota puuttuvaa tietoa. Intressini oli normatiivisesti motivoitunut tiedonhankinta. Olin kiinnostunut tietystä osasta aatehistoriaa ja sen ilmentymisestä myös eurooppalaisen aateperinnön ulkopuolella. Halusin välittää tätä itse kiinnostavaksi kokemaani tietoa myös muille. Tietenkin ajattelin, että tuolla tiedolla voisi olla jotakin sanottavaa ja merkitystä myös nykyajan ihmiselle.

Käsillä olevaa teosta kirjoittaessani tämä käsitys vahvistui entisestään, mikä johti tärkeään lisähavaintoon ja käänsi asetelman ikään kuin päälaelleen. Alkuperäisessä teoksessa vertailurakenne (tertium comparationis) oli väline aineiston jäsentämisessä, sen käsittelyssä ja tulosten esittelyssä. Nyt havaitsin, että se on enemmän kuin vain väline. Käytetty aineisto ja niissä havaittujen sosiaalisen järjestyksen ideoiden esittely pitää ymmärtää pohdinnan esimerkkiaineistona tai havainnollistavana aineistona siitä, miten sosiaalista järjestystä voi pohtia. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä on sanottu tuhansia vuosia sitten. Nyt lukijan tehtäväksi asettuu sosiaalisen järjestyksen problematiikan ja haasteen pohtiminen tämän hetken maailmassa ja tämän hetken yhteisöissä, tulevaisuuteen katsoen.

Tarjoan menneisyyttä esimerkiksi ja oppaaksi siitä, kuinka sosiaalisen järjestyksen ongelmaa on pohdittu ja voitu pohtia. En väitä, että historiasta voi oppia jotakin. Ainakin jokainen oppii, jos oppii, siitä omalla tavallaan. Valmiin historian hämäristä kaivettavan ratkaisun (nykyhetken kaaoksen korjaamiseksi) sijasta löydän ja tarjoan vain velvollisuuden pohtia kaaoksen ja järjestyksen ongelmaa tämän päivän maailmassa myös tulevaisuutta ajatellen.

Esimerkkiaineistoni on poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun historiaa, sen tärkeitä perusteoksia, tekstejä ja ajattelijoita, jotka kaikki ovat monella tapaa vaikuttaneet kulttuurinsa kehitykseen ja jopa sen syntyyn tai muotoutumiseen. Ne ovat paaluja ja kivijalkoja, jotka ovat merkittävästi kehittäneet ja muokanneet aikansa yhteiskunnallista ja poliittista ajattelua ja näkyneet monella tapaa myös myöhemmässä kehityksessä meidän päiviimme saakka. Menneisyys elää vahvasti keskuudessamme, sekä nykypäivänä että tulevina aikoina.

Kun kohteeni on nimenomaan yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu, ja sen kohteena sosiaalisen järjestyksen ongelma, kysymyksessä on ihmisten yhteiskunnallinen elämä, sosiaalinen elämä. Osa lähdeaineistosta kuitenkin liittyy uskontoihin. Luen niitäkin yhteiskunnallista elämää koskevina teksteinä, pystymättä tietenkään kokonaan sulkemaan uskonnollista puolta pois. En missään tapauksessa halua loukata tällä kenenkään uskonnollisia tunteita ja uskonnollisia arvoja: päinvastoin. Olen itse oppinut niitä arvostamaan tämän matkan varrella hyvin paljon. Haluan kuitenkin sanoa, että ei uskonnon tai uskonnon perustajan arvo vähene yhtään siitä, jos uskonnollinen sanoma nähdään myös yhteiskunnallisesti tärkeänä opetuksena. Kaikki uskonnollisesti merkittävät hahmot ovat eläneet ihmisinä ihmisten keskuudessa ja olleet osallisia aikansa sosiaalisessa elämässä. Suurin voima syntyy siitä, että uskonnollinen sanoma on vastannut myös maallisia ja sosiaalisia tarpeita, auttanut ihmisiä siinä hädässä, jossa he ovat apua ja tukea tarvinneet.

Kuten jo sanottu, käsillä oleva teos on aikaisemman tutkimusraportin yleiselle lukijakunnalle suunnattu laitos. Tieteellisen tutkimuksen pelisäännöt ovat tämänkin raportin perustana, mutta olen ottanut jonkin verran vapauksia ja painottanut enemmän ajatuksia kuin tarkkoja yksityiskohtia ja taustalla olevia päättelyketjuja. Taustaselityksiä ja tulkinnan perusteluja ei ole kuitenkaan voinut kokonaan karsia pois, vaikka kohdistankin huomiota enemmän itse käsiteltävään asiaan.

Lähdeviitteitä en käytä juuri ollenkaan, enkä edes osoita suoria lainauksia lainausmerkein (viitteet ja suorien lainausten osoittaminen löytyvät tarvittaessa alkuperäisestä julkaisusta). Käytännössä lähteenä on jokaisessa tapauksessa yksi tai useampi primäärilähteissä mainittu teos kokonaisuutena.

***

Tutkijan velvollisuutena on kiittää kaikkia niitä, jotka ovat suoraan tai välillisesti auttaneet tutkimusprosessin aikana. Alkuperäisessä teoksessa esitetyt kiitokset ovat edelleen voimassa, ja toistan kiitokset myös tässä. Nimiä pitäisi mainita paljon, mutta on selvää, että (aakkosjärjestyksessä) James A. Aho, Johan Galtung ja Reijo Rinne ovat eniten auttaneet minua sekä tuotantonsa että henkilökohtaisen tuen muodossa. Muista, monista osa-alueita kommentoineista asiantuntijoista, haluan mainita erikseen professori Heikki Räisäsen (1941–2015), jonka ohjaus yhdellä osa-alueella oli niin tarkkaa ja vaativaa, että se vaikutti työhöni myös muilla osa-alueilla.

***

Kun tein viimeisiä korjauksia tähän teokseen, sain lukea uutisen Johan Galtungin kuolemasta (17.2.2024). Minulle Johan oli läheinen sekä ihmisenä että rauhantutkijana. Hän edusti siinä syvällisesti sitä perinnettä, johon tieteenalani kansainvälisen politiikan tutkimus oppihistoriallisessa alkukehityksessään nojasi.

Kun kansainvälisten suhteiden tutkimusta alettiin kehittää, se edusti monitieteistä pyrkimystä kansainvälisten kysymysten ja kansainvälisten asioiden tutkimukseen (International Studies). Se ei ollut siis valtio-opin osa-alue tai siitä eriytynyt suuntaus, jossa politiikan tutkimusta olisi vain kohdistettu kansainväliseen politiikkaan (International Politics). Alkuvaiheissaan se ei ollut edes kansainvälisten suhteiden tutkimusta (International Relations) siinä merkityksessä, että kansainvälisen politiikan tutkimus olisi muuttunut vain valtioidenvälistä politiikkaa kartoittavasta tutkimuksesta kaikenlaisten valtioidenvälisten kanssakäymisten tutkimuksen suuntaan. Kansainvälisen politiikan tutkijoiden tärkein kansainvälinen tieteellinen yhteistyöjärjestö on perinnettä kunnioittaen nimeltään International Studies Association. Siinä on mukana ja järjestön kokouksiin osallistuu monienkin tieteenalojen edustajia, ei vain kansainvälisen politiikan tutkijoita. Sama pitää paikkansa suomalaisen tiedejärjestön, Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuraan (KATSE, englanniksi Finnish International Studies Association), jota perustettaessa tämä monitieteisyys oli ydinasiana esimerkiksi yhdistyksen ensimmäisen johtokunnan kokoonpanossa.

Johan Galtung oli yksi rauhantutkimuksen (Peace Studies) perustajaisistä, varmuudella tärkein Pohjoismaissa. Hän ymmärsi rauhantutkimuksen tieteidenvälisenä pyrkimyksenä sodan ja rauhan kysymysten tutkimukseen – normatiivisena ponnistuksena rauhan mahdollisuuksien kehittämiseen. Tämän ponnistuksen ydinasiana oli ongelmakeskeisyys: voisi sanoa nimenomaan sodan ja rauhan ongelman ja sen konkreettisten ilmentymien tutkimus. Se tarkoitti ongelmien hahmottamista ja niiden rauhanomaisen ratkaisun kehittämistä – eikä niinkään pysyttäytymistä akateemisessa norsunluutornissa miettimällä korkealentoisia käytännöstä irtaantuneita teoreettisia viritelmiä. On selvää, että teokseni perustuu juuri tähän velvoitteeseen ja tehtävään.

Teen omalla tavallani ja mahdollisuuksieni rajoissa sitä, mitä muinaisten aikojen tutkimuskohteenikin tekivät pohtimalla sosiaalisen järjestyksen ikuista ongelmaa ja esittämällä mahdollisuuksia sosiaalisen järjestyksen kehittämiseen. Joudun tietenkin tunnustamaan, että tuon perinteen, samoin kuin uuden kansainvälisten kysymysten pohtimiseen kehittyneen tieteenalan perinteen ja Galtungin linjausten mukaisen työn jatkaminen on varsin rajallisille kyvyilleni enemmän kuin liian suuri ponnistus. Olen kuitenkin yrittänyt tehdä sen, minkä olen voinut. Olen iloinen jos joku muu jatkaa tästä, ja ainakin muistaa että haasteella on pitkä ja kunniakas historia, joka on syntynyt kauan ennen minua.

Johan Galtung kirjoitti esipuheen vuonna 1998 ilmestyneeseen teokseeni. Nyt hän on poissa, mutta työ jatkuu.

