Suomen ulkopolitiikan muutos moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehyksen valossa

Pohjanranta-keskustelujen esitelmän aikaisemman version ”korjattu” laitos 16.3.2023. Tämä kehittyy vielä jatkossa suppeammaksi akateemiseksi julkaisuksi. Tämä on vapaasti käytettävissä ja jaettavissa, mutta olisi hyvä jos tämä lähde silloin mainittaisiin.

Tämän katsauksen tarkoituksena on soveltaa moniulotteisen ulkopolitiikan (Harle 2011; 2022) käsitettä Suomen ulkopoliittisen kokonaisuuden tarkasteluun ja ulkopolitiikan muutoksen hahmottamiseen. Katsaukseni liittyy aikaisempiin ulkopolitiikan muutosta pohtineisiin teksteihin Kosmopolis-lehdessä (Apunen 2015; Aaltola 2015; Juntunen 2016). Teen sen kuitenkin erilaisella tavalla: tarkastelen ulkopolitiikan kokonaisuutta rajoittamatta huomiota vain yhdellä termillä ilmaistavissa olevaan ”linjaan” tai vastaavaan pelkistävään yksityiskohtaan.

Moniulotteinen viitekehykseni perustuu englantilaisen koulukunnan kolmijaotteluun: ’kansainväliseen järjestelmään’, ’kansainväliseen yhteisöön’ ja ’maailmanyhteisöön’. Miten nämä ulkopolitiikan areenoiksi sanottavat kansainvälisen toiminnan kentät voivat ilmentyä  Suomen ulkopolitiikassa ja sitä koskevassa tutkimuksessa? Mitä siirtymää eli millaista rakenteellista muutosta niiden keskinäisessä painotuksessa — ja siis Suomen ulkopolitiikassa — on havaittavissa?

Viitekehyksen ja sen ulkopoliittisen aspektin valottamiseksi katsomme ensin lyhyesti, miten ulkopolitiikan tutkimus on tullut esiin kansainvälisen yhteisön tutkimuksessa (luku 1). Sen jälkeen katsomme, edelleen viitekehyksen valottamiseksi, miten ulkopolitiikan kolmea ulottuvuutta on tarkasteltu suomalaisessa ulkopolitiikan tutkimuksessa (luku 2). Kolmanneksi käytämme moniulotteista viitekehystä ulkopoliittisen rakennemuutoksen arviointiin  ja myös tulevan kehityksen ennakointiin (luku 3). Päätän tarkastelun (Keskustelua) avaamalla uusia mahdollisuuksia viitekehyksen soveltamiselle tämän katsauksen valtiokeskeistä tarkastelua laajemmalle ’ulkopolitiikan’ käsitteen alueelle.

Ulkopolitiikan tutkimus englantilaisessa koulukunnassa

Aikaisempaa tutkimusta ulkopolitiikasta on jonkin verran olemassa englantilaisen koulukunnan molemmissa kehitysvaiheissa — sekä alkuperäisessä klassisessa että nykyään hallitsevassa uusklassisessa vaiheessa. Ulkopolitiikkaa korostavaa tai ainakin sen huomioon ottavaa tutkimusta tehtiin kuitenkin enemmän koulukunnan klassisessa vaiheessa, joskin juuri silloin puhuttiin nimenomaan kansainvälisen yhteisön tutkimuksesta (ks. esim. Hall 2001; Jackson 2000; vrt.  Pursiainen & Forsberg 2015).

Klassisen vaiheen teoriatriadi perustui ulkopoliittisen kokemuksen ja ulkopolitiikkaa harjoittaneiden valtiohenkilöiden (ulkopolitiikan päätöksentekijät ja diplomaatit) pohdintojen kartoitukseen.[1] Noissa kirjoituksissa ’kansainvälinen järjestelmä’ ja ’kansainvälinen yhteisö’ ovat ulkopolitiikan toisiinsa liittyviä näyttämöjä. Tämä koski myös tutkimusta, joka hyödynsi tuota lähdeaineistoa. Esimerkiksi Martin Wightin kesken jääneessä teoksessa Power Politics (1973/1946) tarkastellaan sekä kansainvälistä järjestelmää että kansainvälistä yhteisöä erittäin monipuolisesti mutta toisiinsa liittyvinä ulottuvuuksina. Hedley Bullin (1973) The Anarchical Society liikkuu vahvasti samoilla linjoilla. Anarkinen järjestelmä on mahdollinen, siis järjestyksessä oleva, vain yhteisön ja sen instituutioiden avulla.

Tässä katsannossa yllättävän monet teokset myös koulukunnan ”ulkopuolella” sijoittuvat samaan joukkoon. Tunnetuin niistä on Hans J. Morgenthaun (1948) Politics among Nations: Struggle for Power and Peace. Siinä tuo asetelma tulee vahvasti esille sekä kansainvälisen järjestelmän että kansainvälisen yhteisön merkityksessä jo kirjan otsikossa. Kysymys on politiikasta ja valtataistelusta, mutta myös rauhasta ja järjestyksestä. Sen tarkastelu on pitkälle kansainvälisen yhteisön ja sen instituutioiden tutkimusta. Morgenthau tosin korostaa politiikan taipumusta rajoittaa instituutioiden yhteisöllistä vaikutusta — esimerkiksi kansainvälinen oikeus on politiikan läpitunkema, ehdollistama ja rajoittama alue. Vain diplomatia saa Morgenthaun teoksessa armon, ja sekin vain toimivana valtioiden keskinäisen yhteydenpidon välineenä, ei pakkopaitana. Maailmanyhteisöä ja sen problematiikkaa näissä valtiokeskeisissä töissä ei toki tarkastella, en ainakaan sellaista ole löytänyt. Jonkin verran maailmanyhteisön problematiikka tulee kuitenkin esiin esimerkiksi Holstin oppikirjan uudemmissa painoksissa (esim. 1995), ja vielä enemmän kansainvälisten suhteiden uudemmissa oppikirjoissa.

Uusklassisen vaiheen aikana ilmestyneistä — tosin alkuperäistä perinnettä kunnioittavista — teoksista voisi mainita ainakin Robert Jacksonin (2000) ja vaikkapa englantilaisen ”komitean” alkuperäisen jäsenen Maurice Keens-Soperin (2000) teokset. Artikkeleita löytyy enemmän. Niistä on syytä mainita Ian Hallin (2001) artikkeli, jossa tuomitaan  ulkopoliittisen käytännön kokemuksen syrjäyttäminen rakenteellisen teorian pohdinnoista. Hall totesi, että englantilaista koulukuntaa ei ole ”enää olemassa”, koska (ulko) politiikka on pudonnut pois uusista koulukunnan kärryistä. Hall on kuitenkin itse julkaissut ainakin yhden klassisen koulukunnan ideaa soveltavan artikkelin Intian ulkopolitiikasta (Hall 2013). Pami Aalto (2007) on samoin julkaissut yhden artikkelin Venäjän ulkopolitiikasta ja Venäjän suhtautumisesta EU:iin englantilaisen koulukunnan käsitteistöä hyödyntäen. Näissä uudemmissa töissä myös maailmanyhteisö näyttäytyy jonkin verran. Suomessa koulukuntaan sitoutuneilla tutkijoilla on taipumuksena sitoutua liian orjallisesti englantilaisen koulukunnan uusklassiseen rakenteelliseen suuntaukseen. Sen vuoksi muutoin ansiokkaat työt pyrkivät irrottamaan maailmanyhteisön ongelmakentän (esim. ihmisoikeus- ja ilmastokysymykset) kokonaan ulkopolitiikasta (esim. Kopra 2016; Seppä 2019).

Suomen ulkopolitiikan tutkimus moniulotteisen viitekehyksen valossa

Suomen ulkopolitiikkaa koskevassa tutkimuksessa korostuu sama piirre kuin edellä mainituissa esimerkeissä: kansainvälistä järjestelmää ja kansainvälistä yhteisöä käsitellään yhteenkuuluvana kokonaisuutena, siis ulkopolitiikkana. Maailmanyhteisö tulee kuvaan mukaan myöhemmin, joten siitä ei oikeastaan ennen 1980-lukua sanottu ulkopolitiikan tutkimuksessa juuri mitään. Esimerkiksi kehitysmaatutkimusalkoi kehittyä jo 1960-luvun lopulla mutta pitkälle eräänlaisena oma ”tieteenalanaan” tai osana rauhantutkimusta. Suomen ja kolmannen maailman suhteesta ryhdyttiin puhumaan myöhemmin myös ulkopolitiikan kysymyksenä (ks. esim.  Tuomi 1976). Ns. ulkopoliittisen agendan laajentuminen toi maailmanyhteisön kysymyksiä mukaan, sen sijaan ”epävirallisen” ulkopolitiikan (low politics) sanasto puolestaan pyrki jättämään pois sekä ei-valtiolliset toimijat ja samalla monet maailmanyhteisön kysymykset.

