Tämän vuoden eduskuntavaalit sisälsivät merkittäviä ulkopolitiikkaan liittyviä piirteitä, joita en ole nähnyt enemmälti kommentoitavan. Ulkopolitiikan aspekti on kuitenkin syytä panna merkille. Ei vaalitulos heijasta vain talouspoliittista ”vastakkainoloa”.
Kansa antoi erittäin vahvan tukensa Suomen Nato-jäsenyydelle. Nämä olivat todelliset Nato-vaalit, vaikka asetelmaa jäsenyyden kannattajat vs. vastustajat ei syntynyt. Vastustajia oli vähän, joten asiasta ei voitu kamppailla.
Seitsemästä vanhassa eduskunnassa Nato-jäsenyyttä vastaan äänestäneistä valittiin vain pari henkilöä uuteen eduskuntaan. Heidänkin äänimääränsä romahti aikaisempaan verrattuna. Muista Nato-vastaisista ehdokkaista ei kukaan kerännyt edes maininnan arvoista äärimäärää. Paavo Väyrysen pieneksi jäänyt äänimäärä osoitti, että ulkopoliittinen osaaminen ei muutenkaan paljoa äänestyskopissa painanut.
Pääministerivaalissa kysymys oli oikeasti vain siitä, että moni halusi Ukrainan sodan sankarin pääministeriksi. Se ei ollut vain taktista äänestämistä, vaan vihreiden johdonmukainen ulkopoliittinen valinta. Sama viehätysvoima puri myös Vasemmistoliiton oikeistoon.
Kyse ei kuitenkaan ollut vain Nato-jäsenyydestä, vaan pikemminkin asevaraisen turvallisuuspolitiikan säröttömästä kannatuksesta. Kansa heitti ulkopolitiikan lopullisesti roskakoriin ja päätti, että suhteet ulkovaltoihin määräytyvät asevaraisen turvallisuuspolitiikan kautta. Vahvan maanpuolustuspolitiikan ja maanpuolustustahdon sekä liittoutumisen antaman vahvan ydinasepelotteeseen perustuvan turvan kautta.
Edes ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka ei näkynyt äänestyskopeissa. Eikä myöskään ympäristö- ja ilmastopolitiikka. Asevarainen turvallisuus raapaisi niistäkin pois monta prosenttiyksikköä ja monta entistä kansanedustajaa tai sellaiseksi pyrkijää.
Toki muutama idealisti eduskuntaan valittiin. He vaativat rajoituksia Nato-politiikkaan esimerkiksi vastustamalla Nato-tukikohdan perustamista Suomeen sekä vaatimalla ydinaseiden pitämistä Suomen rajojen ulkopuolella. Kuvitelma itsenäisyydestä elää, kovista realiteeteista huolimatta.
Muutaman idealistin tahto ei paina paljon, jos sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus vaatii Nato-tukikohdan perustamista ja ydinaseiden sijoittamista itärajan aidan vahvikkeeksi. Idealistit tuskin päättävät, miten Naton pelotepolitiikka toimii. Valtaenemmistö kansasta on antanut siihen vapaat kädet.
Ihmisoikeus-, ympäristö- ja ilmastoasiat ja muutkin ihmiskunnan suuret kysymykset saavat ehkä näkyvän tilan poliittisessa keskustelussa. Mutta vain eräänlaisena hyvien ihmisten harrastusalueena, jossa toiminta kohdistuu oman maan kansalaisiin, pääsääntöisesti heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Se ei asevaraista ulkopolitiikkaa häiritse tai haasta.
Ulkopolitiikka määräytyy asevaraisen turvallisuuden kautta, ei ihmiskunnan suurten kysymysten eikä paljon puhutun ”sääntöperäisyyden” kautta. Tiukan paikan tullen nämä kysymykset saavat väistyä ja joustaa. Vaalitulos velvoittaa Suomen toimimaan hyvänä Nato-kansalaisena: kantamaan vastuunsa sekä omasta että yhteisestä puolustuksesta, ja tekemään sen varauksetta luokan kilteimpänä oppilaana.
Äänestystulos on siten vahvistanut ja jatkanut Suomen ulkopolitiikan muutosta kansan antaman vahvan valtakirjan mukaisesti. Ulkopolitiikka nojasi aikaisemmin asevaraisen turvallisuuspolitiikan sijasta kansainvälisten sääntöjen, normien ja instituutioiden (esim. kansainvälinen oikeus, diplomatia, YK) varaan ja korosti Suomen velvollisuutta osallistua kaiken kattavaan yhteistyöhön ihmiskunnan suurten ongelmien hallitsemisessa. Tämä moniulotteisen ulkopolitiikan kokonaisuus oli aikaisemmin varsin vahva, vaikka turvallisuuspolitiikka alkoikin vähitellen nousta ulkopolitiikan yläpuolelle.