Hämeenlinnassa ja Voltissa 22.2.2024

OSA I

Tutkimusasetelma

Hyvinä aikoina – järjestyksen aikoina – ei synny merkittäviä sosiaalisen järjestyksen ideoita. Entiset toimivat ja uusiin ei ole tarvetta. Kriisien ja mullistusten aikana korjausliikkeille on kysyntää. Polttavat sosiaalisen järjestyksen ongelmat – kaaoksen vaarat – pakottavat keksimään keinoja ongelmien korjaamiseen ja järjestyksen palauttamiseen. Uhkia ja vaaroja on torjuttava, vähennettävä ja poistettava. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaaokseksi koettu myllerrys luo tarpeen kehittää sellaisia sosiaalisen järjestyksen malleja, jotka perustuvat aikansa yhteiskunnallisten ongelmien havainnointiin ja toimiviin ratkaisuihin sosiaalisen järjestyksen palauttamiseksi. Vastauksen antajan on kyettävä analysoimaan ja luonnehtimaan vallitseva kaaoksen tila ja sen syyt sekä etsittävä ratkaisuja niiden pohjalta.

Samalla ratkaisun on kyettävä vastaamaan aikansa ihmisten aineellisiin, henkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Ihminen elää jokapäiväisestä leivästä, mutta aineelliset tarpeet voidaan tyydyttää myös vaikeissa oloissa. Suurin ongelma koskee kykyä ja mahdollisuutta elää järjestyneessä sosiaalisessa yhteisössä kestävien ja mielekkäiden sosiaalisten suhteiden vaatimusten mukaisesti. Siis myös henkiset ja hengelliset tarpeet ovat tärkeitä, ihmisen tulee nähdä elämässään ja yhteisössään jokin itseään suurempi merkitys ja hänellä tulee olla mahdollisuus kasvaa ja kehittyä myös näiden tarpeiden ja arvojen mukaisesti.

•  

Luku 1

Sosiaalisen järjestyksen ideoiden yhteiskunnallinen tausta ja vertailun toteutus

Tässä luvussa pohdimme aluksi kaaosta ja sen luonnehdintoja. Sen jälkeen katsomme, miten kaaos on ilmentynyt tutkituissa historiallisissa tapauksissa ja miten tie järjestykseen on niissä pääpiirteissään hahmotettu. Kolmantena asiana esitän tiivistetysti sen vertailutavan, jolla tutkittu tekstiaineisto on käyty läpi, ja johon teoksen sosiaalista järjestystä koskevat luvut sijoittuvat.

Mikä on kaaos?

Kaaoksella tai sosiaalisella epäjärjestyksellä tarkoitetaan kovin monia erilaisia asioita, joista tässä alaluvussa voidaan antaa vain tiivis yleiskuva. Voimme aloittaa kahdesta kaaoksen kuvauksesta, joista toinen on varsin tuttu kaikille suomalaisille ja toinen taas poliittisen aatehistorian tuntijoille.

Kalevalaan sisältyvä Kullervon tarina on tunnettu ja helposti kerrattavissa, joten yksityiskohtia ei tässä ole tarpeen tarkastella. Kehotan ainoastaan miettimään sitä kaaoksen kuvauksena, havaitsemaan runoelman kuvaaman kaoottisen yhteisön ja sosiaalisen elämän erikoislaatuisuuden. Siihen ei tosin yleensä ole kiinnitetty huomiota. Kullervossa lukijoita on kiinnostanut enemmänkin Kullervo henkilönä. Yhteisökuvaus on jäänyt henkilön varjoon.

Kullervo-tarinassa kaikki tuntuu olevan ja on rajusti pielessä. Kullervon maailma on kovin erilainen kuin Kalevalan muu maailma. Jos siinä mainitaan joku muista Kalevalan henkilöistä, tuo henkilö ei ole luonteeltaan sellainen kuin muualla Kalevalassa.

Jo lähtökohta on kauhistuttava: sisällissota sukulaisten, veljesten kesken. Siinä hyökkäyksen kohteeksi joutuneen perheen tai sukuhaaran kerrotaan saaneen surmansa. Petos ja rajoittamaton väkivalta on ollut tuhon syynä. Itse hyökkäyksen syy jää jonkin verran avoimeksi. Velisurmaajan motiivina on ollut kateus ja viha. Tuhotusta suvusta on jäänyt jäljelle vain yksi poikalapsi. Hän on Kullervo.

Kullervo on hyvin erikoinen lapsi, jolla on käsittämättömät voimat, joita hän itse eikä kukaan muukaan hallitse. Kaikki mitä Kullervo tekee, aiheuttaa tuhoa. Kommunikaatio ei toimi: jokainen puhuu jotakin, mitä toinen osapuoli ei ymmärrä tai ymmärtää väärin. Sosiaalisten suhteiden, jopa sukulaisuussuhteiden väkivaltaisuus on käsin kosketeltavaa, mutta täydellinen keskinäisen ymmärryksen puute on vieläkin pelottavampi piirre.

Kullervo ei ole mitenkään ympäristönsä suosikki, mutta ei hänkään näe mitään hyvää ympäristössään. Kullervon leipään leivotaan kivi ilman mitään järjellistä syytä. Kullervon kosto on rajoittamaton kuolemaa levittävä vastaisku.

Loppu on kaiken kaaoksen huipentuma, jossa kommunikaation ja yhteisön hajoamisen perusongelma lopullisesti paljastuu. Täysin yllättäen Kullervon vanhemmat löytyvät elossa, mutta ei maailma siitä paremmaksi muutu – sekään perusyhteisö ei toimi. Ei perhe herää eloon, vaikka ihmiset ovat heränneet. Tieto ei kulje kumpaankaan suuntaan, osapuolet elävät edelleen eri maailmoissa. Sosiaaliset perusasiat, edes perhesuhteet, eivät tule esiin, joten Kullervo ei tunnista sisartaankaan sisareksi. Mitään toivoa sosiaalisen järjestyksen palautumisesta ei ole. Päinvastoin, kun totuus paljastuu, se on lopullinen isku eikä pelastus. Kullervo tekee itsemurhan, hän on kaoottisen maailmansa vanki ja sen heikoin osapuoli. Hänellä ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta kuin itsemurha.

Lopun suurin synkkyys ei ole Kullervon kuolemassa, vaan siinä toivottomuudessa, mitä Kullervon ajan – Kalevalan yhteisön – sosiaalinen maailma edustaa. Koska runoelma päättyy, ei ole pienintäkään vihjettä siitä, miten yhteisö jatkaa elämää tai jatkaako se sitä ylipäänsä. Runo ei kerro, miten kuvattu kaaos on ratkaistavissa tai miten yhteisö palaa järjestyksen tilaan. Näin teksti edustaa selittämätöntä poikkeusta eepoksen muusta tarinasta ja kalevalaisten elämästä. Kullervon tarulla ei ole arvoa aatehistoriassa, siitä ei ole perustaksi ajatuksille sosiaalisen järjestyksen palauttamisesta tai aikaansaamisesta. Runoelma loppuu kuolevan keskushahmonsa mukana. Jäljelle jää vain tarina, jota lukijakaan ei välttämättä ymmärrä kuvattuja tapahtumia syvällisemmin.

Jos haluaisi, Kullervon kuoleman voisi nähdä tyrannin itsemurhana. Kun tyranni kuolee, muu yhteisö pelastuu, puhdistuu ja palaa entiselleen. Näin ei kuitenkaan Kalevalassa tapahdu: kylä elää sekin viimeisiä aikojaan. Itse Väinämöinen osoittautuu tyranniksi ja joutuu jättämään kylän, samalla kun kylä jää ulkoa tulleen uskonnon jalkoihin ja katoaa historian hämäriin.

Toisen kaaoksen kuvauksen löydämme Aristoteleelta, jonka sisällissotaa – stasista – koskeva kuvaus on suorastaan pelottava. Aristoteleelle stasis on paljon enemmän kuin aseellista taistelua, väkivaltaa ja tuhoa. Stasis on koko sosiaalisen järjestyksen kaikenkattava alennustila, jossa väärää ei eroteta oikeasta eikä hyvää pahasta. Stasiksessa ihmisen itsekkyys ja pahuus on kirjaimellisesti ja välittömästi sosiaalisen yhteisön rappiota. Juuri tuo pelottava rappio on Aristoteleen poliittisen (ja toki myös eettisen ajattelun) lähtökohta.

Stasis ei saa Aristotelesta epätoivoon, se on ratkaistavissa ja vältettävissä oleva uhka. Aristoteles pitää tehtävänään sosiaalisen järjestyksen palauttamista ja rakentamista niin, että sosiaalinen elämä muuttuu toimivaksi – ja jossa myös yksilön hyvä, mietiskelevä elämä, on mahdollinen. Meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi Aristoteles yhdessä opettajansa Platonin kanssa pitää edelleen merkittävää asemaa eurooppalaisessa aatehistoriassa. Kestävät sivilisaatiot ovat nousseet kaaoksen tuhkasta, taistelusta kaaosta vastaan. Se ei nojaa aseelliseen voimaan, vaan sosiaalista järjestystä luoviin ja rakentaviin ajatuksiin.

Kaaos ja sosiaalinen epäjärjestys voitaisiin määritellä sosiaalisen järjestyksen vastakohdaksi. Kaaoksen aikana puuttuu jotakin sellaista, joka vallitsee sosiaalisen järjestyksen tilassa. Tämä yksinkertainen lausuma on kuitenkin avattava edellisen kahden esimerkin lisäksi kattavamman joskin hyvin suppean pohdinnan avulla.