Jos kuitenkin puhutaan Suomen tai vaikkapa yksittäisen päätöksentekijän (esim. Paasikivi) ulkopolitiikasta, yleensä esiin tulevat järjestelmä ja yhteisöstäkin varsin moni instituutio. Moniulotteinen perspektiivi ei siinä suhteessa tarjoa muuta lisää kuin sen havainnon, että ulkopolitiikka rakentuu pääsääntöisesti järjestelmän ja yhteisön ulottuvuuksista, on maailmanyhteisö mukana tai ei. Tämä näkyy ulkopolitiikan tutkimuksessa varsin hyvin.

Esittelyn ansaitsevia esimerkkejä olisi runsaasti, mutta kattavan katsauksen tekeminen ei ole tämän katsauksen tehtävä. Mainitsen tässä vain muutaman julkaisun osoittaakseni mistä puhun. Laajemman aikaisemman tutkimuksen kartoitus olisi tehtävä erikseen. Jo vilkaisu muutaman tärkeän teoksen suuntaan (esim. Apunen 1977) osoittaisi, että järjestelmän ja yhteisön elementit ovat tarkastelussa mukana ikään kuin huomaamatta kiinteänä kokonaisuutena. Tosin ilman suurempaa yhteisön elementtien saamaa huomiota.

 Jukka Tarkan (1977) väitöskirja 13. artikla ansaitsee tarkemman maininnan, koska siinä on varsin hyvin esillä sekä kansainvälinen järjestelmä että kansainvälinen yhteisö. Suomi joutui toimeenpanemaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin silloin vallinneessa kansainvälisessä järjestelmässä ja hyväksymään käytännön pakosta asiaa koskevan voittajavaltioiden kansainvälisen oikeuden tulkinnan. Suomella ei ollut sananvaltaa kansainvälisoikeudellisessa tulkintakiistassa. Suomi oli normin seuraaja, ei sen asettaja.  

Jari Luoto (1997) julkaisi varsin perusteellisen teoksen Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Joskin kirja on temaattisesti rajattu, se liikkuu kaikilla kolmella ulottuvuudella, Valtion rinnalla nähdään myös muiden toimijoiden — järjestöjen, yksittäisten ihmisten ja myös tieteellisen tutkimuksen vaikutus. Luoto tarkastelee ulkopolitiikkaa kansainvälisessä järjestelmässä ja kansainvälisessä yhteisössä ja erityisesti maailmanyhteisössä.  Hän ei tosin puhu tällä sanastolla, joten tämä on minun käsitykseni ja tulkintani. Olisi kuitenkin aika jatkaa selvitystä nykypäivään saakka. Sellaisessa hankkeessa voisi ja pitäisi valottaa myös ulkopolitiikan kokonaiskuvan ja ihmisoikeuspolitiikan keskinäistä yhteyttä sekä niitä ongelmia, mitä ihmisoikeusperustainen tai yleensä arvoperustainen ulkopolitiikka välttämättä sisältää. Siinä on aina jonkin verran valikoivuutta, ja tuo valikoivuus on jatkossa sekä avoin että ehdoton.

Paavo Väyrynen – sillä hetkellä entinen ulkoministeri– julkaisi väitöskirjansa Suomen ulkopolitiikasta otsikolla Kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka (P. Väyrynen 1988 ja 1989; viitteet jälkimmäiseen, suomenkieliseen laitokseen). Väitöskirjan alkuosa sisälsi aikaisemman lisensiaattityön Suomen ulkopoliittisesta doktriinista ja jälkimmäinen osa ihmiskuntapolitiikkaa koskevan ennusteen. Jälkimmäinen osuus hyödynsi Brundtlandin komission raporttia Yhteinen tulevaisuutemme. En tunne yhtään vastaavaa teosta Suomesta, mutta en muualtakaan.

Moniulotteisen viitekehyksen kaikki ulottuvuudet ovat selvästi esillä Väyrysen työssä, tosin ilman koulukunnan sanastoa — sitähän ei vielä 1980-luvulla Suomessa paljoa käytetty, tuskin ollenkaan. Kaikkien kolmen ulottuvuuden esilläolo Paavo Väyrysen teoksessa ei kuitenkaan ole yllättävää. Mikä tahansa kokonaisvaltainen ulkopolitiikan tarkastelu – jollaista doktriinitutkimus edustaa – tavallaan sisältää ne. Jos esimerkiksi Suomen presidenttien koko ulkopoliittista puheaineistoa tarkastellaan, kolme ulottuvuutta on niissä esillä Kekkosen toisen virkakauden lopusta alkaen nykypäivään saakka (esim. Harle 2022, 144–212).

Väyrynen esittämä kuva silloisesta ulkopoliittisesta doktriinista ja sen näkemisestä kokonaisuutena edustaa käytännön kokemuksesta kumpuavaa ymmärrystä, mikä vahvistaa englantilaisen koulukunnan alkuperäistä pyrkimystä etsiä kansainvälistä koskevaa teoriaa ulkopoliittisten päätöksentekijöiden ja diplomaattien tavasta ajatella käytännön, ei teoreettisten viritelmien kautta.

Paavo Väyrynen piti Suomen ulkopolitiikan yleislinjana puolueettomuuspolitiikkaa, joka on kolmea ulottuvuutta yhdistävä tekijä. Se oli Väyrysen mukaan siis koko ulkopoliittisen doktriinin hallitseva piirre. Se muodosti väitöskirjassa koko ulkopolitiikan ja siis myös maailmanyhteisön (ihmiskuntapolitiikan ja ympäristöpolitiikan) tarkastelun punaisen langan (ks. kuitenkin mt., 15).Silti kokonaisuus ei rajoittunut perinteiseen näkökulmaan, kansainvälisen järjestelmän ulkopolitiikan ulottuvuudelle.

Väyrysen omin sanoin ilmaistuna Suomen puolueettomuuspolitiikassa oli kaksi ulottuvuutta. Niistä yksi oli turvallisuuspoliittinen ulottuvuus (kansainvälisen järjestelmän ulkopolitiikan tavanomaiseen tapaan), ja ”puolueettomuus yleisenä lähtökohtana maan suhteissa muihin [valtioihin] ja kansainväliseen yhteisöön.” (s. 15–16; kursivointi. VH) Toisin sanoen sekä kansainvälinen järjestelmä että kansainvälinen yhteisö.

Maailmanyhteisöön liittyvissä asioissa eli ihmiskuntapolitiikassa päähuomion saivat kehitysyhteistyö ja ihmisoikeudet. Kehitysyhteistyössä ohjeina olivat: kehitysyhteistyön periaatteet; kansainvälisen yhteisön kehitysyhteistyö; muiden maiden, ennen muuta omien viiteryhmien maiden, valinnat; alueen maiden ja suurvaltojen suhtautuminen; maailman yleinen mielipide; sekä kotimaassa toimivat painostusryhmät ja oman maan yleinen mielipide (mt., 173).

Ihmisoikeuskysymyksissä Suomen kannanottoihin vaikuttavat mm.: ihmisoikeusihanteet; kansainvälisen yhteisön ihmisoikeuspolitiikka; pohjoismaiden kannanotot; ja muiden maiden odotukset (mt., 178).

Väyrysen väitöskirjan toinen osa saattoi aikoinaan vaikuttaa irralliselta, ja se ainakin aikalaisarvioinneissa unohdettiin ja sivuutettiin kokonaan. Väyrysen tietoinen tavoite ja väitöskirjan tarkoitus oli kuitenkin hahmottaa ihmiskuntapolitiikan tulevaisuutta Suomen ulkopolitiikassa. Väyrysen mukaan Brundtlandin komission raportti loi pohjaa sen arvioimiseksi, millaista ihmiskuntapolitiikkaa kansainvälinen yhteisö tulevaisuudessa toteuttaa. Väyrysen mukaan komission työ painottui kehityksen aineellisiin edellytyksiin. Komission laatimaa ennustetta oli sen vuoksi tarpeen täydentää lähinnä ihmisoikeuksia ja pakolaisongelmaa koskevalla tarkastelulla (mt., 227–228). Näin ollen:

Ihmisoikeuskysymysten merkityksen ennustetaan kasvavan, mutta selvästi vähemmän kuin ympäristö- ja kehityskysymysten. Ympäristö- ja kehityskysymysten kärjistyessä syntyy mittavia, suuria ihmismääriä koskettavia katastrofeja, jotka jättävät varjoonsa sinänsä vakaviakin, mutta niihin verrattuna selvästä lievempiä ihmisoikeusongelmia. (s. 275)

Kansainvälisen yhteisön instituutiot (esim. sopimukset ja sopimusten noudattamisen velvoite) ja ihmiskunnan ongelmat ovat osa Väyrysen hahmottamaa ulkopolitiikan kokonaisuutta, Suomen ulkopoliittista doktriinia. Väyrynen esittää ympäristökysymysten kuulumisen ulkopolitiikkaan näinkin eksplisiittisesti:

Komissio esittää, että kaikkien maiden tulisi laatia itselleen ’ympäristöasioiden ulkopolitiikka’ (foreign policy for the environment). Kunkin valtion tulee ottaa ulkopolitikassaan huomioon myös sisäisen toimintansa kasvavat kansainväliset vaikutukset. Jokaisen valtion tulee osallistua kansainväliseen yhteistoimintaan ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.  (s. 259; kursivointi VH)

Tuomas Forsbergin ja Tapani Vaahtorannan (1993) toimittama teos Johdatus Suomen ulkopolitiikkaan: Kylmästä sodasta uuteen maailmanjärjestykseen on syytä mainita, vaikka se onkin oppikirjamainen toimitettu teos. Siinä nimittäin tulee esille ’järjestelmän’ lisäksi myös ’yhteisöön’ ja ’maailmanyhteisöön’ liittyviä asioita, tosin edelleen ilman koulukunnan sanastoa. Perinteisen järjestelmäkeskeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lisäksi ovat esillä kansainvälisen yhteisön alueellinen ilmentymä (Länsi-Euroopan integraatio ja lähialuepolitiikka) ja erityisen kiinnostavana lukuna Harto Hakovirran katsaus Suomen hahmottuvaan ”globaalipolitiikkaan” (siis ihmiskuntapolitiikkaan tai maailmanyhteisöön). Joskin ulottuvuudet esiintyvät eri luvuissa ja siis irrallaan toisistaan, ne kuitenkin ilmentävät myös ulkopolitiikan ”kasvua” järjestelmästä kahden muun ulottuvuuden suuntaan. Se tulee esille jo kirjan alaotsikossakin.

Uusimpana tekstinä on syytä mainita Hiski Haukkalan (2020) Suuren pelin paluu: Suomen ulkopolitiikan tulevaisuus kriisien maailmassa. Teoksen kirjoittaja tuntee englantilaisen koulukunnan, mutta ei seuraa sen ideoita. Kirjassa painottuu nimen mukaisesti järjestelmän ulottuvuus ja siinä sotilaallisen voiman ja valtakamppailun paluu maailmannäyttämölle. Kirjan loppupuolella (ja ohimennen mainittuna muuallakin) ihmiskunnan suuret haasteet ja ongelmat saavat näkyvän aseman. Omaperäisenä uutena piirteenä on huomion kiinnittäminen tekoälyn ja sen kautta kaiken kaikkiaan teknologiseen kehitykseen. Kansainväliseen yhteisöön (siis sääntöihin, normeihin ja instituutioihin) on ohimennen tehtyjä mainintoja, mutta se tapahtuu perinteeseen tapaan kansainvälistä järjestelmää ja siihen liittyvää ulkopolitiikkaa pohdittaessa. Yhteisön osuus on siis varsin kapea, eikä muutakaan siltaa järjestelmän ja maailmanyhteisön välillä juurikaan ole.

Esimerkit antavat vihjeitä siitä, että vastaavia tutkimuksia voisi olla enemmänkin. Ainakin kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön yhdistävää ulkopolitiikan tutkimusta varmasti on, koska kumpaakaan yksinkertaisesti ei voi tarkastella ilman toista. En kuitenkaan ole kartoittanut ulkopolitiikan tutkimuskenttää laajemmin tai kattavasti tässä tarkoituksessa. On kuitenkin selvää, että kansainvälistä koskevaa teoriaa voi ja on syytä kartoittaa myös suomalaisessa ulkopolitiikan käytännössä ja tutkimuksessa. On todennäköistä, että ainakin kansainvälisen yhteisön instituutiot ja niihin liittyvät näkemykset ovat samoin olleet esillä. Maailmanyhteisö on puolestaan ongelmien ja haasteiden osalta lähempänä nykypäivää oleva kysymys, jonka rooli ulkopolitiikassa ja sitä koskevassa tutkimuksessa varmasti kasvaa tulevina aikoina. Varsinkin sen vuoksi, että maailmanyhteisön ja sitä koskevan politiikan asetelma on muuttunut haasteelliseksi hyvän ja pahan taisteluksi ja jakanut maailmanyhteisöä muutenkin jyrkästi eri leireihin.

Millainen on Suomen ulkopoliittinen kokonaisrakenne nyt ja miten se kehittyy tulevina aikoina?

Vielä tiivistäen ja toistaen: moniulotteinen ulkopolitiikka on kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen monimuotoisena prosessina. Paavo Väyrysen hahmottamassa kokonaisuudessa sen yhdistää puolueettomuuspolitiikka, joka voidaan ymmärtää kansainvälisen yhteisön instituutioksi tai suvereniteetin johdannaiseksi. Näin tulkittuna englantilaisen koulukunnan tapaan ymmärretty kansainvälinen yhteisö tai ainakin yksi sen piirteistä osoittautui doktriinin tärkeimmäksi osaksi, siis kansainvälistä järjestelmää tärkeämmäksi

Moni katsoo, että Suomen puolueettomuuspolitiikan aika on ohi. Näin varmaan onkin, mutta nyt puolestaan on epäselvää, miten moniulotteisen ulkopolitiikan kokonaisuus paketoidaan tällä hetkellä ja tulevaisuudessa. Toistaiseksi kuva näyttää kaksijakoiselta. Yhtäältä asevarainen turvallisuus on vallannut kansainvälisen järjestelmän ulottuvuuden. Näin Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä järjestelmää pehmentävän kansainvälisen yhteisön vaikutus on selvästi kaventunut.

Toisaalta maailmanyhteisön ongelmat kuten ilmastokysymys, ihmisoikeudet, tasa-arvo, kehityskysymykset (jne.) ovat edelleen esillä maailmanyhteisön ulottuvuudesta puhuttaessa. Ihmiskunnan suuret ongelmat ovat edelleen vaatimassa moninaista kaikkien toimijoiden välistä yhteistyötä ja suorastaan kykyä harmoniseen ja sopusointuiseen kanssakäymiseen. Se vain ei tämän päivän reaalimaailmassa ole mahdollista. Siitä huolimatta Suomi ei ole ainakaan julkisesti sanoutunut irti maailmanyhteisöpolitiikasta, mutta ei myöskään julistanut, miten semmoisen harjoittaminen olisi Suomen ulkopolitiikassa nyt mahdollista. On mielenkiintoista katsoa ja seurata, miten nämä toisistaan jyrkästi eroavat ”maailmat” kykenevät elämään yhdessä varsin skitsofreenisesta rajastaan huolimatta Suomen ulkopolitiikassa (ks. ja vrt. esim. Haukkala 2020). Todennäköistä on, että’ ulkopolitiikan hellitty arvopohjaisuus ja kansainvälisen yhteisön sääntöperustaisuus surkastuvat kuolleeksi kirjaimiksi järjestelmäulottuvuuden ja asevaraisen turvallisuuden retoriikassa. Turkin jarrutuspolitiikka Suomen Nato-jäsenyyden tapauksessa viittaa siihen suuntaan, että Suomen joutuessa valitsemaan aseellisen turvallisuuden ja ihmisoikeuspolitiikan välillä, jälkimmäinen ei ohjaa ulkopolitiikkaa vaan joustaa sen mikä jäsenyyteen tarvitaan.

Tässä ei ole mahdollisuuksia minkäänlaiseen perusteelliseen ja kattavaan Suomen tämän hetken ulkopoliittisen doktriinin tarkasteluun. Voi olla, että sellaista ei edes pystyisi vielä hahmottamaan, koska riittävää aineistoa ei olisi käytettävissä eikä riittävää käytännön kokemusta omaavaa tekijää ilmeisesti löytyisi. Voimme kuitenkin tarkastella alustavasti mitä muutoksia Suomen ulkopolitiikassa on tuotu esiin.

Kun aiemman tutkimuksen pääpaino on ollut kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön muodostamassa yhtälössä, kysymys muutoksesta on asemoitunut luontevasti ulkopoliittisen ”linjan” muutokseen. Jatkosodan jälkeen keskeiseksi huomion kohteeksi muodostui puolueettomuuspolitiikkaan nojaava itäsuhteiden hoitaminen ystävyyden, luottamuksen ja sopimusten mukaisesti. Linjakysymys keskittyi nimenomaan puolueettomuuspolitiikan vaalimiseen. Kun sen roolia alettiin vähentää, tilalle tuli muita puhetapoja. Alettiin puhua liittoutumattomuudesta (Halonen). Tästä seuraava askel oli vakauspolitiikka (Niinistö), joka salli puolustuspoliittisen yhteistyön ja kumppanuuden pohjoismaiden, EU:n ja myös Naton/Yhdysvaltojen kanssa. Puolueettomuuspolitiikan tavoitteena oli puolueettomuus sodan aikana, tai mieluummin pyrkimys rauhantilan lujittamiseen sodan mahdollisuutta vähentämällä. Liittoutumattomuuspolitiikan sodanaikaisesta tavoitteesta on vaikea sanoa mitään, koska asia jäi ratkaistavaksi ”tarvittaessa” (esim. Nato-optiona). Vakauspolitiikan tehtävänä puolestaan oli rauhanaikainen ”kumppanuus” ja yhteistyö (esim. sotaharjoitukset ja isäntämaasopimus), joka antoi lujan perustan liittoutumiselle sodan aikana.