Viimeistään vuosina 2014–2015 asevarainen turvallisuuspolitiikka alkoi saada yliotteen aikaisemmin määräävässä asemassa olleesta ulkopolitiikasta. Kansainvälisen yhteisön ”sääntöperäisyys” ja esimerkiksi ilmaston saastumisen jarruttaminen alkoivat taantua kulissiksi. Jo Afganistanin miehityssodaksi muuttuneessa sotkussa Suomen tavoitteena oli osoittaa Afganistanissa yhteisteistyökykyä Naton suuntaan. Kotimaassa markkinoitiin operaatiota ihmisoikeuksien edistämisenä.
Tämä ulkopolitiikan bifurkaatio, kahtiajakautuminen, on edennyt pitkin harppauksin. Ulkopolitiikan asevaraisen turvallisuusajattelun maailma on kahtiajakautunut sodan ja ihmiskunnan rauhanomaisen kehityksen maailma. Sotilastaustaisia kansanedustajia on nyt Suomessakin kuin Latinalaisen Amerikan maissa ikään. Heistä tuskin kukaan on eduskunnassa puolustamassa ihmisoikeuksia tai muitakaan idealistien hellimiä arvoja.
Miksi tästä kehityksestä ei ole käyty avointa keskustelua?
Suomessa ulkopolitiikka katsotaan valtiojohdon (ulkopoliittiset päätöksentekijät ja diplomaatit) tehtäväksi, eikä ”politikointia” ulkopoliittisissa asioissa pidetä hyvänä. Kansa luottaa johtajiinsa ja tukee sitä ulkopolitiikka, jota he harjoittavat.
Tämä ratkaisu on yksinkertainen, helppo ja perusteltu. Poliittisessa keskustelussa voi olla ottamatta avointa ja rehellistä kantaa ulkopoliittisiin asioihin viittaamalla johonkin sopivaan iskusanaan, jollainen oli esimerkiksi ”Paasikiven-Kekkosen linja”. Jopa maalaisliittolainen/keskustalainen osoitti poliittisen kelvollisuutensa osaamalla lausua nuo sanat. Varsin moni keskustankaan lausuntataiteilija ei ollut asiassa kovinkaan rehellinen.
Jossain olosuhteissa ja joskus varhaisempina aikoina oli oikein jättää ulkopolitiikka niiden yksinoikeudeksi, jotka ”tekevät ulkopolitiikkaa”. Tämä ei ole ollut enää perusteltua pitkään aikaan. Jos ulkopolitiikka on kansalaisten sosiaalisten arvojen toteuttamista kansainvälisellä tasolla, valtion ja sen virallisten ulkopolitiikan edustajien toiminta on siitä enää vain osa. Muita toimijoita on lukematon määrä yksittäisistä kansalaista kansalaisjärjestöihin ja talouselämään (yrityksiin, järjestöihin, pankkeihin jne.)
Ulkopoliittiset asiat eivät ole vain turvallisuuspoliittisia, sotilaalliseen uhkaan liittyviä kysymyksiä. Ne liittyvät myös kansainvälisen kanssakäymisen sääntöihin, normeihin ja instituutioihin sekä ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Ja samalla ulkopolitiikka kohdistuu myös muihin kuin toisiin valtioihin.
Valtio vahvistaa tai kehittää kansainvälisen kanssakäymisen sääntöjä yhteistyössä toisten valtioiden kanssa noudattamalla itse noita sääntöjä ja osallistumalla niiden muuhunkin kehittämiseen (hyödyntänen esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tutkimusta ja tutkijoita). Esimerkiksi ilmastopolitiikassa tehtyjen sopimusten vaikutus kohdistuu pääsääntöisesti oman maan kansalaisiin. Ei Suomi päätä siitä, miten saasteetonta elämää esimerkiksi ranskalaisten tulee viettää.
Koska ulkopolitiikka on tai sen pitäisi olla moniulotteiden kokonaisuus, olisi luontevaa, että siihen liittyvistä asioista käytäisiin normaalia poliittista keskustelua. Jossa vaihtoehdot ja niiden perustelut tuotaisiin avoimesti esiin. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ja myös ulkopolitiikka on kaikilta osin yhteisten asioiden hoitamista.
Yhteisten asioiden hoitaminen ei kuitenkaan tarkoita, että kaikesta oltaisiin yhtä mieltä. Niukkuuden maailmassa eturistiriidat ovat välttämätön paha. Politiikassa on kysymys näiden etujen yhteen sovittamisesta. On hyväksyttävää, että tämä kamppailu on avointa. Vain silloin poliittiselle linjaukselle (policy) on mahdollista esittää vaihtoehtoja. Vain silloin enemmistöllä on vastassaan laillinen oppositio.
Jos avoin keskustelu puuttuu, myös oppositio puuttuu. Ulkopolitiikassa kiistellään usein aikaisemmasta politiikasta, poliittista historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Se on sinänsä vaaratonta ja kiinnostavaa, mutta menneet tapahtumat eivät muutu, vain tulkinnat muuttuvat.