Ehkä voitaisiin sanoa, että sosiaalisen järjestyksen oloissa ihmisen aineelliset, henkiset ja myös sosiaaliset tarpeet voivat toteutua kohtuullisessa määrässä, aineellisen maailman rajallisuuden ja niukkuuden ehdot huomioon ottaen. Aineellisella puolella voisi olettaa, että hengen ja omaisuuden turva ovat keskeisiä asioita. Samoin se, että ihmisellä on oikeus elää ja tulla rajoitukset huomioon ottaen toimeen, perustaa perhe ja kasvattaa lapsensa. Sota ja kaikkinainen väkivalta uhkaavat näitä arvoja, kuten myös väärä vallankäyttö. Sota ja väkivalta ovat siten selkeimpiä kaaoksen tunnusmerkkejä, erityisesti silloin kun kysymys on yhteisön sisäisestä väkivallasta. Ihmisellä on kuitenkin muitakin kuin aineellisia arvoja ja tarpeita. Sosiaalisen järjestyksen aikana kaikella on merkityksensä, maailma koetaan ja nähdään oikeana ja ennustettavana osana ihmisen elämää. Silloin myös ihmisten sosiaaliset, sosiaalisen yhdessäolon tarpeet, täyttyvät.

Sosiaalisen järjestyksen aikana ihmisellä on oikeus sekä aineelliseen että myös henkiseen kasvuun, ja samoin haluamiinsa hengellisiin (uskonnollisiin) harjoituksiin. Mikäli näitä mahdollisuuksia uhataan, ja varsinkin jos estetään ihmistä rakentamasta hänen haluamaansa ja hyvänä pitämäänsä jumalasuhdettaan, ollaan kaaoksen ytimessä. Tutkimuskohteena olevat tekstit eivät käytä kovin paljoa aikaa kaaoksen erittelyyn. Se on usein vain retorinen kauhukuva, jolla pelotellaan ja ohjataan kuulijaa tai lukijaa oikealle tielle kaaoksesta järjestykseen. Käytetystä aineistosta nousee kuitenkin esiin viisi kaaoksen kuvaa yleisellä tasolla. Esittelen ne lyhyesti, koska aiheen tarkempi kartoitus olisi oma tutkimustehtävänsä (katso esimerkiksi Eliade 1971; Aho 1981)

Ensimmäistä kuvaa voidaan James Ahoa (1981) lainaten kutsua immanenttis-kosmologiseksi, lyhyemmin kosmologiseksi. Tässä kuvassa inhimillinen kärsimys, yksilöistä ryhmiin, ilmentää kosmologisen järjestyksen murtumista. Ihmisten kyvyttömyys seurata ja noudattaa kosmista järjestystä on tähän syynä. Kosmista järjestystä voidaan luonnehtia keskeisillä termeillä kuten dao tai dharma. Tämä kaaoksen kuva on leimallista kungfutselaisuudelle, mohismille, taolaisuudelle ja muinaiselle Intian poliittiselle ajattelulle.

Toinen kuva, edelleen Ahoa lainaten, on transsendenttis-historiallinen, lyhyemmin historiallinen. Kaaos merkitsee historiallisesti koetun ja havaittavan järjestyksen murtumista. Sen aiheuttavat ihmiset, jotka rikkovat jumalan antamia käskyjä tai tahtoa, siis ihmiset jotka synnyttävät epäoikeudenmukaisuutta. Noita ihmisiä pidetään absoluuttisen pahan edustajina. Muinainen israelilainen poliittinen ajattelu sekä myös juutalaisuus ja varhaiskristillisyys edustavat tätä kuvaa.

Kolmas kuva on dualistinen, ja sitä edustaa puhtaimmillaan zarathustralaisuus. Dualistisessa kuvassa on aineksia molemmista edellä mainituista. Kaaos merkitsee sekä kosmologisen järjestyksen keskeytymistä että historiallisen järjestyksen rikkoutumista. Zarathustralaisuus on kuitenkin lähempänä jälkimmäistä antamalla päävastuun kaaoksesta totaalista pahaa edustaville ihmisille.

Neljäs ja viides kuva ovat vähemmän myyttisiä, mutta kuitenkin samaan tapaan yleistäviä. Neljännen kuvan mukaan kaaoksen syynä on ihmisluonto ja sen aiheuttama yhteiskunnallinen rappio. Viidennen kuvan mukaan kysymyksessä on yhteisön korruptoituminen. Kuvat ovat yhteydessä toisiinsa: koska ihminen on luonteeltaan paha ja korruptoitunut, yhteisö on sitä vieläkin enemmän. Antiikin Kreikan Platon ja Aristoteles sekä antiikin Rooman Livius edustavat yksilön turmeltuneisuutta koskevaa mallia. Yhteiskunnan rappioitumisen ajatus löytyy myös Platonilta ja Aristoteleelta, mutta myös Vergiliukselta ja kiinalaisesta legalismista.

Kolme ensimmäistä kuvaa perustuu ”uskonnollisiin” ja siten mytologisiin ajatuksiin, mutta myös kaksi viimeistä yhteiskunnallisemmalta tai sosiologisemmalta näyttävää kuvaa heijastavat ainakin jossain määrin uskonnollisia ajatustottumuksia. Yhteiskunnallinen rakenne ja yhteiskunnan tila heijastavat pohjimmiltaan uskonnollisia käsityksiä, jotka julkilausutaan modernilla tilanteeseen sopivalla kielellä. Vanhoina aikoina raja uskonnollisen ja yhteiskunnallisen välillä oli varsin hämärä, jos rajaa edes nähtiin olevan olemassa. Valistuksen myötä tuo raja piirrettiin selkeästi, mutta vain antamalla uskonnollisille ilmiöille ja itse jumalalle joku maallistunut ”nimi”.

Historiallinen tilanne ja tilannekohtaiset sosiaalisen järjestyksen ideat

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tehdä edes yleiskatsausta siihen, mitä historiantutkijat ovat esittäneet tutkimuskohteena olevien sivilisaatioiden varhaishistoriasta. Tuon esiin vain sen, millaisessa historiallisessa yhteydessä luen ja tulkitsen tutkimuskohteena käytettyjä tekstejä ja miten olen aineistoni ylipäänsä valinnut. Hahmotan niitä historiallisia kaaoksen ja epäjärjestyksen ongelmia, joihin ehdotetut sosiaalisen järjestyksen ideat ovat olleet vastaus. Samalla tulee esille, mihin ehdotuksilla on pyritty, mikä on ollut tekstin tavoitteena. Ollakseni rehellinen, tämä asetelma perustuu vain tulkintaan, jonka olen muodostanut käytettävissä olleen historiantutkimuksen perusteella. On selvää, että yksityiskohdissa tulkintani voidaan haastaa, mutta se tuskin vaikuttaisi itse tekstien lukemiseen ja niiden analyysiin.

Kiinan varhaishistoria ja tarkastelumme kohteena oleva aikajakso, Zhou-dynastian aika (1122–256/221 eaa.) oli yhtenäisen valtakunnan hajoamisen aikaa. Zhou-dynastiaa ja sitä edeltäneitä myyttisiä valtakuntia sanottiin ’taivaanpiiriksi’ (tianxia, ”kaikki taivaan alla”). Zhou-dynastia alkoi jo sen alkuvaiheessa hajota feodalistisiin yksikköihin, jotka käytännössä saavuttivat alueellisen ”itsenäisyyden”. Zhoun hallitsijan valta-asema tosin tunnustettiin muodollisesti koko Zhou-dynastian ajan. Käytännössä sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Alkuperäinen, ns. läntinen Zhou-dynastia kykeni vielä säilyttämään muodollisen yhtenäisyyden, mutta se kukistui ulkoisten voimien hyökätessä vuonna 781 eaa. Valtakeskus siirtyi itään. Itäisen Zhoun kausi kesti muodollisesti vuoteen 256 eaa.

Itäisen Zhoun aika oli hajoamisen ja sodan aikaa. Läänityksistä syntyneet valtiot alkoivat taistella vallasta keskenään Kevään ja syksyn kauden aikana (770–481 eaa.) ja erityisesti Sotivien valtioiden aikana (480–221 eaa.). Itäisen Zhou-dynastian alkuaikana valtioita oli satakunta. Niiden lukumäärä supistui Sotivien valtioiden kauteen mennessä neljääntoista. Tämä lukumäärä supistui sotien tuloksena edelleen seitsemään, ja lopulta yksi seitsemästä, Qin, kukisti muut ja pakkoyhdisti ”Kiinan” silloisen alueen 221 eaa. Qin-dynastia oli kuitenkin hyvin lyhytikäinen kukistuen jo 206 eaa. Valtakunta kuitenkin pysyi yhtenäisenä ja on eräiden alueellisten muutosten jälkeen edelleen olemassa.

Paluu vanhaan valtakunnalliseen kokonaisuuteen oli yleinen toive. Sitä tavoiteltiin myös jatkuvien sotien lopettamiseksi. Jatkuva valtakamppailu synnytti tarpeen etsiä keinoja rakentaa uusi yhtenäisvaltakunta. Uutta järjestystä sekä yleensäkin yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä pohdittiin aktiivisesti. Itäisen Zhoun aikaa sanotaan sen vuoksi sadan koulukunnan ajaksi. Niiden joukossa merkittävimmät olivat kungfutselaisuus, legalismi, mohismi ja taolaisuus.

Keskustelussa oli kolme toisiinsa liittyvää pääteemaa. Niistä ensimmäinen ja hallitseva teema koski paluuta yhtenäisen valtakunnan rakenteeseen. Toinen teema koski käsitystä ihmisluonnosta. Kolmantena teemana oli kahteen edelliseen liittyvä kysymys valtion hallitsemistavasta.