Osmo Apunen (2015) tarkasteli muutosta loisteliaassa artikkelissaan lähinnä korostamalla sodanjälkeisen ulkopolitiikan julkisen ja salatun totuuden eroa, tunnustamalla Venäjän myötäilyyn perustuneen unenkaltaisen valheellisen rauhantilan keinotekoisuuden. Siinä ei puhuttu avoimesti neuvostomiehityksen ja  sen ylivallan uhkasta (ma., 40,42). Harjoitettiin vaikenemisen politiikkaa, jossa ”salavihollisuudesta tuli vaikenemisen politiikan kätketty tarkoitusperä … jota heikommassa asemassa olevan ei sopinut paljastaa tai edes myöntää” (ma. 52). Apunen oli vahvasti itsekriittinen tunnustaen osuutensa valheeseen perustuvan oppirakennelman yhtenä tekijänä. Samalla artikkeli antoi ymmärtää, että oli koettu oleellinen ja tärkeä muutos: nyt oli aika ja mahdollisuus puhua rehellisesti ja sen todisteena oli oman ”osallisuuden” tunnustamisen välttämättömyys.

Mika Aaltola (2016) voi puolestaan puhua jo suoraan itse muutoksesta. Paasikiven ja Kekkonen ”nimiin yhdistyvä ulkopolitiikan linja oli todellisuuden raadollisuuden sivuuttavaa epänaturalistista huumaa”. Suomi oli ollut koelaatikossa asuva rotta, jota ulkopuolinen ”tutkija” hallitsi antamalla palkintoja ja rangaistuksia (ma., 57). Maan johto oli ”ulkopuolisen toimijuuden agentti.” (ma., 59). Suomirotta oli kuitenkin hypännyt laatikosta vapaisiin maisemiin: ”Toisin kuin kylmän sodan aikana Suomi on ankkuroinut politiikkansa läntisten instituutioiden yhtenäisyyteen ja eheyteen”. (ma. 63).

Tapio Juntunen (2016) osallistui tähän keskusteluun nostamalla kokonaisvaltaisemmin esille ulkopolitiikan jatkuvuuden ja muutoksen välisen suhteen (ma, 70). Juntunen katsoi, että’ Suomen ulkopolitiikka oli elämässä ”mittavaa muutoksen aikaa” (ma, 70). Hän totesi, että muutoksesta oli puhuttu  ”maan kansainvälisen statuksen ja sitä ilmentäviin institutionaalisiin kytköksiin sekä liittolaissuhteisiin,”, tarkastellen muutosta ”tyypillisesti kysymyksenä sotilaallisesta liittoutumisesta tai liittoutumattomuudesta”. (ma, 72).[2] Juntunen pyrki vapautumaan järjestelmäkeskeisestä tarkastelusta nostamalla esiin ”ohjelmallisen muutoksen”(ma., 73) ajatuksen ulkopoliittisen tavoitteenasettelun muutoksena. Siitä huolimatta hän pysyi tiukasti järjestelmäkeskeisessä tarkastelussa, ilmaisten sen vain jonkin verran erilaisen sanaston avulla ja siis tuomalla esiin sen, että tietty jatkuvuus kuitenkin säilyy, joten Apusen ja varsinkin Aaltolan kuvaama totaalinen muutos ei ole perusteltu ajatus.

Tarjoaisiko moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehys mahdollisuuden vapauta tästä järjestelmäkeskeisestä tarkastelusta ja käytännössä pelkän sotilaallisen turvallisuuden korostamisesta? Jos ajatellaan vaikkapa puhetta ulkopoliittisen agendan laajentumisesta, se näyttää mahdolliselta. Agendan laajentuminen merkitsee astumista ennen muuta maailmanyhteisön ulottuvuuden suuntaan, mutta pitää ainakin osin sisällään myös kansainvälisen yhteisön (sääntöjen, normien ja instituutioiden) mukanaolon. Moniulotteinen viitekehys pyrkii tekemään tämän avoimesti ja systemaattisesti. Katsotaanpa sen todentamiseksi moniulotteisen ulkopolitiikan muutosta jatkosodan jälkeisistä vuosista Ukrainan sotaan (2014/2022) saakka.

Ulkopolitiikan kokonaisuus painottui jatkosodan jälkeen kansainväliseen järjestelmään, mutta korosti enemmän kansainvälisen yhteisön (sopimuspohjaisuuden ja yhteistyön) kuin kansainvälisen järjestelmän (sotilaallisen turvallisuuden) ulottuvuutta. Suomi ei liittynyt tai voinut liittyä asevaraiseen turvallisuusrakenteeseen, vaan valitsi tiensä irrottautumalla suurvaltojen eturistiriidoista ja korostamalla kansainvälisen yhteisön tarjoamia yhteistyömahdollisuuksia. Puolueettomuuspolitiikka sai keskeisen aseman muita instituutioita unohtamatta. Yhteistyö oli johtava teema. Ulkopolitiikkaan harvemmin liitetty maailmanyhteisön ulottuvuudella liikkuva sivistysprojekti sai sekin tärkeän roolin Paasikivinen ja Kekkosenkin alkukausien ulkopolitiikassa. Siinä Suomen ensisijainen velvollisuus oli tarjota panoksensa ihmiskunnan sivistykselliseen kehitykseen  (”Suomi kansakuntana kansakuntien joukossa”). Kekkosen toisen kauden loppuvaiheissa tämä johti myös kehityskysymysten nousuun ulkopoliittiselle agendalle. Paavo Väyrysen väitöskirja kartoitti ja paikallisti tämän kehityksen kokonaistuloksen 1980-luvun loppuvaiheilla.

Tarja Halosen virkakausilla (2000–2012) sekä maailmanpoliittinen kehitys että Suomen ulkopolitiikka etenivät vahvasti samalla tiellä eteenpäin kansainvälistä yhteisöä ja maailmanyhteisöä vahvistaen. Maailmanpolitiikka eli suvantokautta, jossa toki koettiin häiriöitäkin, mutta kylmä sota ja voimakas vastakkainasettelu olivat poissa. Englantilaisen koulun kolmijaossa kansainvälinen yhteisö oli kehittymässä vahvasti maailmanyhteisön suuntaan, ja jopa kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön sulautuminen toisiinsa näytti tietyssä mielessä sekä toivottavalta että mahdolliselta. Kun kehitys oli kaiken kaikkiaan edennyt koulukunnan ennakoimalla ja toivomalla lineaarisella nousulinjalla kansainvälisestä järjestelmästä kansainväliseen yhteisöön, lopullinen harppaus maailmanyhteisöön näytti olevan toteutumassa. Kansainvälinen järjestelmä ja varsinkin sen sotilaallinen elementti oli puolestaan kadonnut tai ainakin katoamassa historiaan.

Tässä ilmapiirissä maailmanyhteisön ongelmakenttä sai luontevasti ja vähemmän yllättävästi pääpainon Halosen ulkopolitiikassa. Samoin kansainvälinen yhteisö sekä englantilaisen koulukunnan teoriakäsitteenä että Halosen korostamana kaikkien valtioiden (YK)ja kaikkien toimijoiden kokonaisuutena, siis tavanomaisena mutta poikkeuksellisen selkeästi esitettynä toimijakäsitteenä. Molemmassa merkityksessä ’kansainvälinen yhteisö’ ei ollut vain abstrakti subjekti, jolla passiivilause saatiin näyttämään aktiivilauseelta (jossa joku ihmeellinen apuun kutsuttu kansainvälinen yhteisö teki joitain ”hyviä” asioita, intiaanisotien tapaan sinitakkisena armeijana pelastaen hätään joutuneet uudisasukkaat). Halonen  puhui myös kansainvälisen järjestelmän asioista, mutta ei nähnyt sitä enää uhkien päänäyttämönä Paasikiven ja Kekkosen tapaan. Halonen ei puhunut kansainvälisestä järjestelmästä erillisenä ulottuvuutena, vaan muisti siinäkin yhteydessä mainita ja korostaa kansainvälisen yhteisön sääntöpohjaisuuta ja maailmanyhteisön kysymyksiä. Halonen oli pitkälle maailmanyhteisön asialla, ei Suomen etuja vastaan vaan yhteisten etujen puolesta.