Tämän hetken ulkopolitiikan onnistumista ei voida mitata menneen ajan valossa. Nykyhetken ulkopolitiikan ”historia” avautuu silmiemme eteen vasta tulevina aikoina. Ei menneisyys vaan tulevaisuus päättää siitä, miten onnistunutta tietyn hetken ulkopolitiikka on. Jos ydinasevarainen pelotepolitiikka onnistuu estämään hyökkäyksen tai torjumaan sen ”kivuttomasti”, niin hyvä. Jos jonakin päivänä kuitenkin käydään sota, ja vieläpä ydinasein, maksu lankeaa sen hetken ihmisille.
***
Luin tätä kirjoittaessani Vasemmistoliiton uuden kansanedustajan Minja Koskelan haastattelulausuntoa (Helsingin Sanomissa). Hän näyttää jakavan saman ’poliittisen’ käsitteen kuin minäkin. Koskela viittaa politiikan teoriaan, Chantal Mouffen ajatukseen ristiriidan (konfliktin) keskeisestä roolista demokratian elementtinä. Mouffen lausuma heijastaa saksalaisen kansainvälisen oikeuden ja politiikan tutkijan Carl Schmittin ’poliittisen’ määritelmää.
Schmitt määritteli ’poliittisen’ ystävän ja vihollisen erotteluna. Kuten Mouffe toi esille, se tarkoittaa poliittisten linjausten kamppailua, siis laillisen opposition olemassaoloa. Koskela ilmoittaa olevansa valmis ”vastavoimaksi” uudessa eduskunnassa. Haastattelussa ei kerrota, missä asioissa se tapahtuu, ja koskeeko se myös ulkopolitiikka, ja ulkopolitiikkaa nimenomaan moniulotteisena kokonaisuutena. Jää nähtäväksi, millaisen vastavoiman Koskela eduskunnassa muodostaa.
Myös toinen kiinnostava haastattelu on pistänyt silmääni. Nuori ”kapinallinen” Mitja Jakonen (Yleisradion haastattelu?) ilmoittaa ryhtyvänsä totaalikieltäytyjäksi Nato-jäsenyyden vuoksi, siis lopettavansa siviilipalvelun ja menevänsä mieluummin vankilaan. Jakosen perustelut ovat sekä osuvia että kiinnostavia., koska yksioikoisuuden sijasta hän näkee kokonaisuuden ja on kannoissaan joustava (tosin valitettavasti lähtemällä mukaan myös hyvän ja pahan taisteluun ja pelkistämällä sodan siinä ”tyrannin” pahuudeksi). Jakosen haastattelu on kiinnostava, koska se tuo esiin tämän hetken vaihtoehdottomuuden. Ei kukaan voi hyväksyä Venäjän sotaa Ukrainassa, puolustautuminen on sallittua ja oikeutettua; eikä Venäjän totalitarismia ja poliittista kehitystä ole mahdollista kannattaa.
Ulkopoliittinen oppositio on hajallaan ja vaikeuksissa; sama koskee rauhanliikettä ja voisi sanoa, erityisesti rauhanliikettä. Koska väkivallan käyttö puolustustarkoituksessa on oikeutettua ja hyväksyttyä, yksiviivainen sodanvastaisuus ei ole mahdollista — muuta kuin yksilötasolla marttyyrien tapaan. Joissain tilanteissa yksilö voi luopua vastarinnasta, mutta valtio tai kansakunta ei voi sitä tehdä muuta kuin selkeän ylivoiman edessä. Reaalimaailmassa mikä tahansa kannanott5o voidaan nähdä jonkun sodan osapuolen kannalle asettumisena, silloinkin kun puhuja ei itse sitä tarkoita. Varsinkin tutkijan tulisi tarkastella asiaa mahdollisimman puolueettomasti, käytettävissä olevaa tietoa kriittisesti punniten. Ihannetapauksessa ristiriidan (konfliktin) ja sodankin molemmista kai kaikista osapuolista olisi hankittava mahdollisimman tarkkaa tietoa. Kansainvälisessä tutkimushankkeessa tulisi olla kaikkien osapuolten” edustajia” mutta vain tutkijan roolissa. Sellaisen hankkeen aikaansaaminen on mahdottomuus sodan aikana.
Demokratiaa puolustetaan parhaiten kehittämällä sitä koko ajan eteenpäin. Varsinkin edustuksellinen demokratia on ollut vaikeuksissa jo kauan. Ja käytännössä demokratialle ei kuulu pelkästään hyvää: demokratiaksi luettujen valtioiden lukumäärä on kasvanut, mutta samalla totalitarismin monet muodot ovat saaneet vahvistuvan aseman myös demokratioiden sisällä. Keskustelun vapaus, myös ulkopoliittisissa asioissa, ei ole täysin kiistaton. Avoin ulkopoliittinen keskustelu on sen vuoksi demokratialle elintärkeä tavoite.
***
Olen käyttänyt tekstissä kehittämääni ’moniulotteisen ulkopolitiikan’ käsitettä. Siihen voi tutustua vuonna 2022 ilmestyneessä teoksessani Moniulotteinen ulkopolitiikka . Kotisivun kirjoituksissakin käsite tulee paljon esille.