Myös Intian historia ulottuu kauas menneisyyteen, mutta se ei ollut missään vaiheessa kiinalaisen yhtenäisvaltakunnan kaltainen yksikkö. Muinaisen Induksen sivilisaation (noin. 2550–1800 eaa.) jälkeen alueelle tuli arjalaisia pohjoisten ja luoteisten alueiden kautta levittäytyen hitaasti etelään ja länsiosiin. Se merkitsi arjalaisten ja alkuperäisen väestön rinnakkaineloa ja yhteensulautumista. Itse arjalaisetkaan eivät olleet yhtenäinen kansa, vaan joukko heimoja tai klaaneja. Arjalaisten heimojen välillä käytiin sotia ja taisteltiin vallasta. Alueen ihmisillä ja kansoilla ei ollut kuvaa yhtenäisvaltakunnasta eikä juuri valtiostakaan.

Valtakunnista ja kuningaskunnista puhuttiin, ja jopa valtio-opin kaltaisia pohdiskeluja (arthashastra) esitettiin Niistä varhaisimpana pidetään Manun valtionhallintoa ja lakeja käsittelevää veedalaisiin kirjoituksiin kuuluvaa teosta. ’Valtio’ kuitenkin tarkoitti ehkä enemmän heimoa tai klaania kuin maantieteellistä aluetta. Kun alueellinen valtio alkoi kehittyä, se tapahtui pienehköissä yksiköissä. Arjalaiskauden loppupuolella (noin 500 eaa.) arjalaisheimojen alueelle oli syntynyt kuusitoista merkittävää alueellista valtiota.

Niistä sittemmin suurimmaksi kehittyi Magadha 300-luvun (eaa.) aikana. Sitä hallinneen Maurya-dynastian kuuluisin hallitsija oli Ašoka. Hän kävi menestyksellä valloitussotaa ja laajensi valtakuntaansa, mutta kääntyi buddhalaiseksi ja omaksui ahimsan, Buddhan opin väkivallasta pidättäytymisestä. Maurya-dynastia ja valtakunta romahti Ašokan kuoleman (232 eaa.) jälkeen. Hajanaisuus päättyi hetkeksi Gupta-valtakunnan perustamiseen 320 (jaa.), mutta sekin kukistui vuonna 700 turkkilaisten tunkeutuessa alueelle – sen vallan perintönä myös islam sai jalansijaa. Portugali aloitti ensimmäisenä (osittaisen) siirtomaaherruuden 1500-luvulla. Sitä seurasi Englanti, joka antoi hallinnon ja vallankäytön Itä-Intian kauppakomppanialle. 1857 kapinayrityksen jälkeen maa siirtyi kokonaan Englannin haltuun. Intia itsenäistyi laajana valtiona vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta hajaantumisilmiö käynnistyi pian senkin jälkeen uudelleen. Intian historia ei siis tunne pitkäaikaista yhtenäisvaltakunnan historiaa, se on monien kansanryhmien ja maahantulijoiden kautta kehittynyt kulttuurien sulatusuuni.

Lyhyesti sanoen ”Intian” kehityksessä pyrkimys koko niemimaan kattavaan valtakuntaan ei ollut missään vaiheessa keskeinen toive eikä tavoite. Valtiovallan sijasta sosiaalinen järjestys oli rakennettava muulla tavalla. Se sai ainutlaatuisen ilmaisunsa arjalaisissa teksteissä (veedoissa), joista olen valinnut päälähteeksi Mahabharata-eepoksen. Eepos heijastaa arjalaista arvomaailmaa. Siinä sosiaalinen järjestys perustuu panteistiseen kosmiseen voimaan (panteistiseen jumaluuteen) tai lakiin, dharmaan. Tämän kosmisen voiman tukijalkana oli kastijärjestelmä ja sen edustama velvollisuusetiikka.

Mahabharata-eepoksen kuvaaman dharman lain sekä sitä tukevan kastijärjestelmän kokonaisuutta kutsun muinaiseksi intialaiseksi poliittiseksi ajatteluksi. Myöhemmin kehittyneet uskonnolliset suuntaukset kehittivät perinnettä omalla tavallaan, mutta ne eivät ole tässä tarkastelun kohteena. Niistä otan lyhyesti esiin vain buddhalaisuuden, joka haluaa sivuuttaa koko maallisen vallan ja etsii sosiaalisen järjestyksen uskonnollisen puhtauden ja valaistumisen kautta. Sen vastakohtana puolestaan tuon esiin Kautilyan ”machiavellistiset” ajatukset tavanomaisen valtiollisen vallan ja siihen liittyvän pakottavan vallan (danda) roolista sosiaalisen järjestyksen rakentamisessa.

Iranin zarathustralaisuuden tekstit ja Persian valtakunnan historia eivät kohtaa toisiaan ainakaan uskottavalla tavalla. Persian joitakin hallitsijoita on sanottu zarathustralaisiksi, mutta he olivat pikemmin vain valtiollisia johtajia. Valtakunta eli omaa elämäänsä, uskonto omaansa. Näin ollen Persian historiallisen kehityksen ja tekstin välistä suhdetta ei oikeastaan ole olemassa. Oppi oli muovautunut jo ennen Persian mahtikautta. Valtiollista kehitystä ei tästä syystä kannata käydä tarkemmin läpi, koska siitä ei olisi apua tekstien tulkinnalle.

Iranin alueista länsi ja etelä olivat poliittisia keskuksia. Uskonto tuli idästä ja pohjoisesta alueelle vaeltaneiden arjalaisten mukana (toinen arjalaisvaellus oli suuntautunut ’Intiaan’). Zarathustra, uuden uskonnon perustaja, eli todennäköisesti joskus 1700–1200 eaa. tienoilla. Zarathustralaisuus sai valtiovallan piirissä jalansijaa hitaasti. Hallitsijat alkoivat julistautua zarathustralaisuuden kannattajiksi vähitellen, mutta sillä ei ollut suurempaa merkitystä. Kreikan kaupunkivaltioita ei lähdetty valloittamaan uskonnollisista syistä, ja muutkin valtakamppailut olivat puhdasta poliittista valtataistelua. Zarathustralaisuuden väitetään olleen yli tuhannen vuoden ajan Persian valtionuskontoa, mutta sellaisen aseman se sai vasta Sassanidien valtakautena, jolloin Persian suurvaltakunnan aika oli painumassa mailleen (224–632).

Zarathustralaisuus suuntautui yhteiskunnan rakentamiseen valtion vallan lujittamiseen sijasta. Zarathustralaisuus pyrki alkuaan rajoittamaan yhteiskunnan sisäistä väkivaltaa, erityisesti sotavaunuilla ajavien ja väestöä terrorisoivien sotureiden mielivaltaa ja heikompien kansanosien riistoa. Sotureiden valta nousi, mutta paikallaan pysyvien viljelijöiden asema ja turvallisuus heikkenivät. Zarathustralaisuus onnistui sitomaan sotilaallisen voiman ja antamaan kohtuullisen turvan muulle väestölle. Toinen ilmeinen tarve oli taloudellinen. Kauppaa piti käydä, ja siinä ihmiset joutuvat luottamaan toisiinsa taustastaan ja kansallisuudestaan riippumatta. Tarvittiin siis vakaata järjestystä sekä sisäisiä uhkia vastaan että kaupan turvaamiseksi.

Israelin/Juudean tapauksessa kohtaamme kolme oleellisesti erilaista tilannetta, ja sen mukaisesti kolme ”eri” kansanimikettä. Tätä monimutkaista kuvaa vaikeuttaa vielä sekin, että kuvaan kuuluu ajanlaskumme alkuaikoihin liittyviä tärkeitä kehityskulkuja (kiihkonationalismi ja Jeesus-liike).

Ensimmäisenä tapaamme puolinomadisen kansanryhmän, jota sanotaan heprealaisiksi (karavaanikulkijat). Se joutui alistumaan maantieteellisesti vakiintuneempien kansojen ja keskenään kamppailevien valtioiden herruuden alle. Heimolla oli oma erikoislaatuinen käsityksensä Jumalasta ja erityisestä sopimukseen perustuvasta suhteestaan Häneen.

Kun paimentolaisuus ei enää riittänyt kasvavan väestön elinkeinoksi, oli etsittävä maanviljelyyn ja karjanhoitoon sopivaa aluetta. Sellainen löytyi – Jumalan johdatuksen avulla. Koska Luvatun maan alueella asui ennestään väestöä, tuo hedelmällinen maa oli valloitettava. Se onnistui – edelleen Jumalan avulla – ja uusi valtakunta Israel syntyi. Heprealaisuuden aika päättyi, ja kansaa alettiin sanoa israelilaisiksi. Kansan yksimielisyys kuitenkin katosi varsin nopeasti samalla kun Israelia suurempien valtakuntien uhka kasvoi.

Kuningas Salomonin jälkeen valtakunta jakautui kahtia, pohjoisen osan Israeliin ja eteläisen osan Juudeaan (Juudaan). Israeliin jäi kymmenen sukukuntaa ja eteläiseen kaksi (Juudan ja Benjaminin sukukunnat). Alueen sodat ja valtioiden valtakamppailut uhkasivat erityisesti pohjoista osaa. Assyria valtasi Israelin ja israelilaiset vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Pohjoiset sukukunnat katosivat kokonaan, joskin samarialaiset – israelilaisten ja vieraskansojen muodostama sekakansa – väittivät olevansa alkuperäisen Israelin ja sen uskonnon jatkajia.