Vuosina 2014–2105 ja osin jo sitä ennen maailmanpolitiikan varsin ruusuinen kuva alkoi murentua. Suuri peli, ”geopolitiikka”, alkoi näkyä entistä vahvemmin. Jo virkakautensa alkuvaiheissa Sauli Niinistö ylpeili sillä, että Suomi oli osannut huolehtia viisaasti ja muita kaukonäköisemmin sotilaallisesta puolustuskyvystään maailmanpolitiikan realiteetit oikein hahmottaen. Hän alkoi puhua vakaudesta ja vakauspolitiikasta, joka tarkoitti sotilaallista yhteistyötä yhteisen turvallisuuden eteen — pohjoismaiden, EU:n ja Naton kanssa. Jo tänä aikana järjestelmäulottuvuus ja sotilaallinen turvallisuus saivat Niinistön visiossa hallitsevan aseman.

Talvella 2021–2022 maailmanpolitiikka siirtyi kertaheitolla, painokkaasti ja lopullisesti takaisin kansainväliseen järjestelmään. Siellä ulkopoliittisesti uudistunut ja turvallisuudestaan huolehtinut Suomi oli jo valmiina odottamassa sekä muita länsimaita että omia pimeydessä eläneitä mutta salavihollisuutta hautoneita kansalaisiaan. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 puhe kansainvälisestä yhteisöstä (”sääntöperustaisuudesta”) muuttui varsin hiljaiseksi tai oikeammin valikoivaksi Venäjän kritiikiksi. Maailmanyhteisön suuret ongelmat ovat jääneet sivuun, ja valtiot (ainakin Suomi) näyttäisivät jättävän tätä kenttää enemmän ei-valtiollisten toimijoiden harrastukseksi. Kukaan ei esitä, miten sekä sääntöpohjaisuutta että kokonaisvaltaista yhteistyötä voitaisiin harjoittaa kahtiajakautuneessa tai muulla tavoin suuralueisiin pirstoutuneessa maailmassa.

Kansainvälisen järjestelmän ja sotilaallisen turvallisuuden teema on saanut ehdottoman yliotteen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Se näkyy myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan elementtien painoarvojen täydellisenä vallankumouksena. Paavo Väyrysen hahmottaman doktriinin aikoihin turvallisuuspolitiikka (sotilaallinen turvallisuus/maanpuolustus) oli alisteinen ulkopolitiikalle. Mutta jo ennen kevättä  2022 päävastuu oli siirtymässä tai siirtynyt turvallisuuspolitiikalle. Joka tapauksessa, viimeistään keväällä 2022 ulkopolitiikka sai alistua turvallisuuspolitiikan käskyläiseksi, juoksupojaksi. Puolustusministerin painoarvo nousi ulkoministerin painoarvoa suuremmaksi. Vuoden 2023 alussa puhuttiin hetken aikaa pääministerin tarvitsemasta turvallisuuspoliittisesta neuvonantajasta ja jopa turpo-yksiköstä. Hanketta perusteltiin Nato-jäsenyyteen liittyvänä uutena tarpeena, mutta samalla sulkeutui pois tarve ulkopoliittisen elementin vahvistamisesta — termien käyttö oli ehkä vain sattumaa, mutta johdonmukaista aikaisemman kehityksen valossa. Samalla hanke hahmotti tulevaisuutta, jossa koko ulko- ja turvallisuuspolitiikka ajelehtii Nato-kanavassa turvallisuuspoliittiseksi soutajaksi puettuna.

Jos ulkopolitiikka haluttaisiin nähdä nyt  kokonaisuutena, siis ehjänä ulkopoliittisena doktriinina, on selvää, että ainakaan puolueettomuuspolitiikka ei olisi tuota kokonaisuutta koossa pitävä ja ohjaava liima Paavo Väyrysen kuvaaman doktriinin tapaan, koska turvallisuuspolitiikka on tappanut ulkopolitiikan itsensä: ulkopoliittinen doktriini on kuollut, vain turvallisuuspoliittinen doktriini vyöryy hyökyaaltona eteenpäin ja kaiken yli. Siinä doktriinissa kansainvälinen järjestelmä ja sotilaallinen turvallisuus hallitsee kaikkea – samaan tapaan kuin puolueettomuus ulkopoliittisessa doktriinissa teki. Kaikkea ulkopoliittista tekemistä arvioidaan sen valossa, miten toiminnan katsotaan edistävän Suomen sotilaallista turvallisuutta. Samalla YK sekundäärisenä (oikeastaan primäärisenä) instituutiona on korvautunut Natolla. Natosta on tullut ylivoimaisesti tärkein primäärisen instituution kaltainen instituutio Suomen ulkopolitiikassa, jopa suvereniteetin instituution korvaaja.

Tulevaisuutta on vielä vaikeampi ennustaa kuin nykyisyyttä, menneisyyttä sentään voidaan hallita ja uudelleenkirjoittaa aina tarpeen mukaan. Ratkaisevaa tietenkin on, miten maailmanpolitikka kehittyy tulevina vuosikymmeninä. Paluuta entiseen ei varmuudella ole, voimasuhteet ovat muuttumassa ja jo ratkaisevasti muuttuneet. Venäjä on menettänyt suurvalta-asemansa ja suljettu pois ”kansainvälisestä yhteisöstä”. Venäjä on ennenkin romahtanut, mutta noussut sitten taas nopeastikin uudelleen maailmanäyttämölle. Nyt sen paluu on hyvin epätodennäköistä vuosikymmeniin.

Suuraluepoliittisesti muutosta varmasti pohditaan näinä ja tulevina aikoina paljon (esim. Penttilä & Karvinen 2022; Harle 2023). Kansainvälinen järjestelmä on muuttunut kolmen suuralueen (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina) maailmasta kahden suuralueen (Yhdysvallat ja Kiina) maailmaksi. Sivustakatsojien, ”sitoutumattomien” maiden  määrä näyttää suurelta, mutta sen voi ennakoida supistuvan nopeasti. Suomi tuskin jää ainoaksi ja viimeiseksi valtioksi, joka noudattaa tarkoin presidentti George W. Bush jumalallista käskyä: ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”.  Viisainta on valita voittajan puoli, spekulaatiot  sijainnista suuraluepolitiikan välialueilla eivät varmasti houkuttele Ukrainan karmeiden kokemusten vuoksi (vrt. Penttilä & Karvinen 2022).

Suomen sijainti tässä asetelmassa on joka tapauksessa täysin selvä. Suomi kuuluu läntiseen suuralueeseen, eikä tälle ole vaihtoehtoa, on suuralueita kolme tai kaksi tai vaikka useampikin. UPI:n raportti (Mustasilta ym. 2022) Suomen osallisuudesta Afganistanin ”kriisinhallintaan” kertoo omalla tavallaan mitä tämä merkitsee Suomen ulkopolitiikassa. Raportin voi lukea niin, että Suomi osallistui Afganistanin (miehitys)sotaan miellyttääkseen Yhdysvaltoja ja osoittaakseen kyvykkyyttään ”hyvänä natokansalaisena”. Vieläpä luokan kilteimpänä oppilaana.  Asiaan kuului puhua Natolle (Yhdysvalloille) yhtä ja Suomen kansalaisille toista. Apusen kuvaama valehtelukulttuuri ei siis ole kuollut, se on vain saanut hyväksytyn kaavun päälleen.

UPI:n raportin kirjoittajat tuovat ohimennen mutta myös selvästi esiin sen, että haastattelut saattavat pyrkiä edistämään haastatteluaikana käynnistynyttä jäsenyyskampanjaa Naton suuntaan. Raportissa mainitaan samoin ohimennen mutta samalla ongelmattomana, että Suomi osallistuu jatkossa ”läntisen kansainvälisen yhteisön” tekemiin interventioihin. Sen Suomi tekee jatkossakin nimenomaan LÄNTISEN ”kansainvälisen yhteisön” kuuliaisena valtiokansalaisena.

Jos halutaan tältä pohjalta ennustaa, tulevina aikoina jatketaan todennäköisesti samoilla linjoilla kuin Afganistanissa. Sopimus ei siihen tosin velvoita eikä kiellä jäsenmaata harjoittamasta itsenäistä ulkopolitiikkaa. Nato-peruskirjan mukaan jäsenvaltio on velvoitettu puolustautumaan, jos sen alueelle hyökätään. Muiden jäsenmaiden velvollisuutena on puolestaan antaa välittömästi apua hyökkäyksen kohteelle — avun sisällön osalta vapaan harkintansa mukaan. Peruskirja ei velvoita millään tavalla osallistumaan sotilaallisiin interventioihin Nato-alueen ulkopuolella, ellei siellä ole tapahtunut hyökkäykseksi tulkittua iskua jonkun Nato-maan kansalaisia tai (sotilaallista) omaisuutta vastaan. Jos tuollainen isku tapahtuisi, avunantovelvoite laukeaisi, mutta tässäkään  tapauksessa velvoite välittömään avunantoon ei estä käyttämästä avun sisällön osalta itsenäistä harkintavaltaa.