Juudea säilyi pidempään, mutta Babylonia valloitti Juudean ja vei sen eliitin (noin 9000 ihmistä) vankeuteen vuonna 597 eaa. Persia puolestaan valloitti Babylonian 539 eaa. Babylonian vankeuden aikana peruskysymys oli uskonnollisen ja kansallisen identiteetin ja erityislaadun säilyttäminen. Jouduttiin asumaan Babyloniassa, mutta babylonialaiseksi ei saanut muuttua eikä siis ryhtyä palvelemaan epäjumalia. Mooseksen kirjojen tulkinnasta (Talmud) syntyi identiteettipoliittinen ratkaisu, ns. talmudilainen juutalaisuus.Samalla syntyi jälleen uusi kansallinen käsite, ’juutalainen’. Se on uskonnollisen opin antama määre, henkilö ei ole juutalainen jos hän kääntyy siitä pois ja liittyy johonkin toiseen uskonnolliseen ryhmään, esimerkiksi kristittyihin. Identiteettipolitiikka ei kuitenkaan merkitse vihamielistä tai väkivaltaista suhtautumista vierasmaalaisiin (gentiles). Suhde on siis erilainen kuin heprealaisuuden ja varsinkin israelilaisuuden aikana.

Talmudilaisen juutalaisuuden haastajat: kiihkonationalismi ja Jeesus-liike

Persian kuningas Kyyros II antoi juutalaisille luvan palata takaisin ja rakentaa temppelinsä uudestaan Jerusalemiin. Juudea sai autonomisen aseman. Nationalismi alkoi kuitenkin nostaa päätään erityisesti Persian seleukiittien (Aleksanteri Suuren kenraalin perustama dynastia) yritettyä tuhota juutalaisten uskontoa. Tuloksena oli makkabealaiskapina vuonna 168 eaa. Kapina päättyi Juudean voittoon ja ”itsenäistymiseen” vuonna 128 eaa. Alueen valtakamppailut kuitenkin jatkuivat. Roomalaiset hyökkäsivät Juudeaan 63 eaa. Juudea sai pitää kuninkaansa, mutta poliittinen valta kuului siitä lähtien roomalaisille.

Jo taantunut nationalismi heräsi eloon. Kapina Roomaa vastaan alkoi vuonna 66, mutta päättyi Jerusalemin ja Toisen temppelin tuhoon ja juutalaisten maastakarkoitukseen vuonna 70, samoin kävi uudessa kapinayrityksessä vuosina 133–135. Sen jälkeen identiteettipolitiikkaa edustava (talmudilainen) juutalaisuus sai juutalaisen yhteisön sosiaalista järjestystä ylläpitävän pysyvän aseman. Myös uskonnollista puhdistumista vaatineet voimat katosivat historian hämäriin. Kuolleen meren ranta-alueella toimineen Qumranin lahkon (’essealaiset’) kirjalliset aarteet kuitenkin säilyivät ja löytyivät 1900-luvun puolivälin tienoilla.

Jo ennen kiihkonationalismin vahvan uuden nousun aikaa talmudilaisen juutalaisuuden sisällä tapahtui merkittävä irtautuminen juutalaisuuden identiteettipoliittisesta linjauksesta ja uskonnollisesta rappiosta toiseen, täysin vastakkaiseen, suuntaan. Jeesus alkoi opettaa ja toimia juutalaisessa yhteisössä Jumalan antaman lain (toora) uudistamiseksi ja samalla identiteettipoliittisen mallin purkamiseksi. Se oli välttämätöntä, koska Välimeren alueen yhteiskunta ja talouselämä oli muuttunut perustavaa laatua olevalla tavalla. Syntyaikana koko Välimeren kulttuurialue oli voimakkaassa käymistilassa talouden kehittyessä sekä rajoja ylittävän kanssakäymisen kasvaessa nopeasti Rooman valtakunnassa Eri ammattiryhmiin ja kansoihin kuuluvat ihmiset joutuivat jatkuvan muuttoliikkeen vuoksi tekemisiin keskenään, ja myös talouden ja kaupan kehitys pakotti ihmiset tekemään muutoksia elämässään ja kohtaamaan jatkuvasti vieraita ihmisiä ja kansallisuuksia.

Samaan aikaan Rooman valta vahvistui. Juudeaksi sanottu alue supistui ja alisteinen suhde vallanpitäjiin jatkui jatkumistaan. Juudean eliitti – saddukeukset, kirjanoppineet ja fariseukset – pitivät Rooman valtaa ja kuulumista Rooman valtakuntaan hyvänä ja toivottavana asiana. Juutalaisen rappeutumassa olleen opin mukaan tässä ei ollut mitään ongelmaa, koska kansallinen identiteetti ei ollut Rooman vuoksi uhattuna. Voimakkaasti nationalistinen vähemmistö, erämaissa asuva kapinaliike oli ainoana voimana valmis vastustamaan Rooman valtaa.

Jeesus ei kuitenkaan liittynyt myöskään tuohon kapinaliikkeeseen eikä siis lähtenyt sotilaalliseen tai poliittiseen valtataisteluun. Jeesus ei etsinyt ratkaisua tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta eikä valtiollisesta vallasta. Hän haastoi poliittisen vallan ja samalla myös tavanomaiset juutalaiset käsitykset temppelivaltiosta ja suhteesta vieraskansoihin. Politiikka ja uskonnollisen opin kirjaimellinen noudattaminen oli vääristänyt yhteiskunnan rakenteita ja synnyttänyt vaarallisia erotteluja yhtenäisyyden sijasta.

Jeesuksen ratkaisu oli olla välittämättä kaikesta poliittisesta vallasta – sekä roomalaisesta että juutalaisesta. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt irti maallisesta elämästä, vaan julisti uudenlaista elämäntapaa – ja senkin kautta uudenlaista sosiaalista järjestystä. Jeesus toteutti heikon toimijan politiikkaa puhuen Jumalan valtakunnasta ja ohjasi muita tekemään samoin. Se oli avoin kaikille: syrjäytetyille, naisille, köyhille, veronkerääjille ja sotilaille. Jokainen sai jakaa opetuksen, osallistua uuteen yhteisöön raja-aidat ylittäen. Tämä oli syvällisesti ymmärretty ja oikea tapa palauttaa sosiaalinen järjestys. Se antoi elämän sisältöä kaikille, joilta se oli kadonnut tai joilla se oli vääristynyt.

Muutosten tie ei kuitenkaan päättynyt Jeesuksen vallankumoukselliseen opetukseen ja toimintaan. Jeesuksen jälkeen – osin ehkä jo hänen aikanaan – uuden varhaiskristittyjen yhteisön piirissä alkoi voimistua pyrkimys sen organisoitumiseen. Toisin sanoen sosiaalisen järjestyksen rakentamiseen ei-valtiollisen organisoitumisen avulla. Syntyi kirkkojärjestelmä, joka kehittyi varhaiskirkosta Roomaa suuremmaksi ja pitkäikäisemmäksi mahdiksi. Kirkosta ja sen kehityksestä sotien ja väkivallan maailmassa voidaan esittää kritiikkiä, mutta kristinusko olisi tuskin säilynyt ilman Kirkkoa (katso esimerkiksi Pagels 1984).

***

Ymmärrän, että lukija voi kokea melkoista hämmennystä Juudean/Israelin ja varsinkin Juudean loppuaikojen hahmotelmassa. Itse koen tarkastelevani sosiaalisen järjestyksen muuttuvia haasteita ja niiden seurauksia sosiaalisen järjestyksen ideoissa. Kun haasteet muuttuvat, myös sosiaalisen järjestyksen idean tarkoituksen ja luonteen on muututtava. Kehityksestä ja uudistumisesta huolimatta myös jatkuvuus on silti näkyvissä. Muinainen israelilaisuus, juutalaisuus, kristinusko ja (varhais)kirkko ovat varsin erilaisia ilmiöitä, mutta samalla saman kehitysjanan eri vaiheita.

Antiikin Kreikan varhaiskulttuurien ajoista on vaikea sanoa mitään, koska uskottavaa tietoa ei ole käytettävissä. Vasta 700-luvulla (eaa.) alkoi kehittyä se Antiikin ajan kreikkalainen kulttuuri, jonka kehitys tunnetaan varsin hyvin.

Homeroksen Ilias kuitenkin kertoo sitä edeltäneestä myyttisestä ajasta. Homeroksen mukaan silloiset kaupungit lähtivät Troijan sotaan yhdessä ylivaltiaansa Agamemnonin johdolla. Kysymyksessä oli siten kaupunkien yhteisö, aikansa ”kansainvälinen yhteisö”, joka perustui ylivaltajärjestelmään (suzerainty). Eepos alkaa sen hajoamisen kuvauksesta ja hajoamisen aiheuttaneesta vihasta (’viha’ on eepoksen ensimmäinen sana, mikä ei ole sattumaa). Ylivaltias Agamemnonin ja Akilleksen välillä syntyi riita sotasaaliin jaosta. Riidan seurauksena Akilles irrottautui yhteisrintamasta. Hän palasi myöhemmin taisteluun, mutta vain yksilönä kostamaan ystävänsä kuoleman. Akilles kuoli taistellessaan yksin pian itsekin. Homeros varoittaa näin sekä ylivallan vaaroista että yhteisön hajoamisen seurauksista.

Sota päättyi Troijan tuhoon, ja voittajien oli palattava kotiinsa. Mutta paluu tapahtui kokonaan muuttuneessa maailmassa. Odysseia kertoo kaoottiseksi muodostuneesta maailmasta, jossa vain viekas sankari kykenee selviytymään hengissä kyklooppien ja seireenien kynsistä. Jopa rauhanomainen pysyvä suhde matkalla kohdattuun ystävällismieliseen kansaan osoittautuu mahdottomaksi. Kotonakin odotti villi joukko vallantavoittelijoita. Odysseuksen oli taisteltava myös heitä vastaan. Odysseia ei ole tarina jännittävistä seikkailuista, vaan kuvaus murtuneesta kansainvälisestä yhteisöstä, jossa on alkanut kaikkien sota kaikkia vastaan. Moni kotiin palannut sankari surmattiin.

700-luvulla (eaa.) kaupunkivaltiojärjestelmä kuitenkin nousi hallitsevaksi organisaatiomuodoksi. Kreikkalaisia siirtokuntia kasvoi koko etelärannikon alueelle Mustaltamereltä Atlantin rannikkoalueille saakka. Yhteiskunnallinen murros oli nopeaa ja voimakasta talouselämän kehittyessä ja eturistiriitojen voimistuessa. Kaupunkivaltioissa syntyi levottomuuksia, ja tyrannivallasta tuli varsin yleinen vallankäyttötapa. Tyranniajan jälkeen siirryttiin tasavaltaiseen hallitusmuotoon erityisesti Ateenassa. Kaupunkivaltioiden keskinäistä valtataistelua ei kuitenkaan saatu loppumaan.

Kaupunkivaltioiden keskinäiset sodat päättyivät vasta Makedonian voitettua Ateenan ja Theban 338 eaa. Makedonia perusti Korintin liiton, johon kaupunkivaltiot kuuluivat vasalleina. Vuosina 197–27 (eaa.) Rooma kukisti kreikkalaiset kaupunkivaltiot ja Makedonian: kreikkalaisista kaupunkivaltioista tuli Rooman provinssi.

Kaupunkivaltiojärjestelmän ongelmien kasvaessa keskustelua sen tulevaisuudesta oli käytävä. Sosiaalinen järjestys oli saatava aikaan. Muuta kehitystä väheksymättä on sanottava, että nimenomaan yhteiskuntafilosofia ja politiikan pohdinta sekä tietenkin etiikan ja moraalin kysymykset olivat tärkein ja pysyvän arvon saavuttanut kaaosajan tuotos. Niitä esitellään tarkemmin asianomaisissa luvuissa.

Tässä voidaan todeta, että ratkaisumallien esittäjät halusivat korostaa joko kaupunkivaltioiden itsenäisyyttä ja siis vapautta, kun taas toiset asettuivat sen kannalle, että kaupunkivaltioiden tuli yhdistyä suuremmaksi poliittiseksi yksiköksi rauhan aikaansaamiseksi. Jälkimmäinenkään ratkaisu ei suoraan kiistänyt vapauden arvoa, mutta jos jostain oli tingittävä, niin sitten vapaudesta eli kaupunkivaltioiden itsenäisyydestä (ks. Watson 1992). Voisi sanoa, että vapaus oli kuitenkin tärkeämpi arvo, ja siitä oltiin valmiita luopumaan vain pakon edessä. Jos yhden kaupungin nousu ylivalta-asemaan ei ollut estettävissä, alistuminen oli ainoa mahdollisuus. Se ei silti merkinnyt vapauden unohtamista. Jo Aristoteles asetti rauhalle ehdon: ylivaltiaan oli turvattava rauhan lisäksi myös vapaus. Tämä jännite ja heiluriliike rauhan ja vapauden välillä on jatkunut tähän päivään saakka – ja eurooppalaisessa aatemaailmassa vanha heiluriliike jatkuu myös tulevaisuudessa.

Rooma nousi kaupunkivaltiosta merkittäväksi sotilasmahdiksi, aikansa maailmanvallaksi, kukistettuaan kilpailijansa ja erityisesti Karthagon 133 eaa. Sotilaallinen menestys ei ollut sattuman oikku vaan tietoinen keino Rooman poliittisten ja taloudellisen etujen ajamiseksi. Laajentumisen aatteellinen perusta jätettiin aluksi vähälle huomiolle, mutta sotilaallisen menestyksen myötä tarve sen oikeuttamiseen kasvoi. Ajatus Rooman kohtalonomaisesta velvollisuudesta hallita maailmaa syntyi lopulta vasta sen jälkeen, kun Rooman hallitusvalta laajeni suureen osaan ”tunnetusta” maailmasta.

Rooman perustivat tarujen mukaan Romulus ja Remus. Historiallisesti se kehittyi aluksi kuningaskuntana (753–509 eaa.) ja sittemmin tasavaltana (509–27 eaa.), keisarikunnaksi se muuttui 27 eaa. Tasavallan loppu oli sisäisen levottomuuden ja sisällissodan aikaa vuoden 133 eaa. jälkeen. Jo aikaisemmin oli koettu sisäisiä jännitteitä ja yhteenottoja esimerkiksi patriisien ja plebeijien välillä, mutta ne sulautuivat sittemmin hallitsevaksi yläluokaksi. Nyt alkanut sisällissotien ja diktatuurien kausi oli paljon vaarallisempi: syynä olivat sekä talouskehitykseen liittyvät luokkarakenteen muutokset että Rooman valtaa vastaan kapinoivat paikalliset kuninkaat, orjat, ja lopulta koko Italian alue, joiden asukkailla ei ollut Rooman kansalaisuutta.

Tämä vahvisti sotapäälliköiden asemaa, joista Sulla muodosti ensimmäisen diktatuurin (91–79 eaa.). Tasavalta palautui hänen jälkeensä, mutta Caesar pystytti voimakeinoin uuden diktatuurin 49 eaa. Hänen murhansa (44 eaa.) jälkeen alkoi sisällissota. Siinä ei tavoiteltu paluuta tasavallan aikaan, vaan taisteltiin maailmanvallan johtajuudesta. Caesarin sisarentyttären poika Octavianus voitti sen lopulta, ja hänestä tuli Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus vuonna 27 eaa. Augustuksen aikaa (vuoteen 14 jaa.) pidetään aikansa roomalaisten mielestä rauhan aikana (Pax Romana), mutta sotia tosiasiassa käytiin ja valtakunta laajeni niiden tuloksena (muun muassa Britannian valloitus). Myös sisäiset levottomuudet ainakin Augustuksen jälkeen kuuluivat kuvaan, ja 200-luvulla Rooma ajautui uuteen kriisikauteen. Siitä ei enää noustu kukoistukseen, vaan Rooma valtakuntana alkoi heiketä ratkaisevasti ja lopulta katosi näyttämöltä poliittisena valtakeskuksena.

Tämän teoksen tematiikan kannalta on syytä keskittyä vain tasavaltakauden ja keisarikauden taitekohdan aikaan, jolloin merkittävimmät ajatukset uudesta sosiaalisesta järjestyksestä ja Rooman maailmanvallan roolista syntyivät. On kuitenkin syytä havaita, että uutta sosiaalista järjestystä ei tarvittu enempää ulkoisen kuin sisäisenkään tarpeen tai paineen vuoksi. Sotilaallinen voima oli ratkaisun avain molemmilla tasoilla, eikä Rooman asema ja menestys ollut uhattuna kummallakaan suunnalla. Rooman tapauksessa sosiaalisen järjestyksen ideat eivät syntyneet ratkaisemaan kaaoksen ongelmaa, vaan oikeuttamaan Rooman kansainvälisessä valtakamppailussa saavutettua menestystä ja varsinkin oikeuttamaan valtaan päässeen hallitsijan (erityisesti Augustus) asemaa.

• • Vertailuasetelma

Seuraavissa luvuissa käydään tarkemmin läpi tutkimuskohteena olleita sosiaalisen järjestyksen ideoita. Teksti ei kuitenkaan etene niin, että pyrkisin antamaan jotenkin ehjän kokonaiskuvan kustakin kulttuurista, tekstistä tai ajattelijasta. Teen vertailevaan tutkimusotteeseen perustuvan tarkastelun, jossa huomio kohdistuu sosiaalisen järjestyksen idean perusmalleihin. Vertailu on typologian ja siten kategorioiden, luokkien rakentamista. Tekstien suhteen semmoinen ei ole helppoa eikä ongelmatonta. Laadin aineiston perusteella alustavan typologian ja sen kategoriat, johon sitten aloin sijoittaa tutkimuskohteena olevaa aineistoa – tavallaan jäljitellen tilastollisten aineistojen tutkimukseen käytettyä vertailumuuttujan (tertium comparationis) ideaa.

Vertailukaavio on tavallaan mitta, joka antaa mahdollisuuden kertoa tutkimuskohteiden tietyistä piirteistä. Tekstille tavallaan esitetään kysymys siitä, mitä se sanoo vertailukaavion yhdestä tai useammasta elementistä. Tekstien vertailussa ei tietenkään voi käyttää jotain täsmällistä mittaustapaa, koska kohteena ovat ajatukset ja ideat, siis asiat joilla on jokin ajatuksellinen sisältö. Vertailuvälineen on siis oltava sellainen apuväline, joka perustuu tuon ajatuksellisen sisällön havainnointiin. Tämä oli mahdollista tutustumalla ensin tarkoin tutkimuskohteena olevaan tekstiaineistoon ja luokittelemalla sitä alustavasti sellaisiin idearyhmiin tai luokkiin, jotka teksteissä korostuvat. Mittavälineen rakentaminen oli siis aineistolähtöistä. Päätulos ei varmaan yllätä ketään, koska pääkategoriat voisi tietenkin esittää koko aineistoa tuntematta.