Naton peruskirja on joustava sopimustekstinä. Sen lukemiseen kansallisen edun valossa Suomella on samat mahdollisuudet kuin kaikilla muillakin jäsenillä. Oikea lukutapa ei kuitenkaan selviä raastuvanoikeudessa, kansainvälisen oikeuden oppineiden raadin edessä. Sopimusta luetaan reaalimaailmassa ja sen asettamin poliittisin ehdoin. Pienen jäsenmaan harkintavalta on hyvin rajallista — sikäli kuin sitä käytännössä on lainkaan. Pienen jäsenmaan on turha odottaa apua, ellei se tarjoa palveluksiaan ja apuaan muille. On tilanne mikä tahansa, Suomen on osallistuttava niin näyttävästi, tehokkaasti ja nopeasti, että mitään epäilyksiä sen haluista ja kyvyistä ei pääse kytemään. Silti on myös niin, että ulkopoliittiselle harkinnalle ja toimintamahdollisuuksille on jatkossakin tilaa — liikkumavaraa – myös Naton jäsenenä. Oli sitä liikkumavaraa myös suomettumisen pahimpina kammovuosina.  Eri asia, onko tälle harkinnalle mitään tilaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja ulkopoliittisessa keskustelussa. Tai onko vaihtoehtojen esittäjiä edes olemassa. Kansa, puolueet ja media eivät suosi keskustelua, ne vaativat tiukkoja toimia ja päätöksentekijöiden rohkeutta täyttää jäsenyyden velvollisuudet viimeistä piirtoa myöten.

Keskustelua

Tämän tutkimuspuheenvuoro on keskittynyt ja rajoittunut valtiokeskeiseen Suomen ulkopolitiikkaan. Siihen, miten moniulotteinen viitekehys voi tuoda ulkopoliittisesta muutoksesta esiin paljon aikaisemmasta keskustelusta unohtuneita piirteitä. Moniulotteinen viitekehys ei myöskään pakota rajaamaan tarkastelua vain valtion ulkopolitiikkaan. Maailma muuttuu koko ajan myös sen ulkopuolella, kuten on havaittu jo puhuttaessa ulkopoliittisen ”agendan” laajentumisesta.

Mikään ei estäisi tutkimasta myös muiden toimijoiden kuin valtioiden ulkopolitiikkaa. Siis kansalaisjärjestöjen, liikeyritysten, jopa yksityisten ihmisten kuten esimerkiksi ”asiantuntijoiden” ja median ulkopolitiikkaa. Valtioidenvälisestä ulkopolitiikasta voidaan siirtyä puhumaan rajanvetopolitiikasta, joka kattaisi kaikki toimijat ja niiden tekemät rajanvedot toisiin toimijoihin. (Ks. erityisesti Hellmann ym. 2016 ja Harle 2022;vrt. Luoto 1997).

Mahdollisuudet ja haasteet kasvavat lisää, jos ’toimijoiden’ ja ’ulkopoliittisen’ käsitteiden lisäksi lavennetaan myös ’kansainvälisen’ ja ’poliittisen’ käsitteet. Silloin koko ulkopolitiikan tutkimuskenttä muuttuisi, koska silloin ylitettäisiin se tavanomainen ulkopolitiikka ”mitä ulkopoliitikot tekevät”.  Edessä olisi valtioiden suhteiden sijasta mitä moninaisin suhdeverkosto, suorastaan rihmasto (assemblage; ks. Dittmer 2017), jossa liikkuisi suuri määrä erilaisia toimijoita ja jossa poliittinen kamppailu saavuttaisi muotoja, joissa keinotekoinen raja sisäpolitiikan ja ulkopolitiikan välillä katoaisi. Se tarkoittaisi maailmamme moninaisuuden tunnustamista ja huomioon ottamista. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa perinteisen järjestelmäkeskeisen ja valtiokeskeisen ulkopolitiikan unohtamista ja sivuuttamista. Ulkopolitiikkaa on jatkossakin syytä tutkia kokonaisuutena, ja samalla sen kaikissa, myös perinteisissä, muodoissa. On syytä avata ikkunat ulkopolitiikkaan, mutta samalla ulkopolitiikan pimeässä huoneessa on avattava ovet maailmaan ja sen moninaisuuteen.

Joskaan englantilaista koulukuntaa ei kaikissa asioissa ole syytä seurata orjallisesti hyllyltä valmiita tavaroita poimien, suuntauksen hyvät puolet on syytä pitää tallessa. Niistä yksi on nimenomaan moniulotteisuus. Myös teoreettinen ja metodinen pluralismi on syytä pitää kunniassa. Siinä suhteessa Pursiaisen ja Forsbergin (2015) tärkeä teos voi olla oiva apuväline, jos teoksessa esitellyt teoreettiset ja metodiset lähestymistavat asetetaan hedelmälliseen vuorovaikutukseen sekä keskenään että moniulotteisen ulkopolitiikan (ja sikäli myös englantilaisen koulukunnan) kanssa.

Epilogi

Mika Aaltolan rottavertaus houkuttelee ajattelemaan muitakin rottia kuin suomettuneen ajan ”Suomea”. Tiedeyhteisöä (erityisesti kansainvälisen politiikan/suhteiden ja rauhantutkimuksen nykytilaa) puolueettomasti tarkkailevana erakkona näen valtaosan alan tutkijoista  rottalaumana, joka ei olemukseltaan poikkea juurikaan suomettuneista rotista. Uusiakin rottia media ja muut poliittiset voimat ohjaavat laatikon ulkopuolella palkintoja ja rangaistuksia jakaen. Tutkijoilla ei ole mitään toimijuutta, määräysvalta on laatikon ulkopuolella. Kun vanhoina hyvinä aikoina Hans J. Morgenthau katsoi tieteen tehtäväksi ”puhua totuutta vallanpitäjille”, nyt on valitettavasti sanottava: ”Vain harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua totuutta vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästään jo peruuttamattomasti luopuneet”. Ylistetty ulkopoliittinen muutos on siis jäänyt valitettavan keskentekoiseksi. Laatikon rotat ovat varmaankin vaihtuneet ja ehkä jotkut entiset ovat värjänneet turkkinsa näyttääkseen vapailta ja rohkeilta. Ehkä jonkun nykytutkijankin pitäisi lukea Pulkkisen Romaanihenkilö kuolema myös nykypäivän valehtelukulttuurin valossa ja herätä unestaan Apusen tapaan, siis rehellisesti oma ”rottamaisuutensa” tunnustaen.

LÄHTEET

Aalto, P. (2007): “Russia’s Quest for International Society and the Prospects for Regional-Level International Societies.” International Relations 21(4): 459-478.

Aaltola, Mika (2016): “Radikaali inhorealismi ja Suomen ulkopoliittiset opit”. Kosmopolis, 46(2), 57-64.

Apunen, Osmo (1977): Paasikiven-Kekkosen linja. Helsinki: Tammi.

Apunen, Osmo (2015): “Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”. Kosmopolis, 45(4), 40-56.

Bull, Hedley. (1977): The Anarchical Society. London: Macmillan.

Dittmer, J. (2017): Diplomatic Material – Affect, Assemblage, and Foreign Policy. Durnham: Duke University Press.

Guillaume, Xavier (2007): “Unveiling the ‘International’.” Millennium 35)3), 741-758.

Hall, Ian (2001): “Still the English Patient?” International Affairs, 77(3), 931-942.

Hall, Ian (2013): “Tilting the Windmills? The Indian Debate over the Responsibility to Protect after UNSC Resolution 1973.” Global Responsibility to Protect 5, 84-108.

Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka – johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Helsinki: BoD.

Harle, Vilho (2023)

Harle, Vilho & Sami Moisio (2000). Missä on Suomi? Helsinki: Gaudeamus.

Haukkala, Hiski (2020). Suuren pelin paluu. Helsinki: Otava.

Hellmann, G. ym, (2016): Transformation of Foreign Policy: Drawing and Managing Boundariesa from Antiquity to the Present. Oxford: Oxford University Press.

Holsti, Kalevi. (1967/1995): International Politics and Foreign Policy – A Framework for Analysis. Englewood Cliffs: Prentice Hall.

Jackson, Robert. (2000): The Global Covenant – Humkan Conduct in a World of States. Oxford: Oxford University Press.

Keens-Soper, Maurice. (2000): Europe in the World: The Percistence of Power Politics. Basingstoke: Macmillan Palgrave.

Kopra, Sanna (2016): With Great Power Comes Great Responsibility? China and International Practice of Climate Responsibility. Tampere: Tampere University Press.

Luoto, Jari (1997): Ulkopoltiikka ja ihmisoikeudet. Helsinki: Gaudeamus.