Pääluokittelu nimittäin heijastaa kahta tuttua vastakkaista ihmiskäsitystä. Ensimmäisen mukaan ihminen toimii moraalisesti oikein hyvyyttään, vapaasta tahdostaan. Toisen mukaan ihminen seuraa sosiaalisen järjestyksen normeja vain pakosta. Ensimmäisen mukaan ihmiset kykenevät elämään yhdessä ilman minkään yläpuolellaan olevan vallankäyttäjän ohjeita tai määräyksiä. Toisen mukaan tarvitaan poliittista valtaa, tai vaikkapa valtiota, joka lopettaa ihmisten taistelun toisiaan vastaan. Käyttämäni asetelma ei kuitenkaan ole ihan näin suoraviivainen, vaan pikemmin sekamuoto molemmilla pääulottuvuuksilla. Pidän silti pääluokituksen tekemistä aineistolähtöisesti arvokkaana, koska se tarjoaa samalla mahdollisuuden erittelyn yksityiskohtaisempaan toteuttamiseen. Pääluokittelu on seuraava:

A. Periaateorientoituneet ideat

Sosiaalinen järjestys syntyy ja säilyy, kun ihmiset noudattavat jotakin eettistä normia, ohjetta tai periaatetta (prinsiippiä). Lisäksi katsotaan, että ihminen kykenee ja haluaa tehdä niin vapaasta tahdostaan: ihmistä ei tarvitse pakottaa tai muutenkaan määrätä tai hallita.

B. Valtaorientoituneet ideat

Koska elämme niukkuuden maailmassa ja ihmiset ovat itsekkäitä, järjestystä ei voi rakentaa vain yleisen eettisen ohjeiston ja vapaaehtoisuuden varaan. Ihmisten tulee organisoitua joksikin poliittiseksi yhteisöksi, ja sitä yhteisöä on hallittava, ja valtaa käytettävä sosiaalisen järjestyksen aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Periaateorientoituneet ideat eivät ole kaikki täysin samanlaisia. Niiden joukossa on kaksi eri tyyppiä. Niistä ensimmäinen on tavallaan puhdas malli, jossa ei tarvita mitään muuta keinoa sosiaalisen järjestyksen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi – eettisen ohjeen seuraaminen riittää ja ihminen kykenee siihen vapaaehtoisesti. Toisessa tyypissä perusohjetta vahvistetaan jollakin muulla elementillä, joka ei kuitenkaan edusta poliittista valtaa ja vallankäyttöä. Se on eräänlainen apuidea, joka perustuu perusohjeeseen tai tukee sitä muuten tai on sitten vain seuraus perusohjeesta, sen arvokas ja ehkä jopa tavoiteltu tulos tietyssä historiallisessa tilanteessa.

Myöskään valtaorientoituneet ideat eivät ole samanlaisia. Eroja syntyy jo ihanteellisena pidetyn organisoitumismuodon eli tarkoituksenmukaisen sosiaalisen yhteisön kohdalla. On organisaatiomalli mikä tahansa, sillä pitää olla hallitusvaltaa edustava johto – vanhoissa teksteissä yleensä ”kuningas”, josta on olemassa eri tyyppejä. Kolmanneksi itse vallankäyttö voi esiintyä eri muodoissa suostuttelevasta pelottelevaan ja pakottavaan valtaan. Lopulta huomioon on otettava myös ihanneyhteisön ulkosuhteet samoin kuin myös yhteisön sisäiset erottelut.

Näin päädymme seuraavaan ryhmittelyyn:

A. Periaateorientoituneet ideat

A.1 Puhtaat periaateorientoituneet ideat

A.2. Laajennetut periaateorientoituneet ideat (dharma ja kasti; asha ja sopimus; toora ja kansallinen identiteetti)

B. Valtaorientoituneet ideat

B.1 Ihannevaltio (kaupunkivaltio, maailmanvaltio, temppeli/kirkko)

B.2. Viisas kuningas

B.3. Viisaan kuninkaan kasvatus

B.4. Sankarikuningas

B.5. Pakottava valta

B.8. Voimapolitiikka

B.7. Poissulkemisen politiikka

B.6. Rauha

Aineistoa käydään läpi ja esitellään tämän jäsentelyn mukaisesti. Kukin tarkastelun kohteena oleva sosiaalisen järjestyksen idea, vaikkapa siis viisaan kuninkaan idea, esitellään niin että jokainen aineiston osa (Kiina, Intia ja niin edelleen) tuodaan siinä esiin, jos kyseisessä aineistossa on asianomaiseen ideaan liittyviä aineksia. Jossain tapauksessa kohteena oleva aineisto sijoittuu vain yhteen vertailukaavion luokkaan, jossain tapauksessa kohteena oleva aineisto esiintyy useammassa vertailukaavion luokassa.

Vertailukaavio on vain väline, ja se on väline sosiaalista järjestystä koskevassa pohdiskelussa. Sosiaalinen järjestys on tärkeä, ja sitä koskeva pohdinta on välttämätöntä. Sitä voi tehdä monella tapaa, ja uusia sosiaalisen järjestyksen ideoita voidaan kehittää. Tässä teoksessa ei anneta valmiita vastauksia, vaan esimerkkejä siitä, mitä pohdintaa sosiaalisesta järjestyksestä ja sen rakentamisesta on muinaisina aikoina tehty. Kannattaa muistaa, että sosiaalisen järjestyksen tarve on edelleen olemassa, ja se on pikemmin kasvanut kuin kadonnut. Ei meidän maailmamme ole suojattu mullistuksilta ja kaaokselta, mikä on opittu ymmärtämään ainakin keväästä 2022 alkaen. Kultainen nuoruuden viattomuuden aika on nyt ohi. Mutta elämä ei tämän jälkeen ole ainakaan liian helppoa. Sosiaaliselle järjestykselle on nyt suurempi tarve kuin koskaan ennen. Joku tosin saattaa kuvitella löytäneensä lopullisen ratkaisun sotilaallisesta voimasta. Tuo haave voi valitettavasti osua ehkä piankin oikeaan: saatamme todellakin elää lopun aikoja.

LOPPUSANAT

Olemme käyneet nyt läpi kohteeksi otetut vanhat kulttuurit, uskonnot ja ajattelijat, lyhyesti sanoen vanhan maailman aikana syntyneet tärkeät ja keskeiset tekstit. Tarkastelu on ollut vertailevaa tutkimusta. Vertailu on tapahtunut käyttämällä aineistosta johdettua vertailumuuttujaa, siis tyypittelyä tai luokittelua, johon aineistoa on sijoitettu.

Näin ollen huomio on kohdistunut sosiaalista järjestystä koskeviin perusmalleihin, ei niinkään kohteina olleiden sivilisaatioiden, kulttuurien, uskontojen tai ajattelijoiden tekstien tarkasteluun ja esittelyyn (omissa luvuissaan). Olen halunnut korostaa yhteisiä elementtejä enkä kunkin tapauksen ainutlaatuisuutta. Olisi ja on tietenkin mahdollista kirjoittaa katsauksia kustakin tapauksesta erikseen, siis Kiinasta, Intiasta ja niin edelleen. Silloin sosiaalisen järjestyksen perusideat tai mallit kuitenkin katoaisivat näkyvistä.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että käyttämäni vertailukehys on valinnan tulos, vaikka se onkin aineistolähtöinen. Se ei ollut etukäteen suunniteltu teoreettinen viitekehys, vaan käytetyn aineiston varassa rakennettu vertailutapa. Koska se on samalla allekirjoittaneen tekemien valintojen ja päätelmien tulos, se ei tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Voidaan ajatella, että joku toinen rakentaisi erilaisen viitekehyksen tai toteuttaisi vertailun muulla, ehkä tavanomaisemmalla tavalla. Minä olen kuitenkin raportoinut vain se, mitä olen tehnyt ja mihin olen päätynyt.

Tässä päätäntäjaksossa kertaan aluksi käytetyn vertailurakenteen ja tiivistän tutkittuja tapauksia koskevat havainnot sen avulla. Sen jälkeen annan joitakin viitteitä kootun tiedon ajankohtaisuudesta nykypäivän maailmassa. Lopuksi esitän haasteen nykyhetkenä ja tulevaisuutta korostaen: olisi juuri nyt suurta tarvetta pohtia sosiaalisen järjestyksen tai oikeammin nykyisen kaaoksen ongelmaa – ja sitä, miten päästäisiin tästä vaikeasta tilanteesta kestävään sosiaaliseen järjestykseen. Maailmalla ei ole tulevaisuutta, jos kaaos saa yliotteen ja sosiaalinen järjestys katoaa lopullisesti.

Sosiaalisen järjestyksen mallit: tiivistelmä

Tässä teoksessa käytetty vertailurakenne ja sen esiin nostamat sosiaalisen järjestyksen mallit voidaan tiivistää seuraavaan asetelmaan. Samalla siihen voidaan sijoittaa tutkitut tapaukset, tosin pienimmät ”maininnat” sivuuttaen.