Morgenthau, Hans J. (1948/1978): Politics among Nations – Struggle for Power and Peace. New York: Knopf.

Mustasilta, K. ym. (2022)

Orwell, George (1950). Vuonna 1984. Suomennos O.Talvitie. Porvoo: WSOY.

Penttilä, R. E. J. & J. Karvinen (2022)

Pursiainen, Christer & Forsberg, Tuomas (2015). Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Chan Puma House.

Seppä, Tarja (2019): Responsibility to Protect as a United Nations Security Council Practice in Southy Sudan. Tampere. Tampere University Press.

Tarkka, Jukka (1977): 13. artikla. Porvoo: WSOY.

Tuomi, Helena (1976). Suomi ja kolmas maailma. Helsinki: Gaudeamus..

Väyrynen, Paavo (1989/1988): Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikka. Helsinki: WSOY.

Wight, Martin (1973/1946): Power Politics. Postuumi toinen laitos, toimittajat H.Bull  ja C. Holbrook. London: Continuum.


[1] Muista ’kansainvälistä’ käsitelleistä kirjoittajista hyväksyttiin vain ne, joilla oli (ulko)politiikasta käytännön kokemusta: Machiavelli ja Burke (myöhemmin myös G. Mazzini). Grotius perusti oman kansainvälisen oikeuden tutkimuksen siihen käytännölliseen havaintoon, että sodankin aikana tarvittiin yhteistyötä sekä itse sodassa että haavoittuneiden auttamiseksi ja kärsimysten rajoittamiseksi. Kant oli triadissa pitkälti väärässä roolissa, koska Wightin maailmanyhteisö oli vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten taistelun näyttämö, jossa Kantin mukanaolo ei tunnu luontevalta.

[2] Juntunen viittaa myös identiteettipoliittiseen asetelmaan, mutta sen sijoittamista ulkopolitiikkaan en pidä perusteltuna. Minun ja Sami Moision (2000) käyttämä termi ’kansallinen identiteettipolitiikka’ ei ole valtiovallan ulkopoliittinen projekti, vaan kansallinen eliitin ohjaama kansallishenkinen suuntaus, joka rakentaa eroa yhteen suuntaan (Venäjään) ja samuutta toiseen (länteen tai aitoon Eurooppaan). Ulkopolitiikkana identiteettikysymys voi esiintyä ns. rajanvetopolitiikassa (ks. Hellmann 2016), josta yhtenä esimerkkinä olen käsitellyt Juhani Ahon uskonnollisperäistä rajanvetoa suhteessa pakanallisiin (ortodoksisiin) karjalaisiin erityisesti teoksissa Panu ja Juha. (Harle 2022, 121–24). Identiteettipolitiikassa rakennetaan ”minun/meidän” identiteettiä suhteessa Toiseen; rajanvetopolitiikassa kysymys ei ole identiteettistä, vaan jo olemassa olevan identiteetin perusteelle nojaavasta rajanvedosta minun ja vatsapuolella olevan ryhmän välillä (siis esim. hyvän ja pahan taistelusta, jossa roolit ovat annettuja ja pysyviä, eikä kukaan kysy: ”ollako hyvä vai eikö olla” (siis ollako hyvä vai paha).?

46 kommenttia On Suomen ulkopolitiikan muutos moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehyksen valossa

  • Pingback: Paavo Väyrynen » Suomelle itsenäinen ulkopolitiikan linja – Suomen linja ()

  • Eduskunnan Nato-päätöksien, 17.5.2022 ja 1.3.2023, kun mainitut päätökset rikkovat Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksessa Suomelle asetettuja velvoitteita ja hankintakieltoja, olevan vailla oikeusvoimaa.

    Suomen eduskunnalla on rajoitettu ja kapea toimivaltaa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen kansainvälisoikeudellisessa tulkintakiistassa.

    Suomi on valtio-oikeudellisesti Pariisin rauhansopimuksen toimeenpanija, normin seuraaja, ei sen asettaja.

    Pariisin rauhansopimus on edelleen muuttumattomana voimassa ja säädöskokoelmassamme tunnuksella ”SopS 19/1947”. Sopimuksen toimeenpanon valvojia Suomessa ovat Iso-Britannia ja Venäjä – Yhdysvaltojen hallituksen tahdosta – Neuvostoliiton jatkajavaltiona.

    Pariisin vuoden 1947 rauhansopimukseenhan kuuluvat osana myös Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisten sotatoimien lopettamissopimukset maaliskuulta 1940 ja syyskuulta 1944.

    Pariisin rauhansopimus määrittelee myös Suomen ja Venäjän nykyiset valtiorajat. Jos me tulkitsemme, kuten nyt Suomessa tasavallan presidentillä, valtioneuvostolla ja eduskunnalla on ollut virkavelvollisuutta rikkovana tapana, Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen vanhentuneeksi, niin silloin me väitämme olevamme sotatilassa suuren naapurivaltion, Venäjän, kanssa.

    Suomen valtiojohdon itselleen hankkima pattitilanne Nato-liittosuhteessaan toistaa samaa kaavaa mikä toteutui jo vuonna ns. 1962 Kuuban, Turkin ja Italian ohjuskriisissa.

    Tilanne vuonna 1962 ratkesi Yhdysvaltojen, Kuuban ja Neuvostoliiton valtiojohtajien ja heidän avustajakaartinsa osaamisella kun Yhdysvallat lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan ja veti keskimatkan tuoreet ydinohjuksensa Turkista ja Italiasta, ja kun Neuvostoliitto poisti 42 uunituoretta keskimatkan ydinohjusten laukaisualustaa Kuubasta.

    Kennedyn ohjuskriisin viime vaiheessa neuvostojohdolle Moskovaan lähettämän kirjeen luonnoksessa oli viittaus Suomen asemaan Neuvostoliiton naapurina.

    Kennedy esitti kirjeessään Moskovalle kysymyksen:

    ”Miten Neuvostoliitto reagoisi, jos Suomeen olisi tuotu sitä uhkaavaa aseistusta. ”Olen varma siitä, että Neuvostoliiton hallitus reagoisi siihen voimakkaasti. Juuri sellaiselta tapaukselta näyttää Neuvostoliiton toiminta Kuubassa meidän mielestämme.”

    Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksessa Suomen armeijalle määrättyjen toimintarajoitteiden ja kieltojen mukaan ydinaseet ja niiden kantolaitteina risteilyohjukset ja hyökkäyspommittajat , laivaston 10 000 tn-rajoitus sekä asekoulutus muille kuin puolustusvoimain ja rajavartiolaitoksen henkilöstölle, on Suomessa kiellettyä.

    Suomessa kansallista asekoulutusta siviileille alettiin valmistella salassa jo syyskuusta 1990 ja julkisesti asekoulutus käynnistettiin laittomasti ilman lakia vuonna 1992.

    Myöhemmin siviilien koulutuksesta säädettiin juostenkustuna takautuva laki, jolla armeijan laajat laittomat asekoulutuskäytännöt yritettiin laillistaa, joka paramilitaristinen koulutus kuitenkin rikkoo edelleen vuonna 2023 Suomen kansainvälisiä sopimusvelvoitteita. Suojeluskuntajärjestöthän lakkautettiin aikoinaan asekoulutusta siviileille antavina valvontakomission rauhansopimuksen toimeenpanotulkinnalla.

    Turkin hallitus toimitti helmikuussa 2022 YK:lle hakemuksen, jossa Turkki vaatii YK:lta toimia Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa ja Kreikkaa vastaan Lousannen vuoden 1923 kansainvälisessä sopimuksessa ja Pariisin vuoden 1947 Italian rauhansopimuksessa sovitun Aegean merellä olevien, Kreikalle (Hellaksen tasavalta) kuuluvan, Dodecanesin saariston saarten demilitarisaation laiminlyönneistä.

    Yhdysvaltojen ulkoministeriön Turkin Dodecanesin saariston demilitatisointia koskevan hakemusta koskevan lausunnon mukaan itsenäinen valtio voi omilla saarilleen tehdä mitä lystää!

    YK siirsi Aegean meren Dodecanesin saariston demilitarisoinnin laiminlyöntiä koskevan sopimusasian YKn Haagin kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi.

    Nämä Turkin ja Yhdysvaltojen ristiriidat ja erilaiset tulkinnat Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksessa sovittujen Aegean meren Dodecanesin saariston saarten demilitarisoimisesta ja riskeistä Suomen Nato-integratiossa ovat olleet tasavallan presidentin ja valtioneuvoston tiedossa vuosikymmenet ja myös helmikuussa 2022.

    Kreikka on Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian tuella rakentanut Turkin rannikolla oleville Dodecanesin saarille kymmenien tuhansien sotilaiden tukikohdat lentokenttineen. Turkki ja Venäjä ovat protestoineet jo pitkään saarten militarisointia ja Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen rikkomista.