A. PERIAATEORIENTOITUNEET MALLIT

Sosiaalinen järjestys perustuu joko 1) eettisen periaatteen vapaaehtoiseen seuraamiseen tai 2) eettisen periaatteen ja sitä tukevan elementin asettamiin velvollisuuksiin:

A1) Järjestyksen eettinen periaate

                 Dao (Kiina); Jumalan valtakunta (Jeesuksen opetukset); Dharma (Intia)

A2) Eettistä periaatetta tukeva elementti

                 Dharma ja kasti (Intia); Asha ja sopimus (Zarathustra); Toora ja kansallinen identiteetti (Juutalaisuus)

B. VALTAORIENTOITUNEET MALLIT

Sosiaalisen järjestyksen aikaansaaminen edellyttää 1) ihmiskunnan organisoitumista pienempiin tai suurempiin ryhmiin; 2) ansioitunutta hallitsijaa; 3) harkittua vallankäyttöä; 4) rauhanomaisia suhteita muiden yksiköiden kanssa:

B1) Ihannevaltio

                 Alueelliset valtiot (Platon ja Aristoteles; Mozi)

Maailmanvaltio (Kiina: kungfutselaiset ja legalistit; Kreikka: Aristoteles; Rooma: Cicero, Livius ja Vergilius)

                 Kirkkovaltio (Juudea: temppelivaltio; Kirkko)

B2) Ideaalinen hallitsija

                 Viisas hallitsija (Platon; kungfutselaiset; Aristoteles; Cicero; muinainen Israel; Kirkko)

                 Hallitsijan kasvatus (Platon; kungfutselaiset; Aristoteles; Cicero)

                 Sankarikuningas (Intia; Zarathustra; muinainen Israel; Livius ja Vergilius)

B3) Vallankäytön muodot

                 Pakottava valta (Aristoteles; kiinalainen legalismi; Kautilyan danda)

Poissulkemisen politiikka (Platon; Cicero; muinainen Israel, Juudean nationalismi ja Qumranin lahko; Zarathustra; Kirkko)

B4) Suhteet muihin poliittisiin yksiköihin tai ryhmiin

                 Voimapolitiikka (kiinalainen legalismi; Kautilyan danda)

                 Rauhanomaiset suhteet (kiinalainen mohismi; Platon; Aristoteles; kungfutselaiset)

—

Onko vanha maailma mennyttä aikaa?

Noin kahden tuhannen vuoden aikaperspektiivi johtaa helposti ajattelemaan sitä, että vanhan maailman tarkastelussa on ainoastaan historiallisen kiinnostavuuden arvo, jos sitäkään. Kun olemme eläneet jo kauan uutta aikaa, ja maailmamme on monella tapaa erilainen kuin kaksi-kolmetuhatta vuotta sitten, voimme tuon menneisyyden unohtaa. Vai voimmeko?

Käytetty aineisto on kieltämättä vanhaa. Tekstit on kirjoitettu kauan aikaa sitten ja suullisenkin tradition kirjallinen muoto on joka tapauksessa vanhaa aikaa sekin. On kuitenkin havaittava, että eivät itse ajatukset ole historian saatossa kadonneet. Pikemmin ne ovat yllättävän tuttuja nykyaikanakin. On kysymys semmoisesta kulttuurisesta, uskonnollisesta ja aatteellisesta perinnöstä, joka on keskeisellä tavalla mukana nykypäivän ajatusmaailmassa ja keskusteluissa.

Vanhana aikana syntyneet kulttuurit, uskonnot ja aatteet ovat nykyisten kulttuurien tai sivilisaatioiden peruskiviä. Menneisyys elää meissä kaikissa, ja siinä on tietenkin perintöä myös muista kuin tässä teoksessa käsitellyistä asioista ja kehityspiirteistä. Vanha aines on moneen tapaan siivilöitynyt ja valikoitunut nykypäivään tultaessa. Vanhaa ainesta on koko ajan tulkittu, muokattu ja uudistettu. On tietenkin selvää, että pääsääntöisesti tunnetaan ja tunnustetaan vain oman sivilisaation perintö. Muista tiedetään varsin vähän.

—On kuinka tahansa, on selvää, että sosiaalisen järjestyksen peruskysymyksiä pohditaan myös nykypäivänä, ja käytettävissä oleva ymmärrys ja tieto vastausten antamisessa ovat peräisin myös saadusta perinteestä. Tässä mielessä vanha maailma ei ole kadonnut eikä kuollut: se elää yhä keskuudessamme, tunnustetaan se tai ei. Varmasti jokainen sukupolvi puhuu asioista omalla kielellään ja omalla tavallaan. Pyörä keksitään aina uudelleen ja uskotaan, että se on sekä ainutlaatuinen että muutenkin ennennäkemätön. Jokainen elää sitä hetkeä mitä elää, ja se hetki on tietysti aina ainutlaatuinen.

Näyttää kuitenkin siltä, että eettisten ohjeiden seuraamista ja ihmisen moraalista tahtoa edustavat sosiaalisen järjestyksen ideat ovat selvästi heikentyneet vanhaan aikaan verrattuna. Ne näyttävät jopa hävinneen kilpailun. Uuden ajan ihminen ja hänen järkensä eivät tunnu luottavan ihmisen hyvyyteen eivätkä halukkuuteen vaativien eettisen normien seuraamisessa. Se mikä on jäljellä, näkyy vain uskontojen piirissä, mutta eipä juuri sielläkään ilman valta-näkökulman mukanaoloa. Ihmiskäsitys on muuttunut kovin materialistiseksi ja kovaksi. Jumala ei ole enää linnamme, Jumalan sijasta turvaa haetaan aseista. Voimaan vastataan vain voimalla, ja kirkon sijasta lennetään rukoilemaan turvaa Washingtonista.

Uutena aikana ja nykypäivänä uskotaan politiikkaan ja poliittisen organisoitumiseen sekä vallankäytön voimaan. Ihmisen kyvyttömyys rauhanomaiseen sosiaaliseen elämään on tullut yleisesti jaetuksi totuudeksi. Yhteisöllisyyden perään toki itketään, mutta sen katsotaan vähintään vaurioituneen pahoin ihmisen itsekkyyden ja aineellisten arvojen paineissa.

—Voimapolitiikka ja luottamus aseelliseen voimaan yleensäkin on sen sijaan säilyttänyt otteensa erityisen hyvin. Se on ehkä jossain määrin muuttanut muotoaan, pelkän sotilaallisen voiman rinnalle ovat nousseet taloudelliset elementit, kulttuurinen valta ja pehmeät vallankäytön muodot yleisemminkin. Silti väite sodan kuolemasta politiikan välineenä on ollut sekä liioitteleva että kovin ennenaikainen. Sotilaalliseen turvallisuuteen ja aseelliseen voimaan ei ole koskaan aikaisemmin luotettu niin kritiikittömästi ja vankasti kuin nykypäivänä.

Kaikkein eniten viime vuosikymmeninä on nostanut päätään poissulkemisen politiikka – ihmisiä erotteleva identiteettipolitiikka jopa sen kiihkokansallisissa ja rasistissa muodoissa. Toisen maailmansodan aikaiset kansanmurhat toki edelleen muistetaan, mutta niitä on toimeenpantu toisen maailmansodan jälkeen jo monta kertaa. Kansanmurha voi itse asiassa erittäin hyvin, se riehuu päivittäin useammassakin paikassa ja suunta on vahvasti ylöspäin. ”Ei koskaan enää”, on muuttunut muotoon ”kaikki tässä ja nyt”. Siihen pitää päästä nopeasti mukaan, jos ei tappajaksi niin ainakin uhriksi.

—

Tulevaisuus

—Tämän teoksen kirjoittaminen kuitenkin opetti itselleni jotakin uutta. Aloin ymmärtää entistä paremmin sen, että vanhoista ajatuksista puhuminen ja niihin perehtyminen on nykyhetkeen eikä vain menneisyyteen liittyvää puhumista ja perehtymistä. Myös tulevaisuus nousi esiin: ihmiskunta on itsensä pahin uhka, ja sosiaalinen järjestys on myös tulevaisuudessa ihmiskunnan suurin ja vakavin haaste. Ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen ei voi olla toiveikas.

Elämme melkoisen kaaoksen ja myllerryksen aikaa. Se mikä pysyy, on sosiaalisen järjestyksen, ihmisten yhdessä elämisen ongelma. Koko ajan on asetettava ja asetetaan kysymyksiä siitä, miten eteenpäin. Mitä on tehtävä? Sosiaalista järjestystä ja sen rakentamista ei voi koskaan unohtaa, koska ihmiselämä ei varsinkaan sosiaalisessa merkityksessä koskaan pääse ikuiseen rauhaan ja järjestykseen.

Sen vuoksi mitään ei pidä ottaa valmiina. On syytä pysähtyä ajattelemaan mitä sosiaalinen järjestys on, miten ja millaiseksi se voidaan rakentaa nyt meidän maailmassamme. Mikä rakennelma on vahva ja pitkäikäinen? Tämä pohdinta on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Nyt joudutaan ottamaan huomioon esimerkiksi talouselämä ja siten aineelliset arvot paljon voimakkaammin kuin vanhan maailman tai edes uuden ajan alkupuoliskon aikaan. Myös toimijakenttä ja ihmisten elämään vaikuttavan toiminnan sisältö on monimutkaistunut: valtioiden rinnalle ja jopa niiden yläpuolelle on ilmaantunut poliittisen valvonnan ulkopuolella olevia toimijoita kuten monikansallisia yrityksiä ja pääoman isänmaattomia keskuksia.

Kaiken lisäksi keväällä 2022 keskinäiseen riippuvuuteen ja rauhanomaiseen kanssakäymiseen perustunut kehittynyt aikakausi päättyi. Ihmiskunta siirtyi pitkäaikaiseen ”sotivien valtioiden” tai ”sotivien suuralueiden” aikakauteen. Se tarkoittaa sitä, että sekä sosiaalinen että kansainvälinen järjestys nojaa vain aseelliseen voimaan. Onko se toivottava maailma? Kuinka kestävä se on? Mitä se vaatii? Säilyykö luonto ja ilmasto, mutta ihmiskunta kuolee?