    Pariisin vuoden 1947 Italiaa koskevassa rauhansopimuksen viidennessä osiossa, ”Kreikka” , on artiklassa 14 lueteltu ne 15 Kreikalle kuuluvaa Aegean meren Dodecananesin saariston saarta, jotka on demilitarisoitava.

    Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kreikka ovat olleet jo 75 vuotta haluttomia toteuttamaan saarten demilitarisointia. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kreikka ovat Dodecanesin saariston 165 saaren demilitarisointia koskevan Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen allekirjoittajavaltioita mutta Turkki ei.

    Tietokirjailija ja professori Pekka Visuri arvioi valtioneuvoston selontekoa koskevassa lausunnossaan 5.5.2022 eduskunnan puolustusvaliokunnalle:

    ”Pariisin rauhansopimuksessa on kielto osallistumisesta toista osapuolta vastaan suunnattuihin liittoihin. Venäjä pitää Natoa sellaisena. Nato-jäsenyyden kannalta perustava kysymys on suhde Venäjään. Selonteossa todetaan: ”Suomen mahdollinen jäsenyys Natossa lisäisi liittokunnan pinta-alaa merkittävästi, kaksinkertaistaisi sen maarajan Venäjän kanssa, sekä siirtäisi liittokunnan entistä lähemmäksi Venäjän strategisesti merkittäviä alueita (Kuola, Pietari). Suomen tavoitteena olisi myös Naton jäsenenä ylläpitää toimivia suhteita Venäjään. Venäjä on ilmaissut julkisesti suhtautuvansa kielteisesti Naton laajentumiseen. Venäjä on yhtäältä todennut, että päätös Natoon liittymisestä kuuluu Suomelle ja Ruotsille sekä toisaalta, että Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon aiheuttaisi sotilaallis-poliittisia seurauksia, mikä vaatisi Venäjältä tasapainottavia toimia.” Selvittämättä jää, miksi Suomen kannattaisi ottaa noin vakavia riskejä, kun ilman niitä on tultu hyvin toimeen?

    Kun Venäjän hallituksen edustajat viittasivat Yhdysvaltojen hallituksen kanssa toukokuussa 1997 käymissään Nato-neuvotteluissa muun muassa Yhdysvaltojen ulkoministeri James Bakerin 6.6.1990 Moskovassa Naton nimissä antamiin lupauksiin; ”Nato on laajene tuumakaan itään”, niin amerikkalaiset vastasivat tylysti venäläisille;
    ”Ne lupaukset annettiin Neuvostoliitolle, ei Venäjälle.”

    Vastaavastihan Venäjä tulkinnee nyt Suomen hallituksen Pariisin rauhansopimusta koskevaa yksipuolista julistusta 21.9.1990; ne Pariisin rauhansopimuksen 22. artiklan muutosproseduuria rikkovat tulkinnat, jotka Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluelinjalla annettiin salassa tasavallan presidentti Mauno Koivistolle syyskuussa 1990, eivät oikeudellisesti sido Venäjän parlamenttia ja hallitusta.

    Ydinaseita ja niiden kantolaitteita; risteilyohjuksia ja hyökkäyspommittajia, koskeva hankintakielto vahvistetaan Suomen valtioneuvoston kokouksen 21.9.1990 Pariisin rauhansopimusta koskevassa yksipuolisessa, sopimusta rikkovassa, julistuksessa. Sopimuksen valvojat, Iso-Britannia ja Venäjä, katsoivat Suomen hallituksen rikkovan yksiúolisella julistuksellaan sopimuksen 22. artiklassa sovittua proseduuria monikansallisen sopimuksen muuttamisesta.

    Tasavallan presidentin 17.5.2022 nimittämän Suomen Nato-valtuuskunnan edustajina ulkoministeri Pekka Haavisto ja puolustusministeri Antti Kaikkonen väittivät eduskunnan puolustusvaliokunnan lausunnon mukaan Naton päämajassa käydyissä Suomen hakemusta koskevissa keskusteluissaan heinäkuussa 2022 näin:

    ”Mitkään kansainväliset sopimusvelvoitteet eivät aseta estettä Suomen Natoon liittymiselle.”

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö korosti viime viikolla kansainvälisten sopimusvelvoitteiden noudattamisen tärkeyttä eduskunnalle näin:

    ”Olemme aina pitäneet monenkeskisten kansainvälisten sopimusten sitovuutta pienen maan elinehtona. Siitä on hyvä pitää kiinni.”

    Sanomatta kuitenkin jäi, että vuoden 1947 monikansallinen Pariisin rauhansopimus, jonka yksi allekirjoittavaltio Suomi on, rajoittaa Suomen vapaata harkintaa mitätöidä yksipuolisella valtioneuvuston julistuksella Ahvenanmaan nykyinen oikeudellinen status.

    Eduskunta ratifioi syyskuussa 1947 lakina Pariisin rauhansopimuksen velvoitteet ja toimintarajoitteet osaksi kansallista oikeuttamme. Eduskunta ei ole sen koommin koskenut sopimukseen.

    Ydinaseita koskeva Suomen hankintakielto todetaan myös valtioneuvoston kokouksen 21.9.1990 Pariisin rauhansopimusta koskevassa yksipuolisessa sopimusta rikkovassa julistuksessa. Sopimuksen valvojat, Iso-Britannia ja Venäjä, katsoivat Suomen hallituksen rikkovan yksipuolisella julistuksellaan sopimuksen 22. artiklassa sovittua proseduuria sopimuksen muuttamisesta.

    Martti Pelho
    Saundersfoot
    Cymru (Wales)

  • Pingback: Paavo Väyrynen » Ulkopoliittista keskustelua on vihdoinkin ryhdyttävä käymään! ()

  • I’ve been browsing online more than 3 hours today, yet I never found any interesting article like yours. It is pretty worth enough for me. Personally, if all webmasters and bloggers made good content as you did, the internet will be much more useful than ever before.
    I’ll right away grasp your rss as I can’t in finding your email subscription hyperlink or e-newsletter service. Do you have any? Kindly let me know in order that I may just subscribe. Thanks.
    https://sinee-nebo-golova.com

  • [url=https://t.me/ozempic_pokupka_prodaja]купить шприц оземпик[/url] – трулисити отзывы похудевших, ozempic инструкция цена

  • [url=https://t.me/modeli_individyalki_moskvy]Знакомства без обязательств москва[/url] – дешевые девочки москвы, девочки москвы

  • [url=https://megauto.online]Междугородние такси Оренбург[/url] – Такси межгород Стерлитамак, Междугородние перевозки Екатеринбург

  • [url=https://xn--krken13-9va.at]kraken зеркало тор[/url] – kraken ссылка зеркало, kraken даркнет

  • [url=https://xn--krken13-9va.at]kraken зеркало тор[/url] – kraken вход, kraken сайт

  • [url=https://xn--krken13-9va.at]kraken сайт[/url] – kraken зеркало официальный, kraken ссылка зеркало

  • [url=https://12.kraken.gl]KRAKEN ссылка зеркало[/url] – KRAKEN через tor, kraken сайт

  • [url=https://redirect.m3ga.as]m3ga официальный сайт[/url] – https m3ga at, mega

  • [url=https://xn--90ascrfejh9f.org/]blacksprut не работает сегодня[/url] – блэкспрут ссылка, блекспрут зеркала

  • [url=https://mega555za3dcionline.com/]мега ссылка[/url] – сайт мега даркнет, мега официальный сайт

  • [url=https://kraken12.co.at]kraken сайт[/url] – kraken darknet, кракен зеркало

  • [url=https://i.megas.sbs/]mega sb что это за сайт[/url] – как зайти на мега, как зайти на mega

  • my explanation [url=https://atomic-wallet.fr]atomic wallet[/url]

  • check it out [url=https://bidencash.asia/]Free cc[/url]

  • Ad impossibilia nemo tenetur — Нельзя заставлять выполнить невозможное.

  • check my blog [url=https://bidencash.st/]Free cc[/url]

  • navigate here [url=https://bidencash.bid/]benumb[/url]

  • Click This Link [url=https://potplayer.network]Pot player download[/url]

  • [url=https://bs2sate2.at]Блэкспрут ссылка[/url] – Blacksprut ссылка, Bs2site

  • [url=https://www.onioni4.ru/news]Новости Даркнета[/url] – Список сайтов Даркнета, Список Tor сайтов

  • [url=https://www.onioni4.ru/content/tor_saiti_spisok]Список Tor сайтов[/url] – Новости Даркнета, Народный путеводитель Даркнета

  • [url=https://www.onioni4.ru/content/onion_saiti]Onion сайты[/url] – Народный путеводитель Даркнета, Даркнет 2024

  • [url=https://www.onioni4.ru/content/tor_saiti_spisok]Список Tor сайтов[/url] – Даркнет 2024, Список сайтов Даркнета

  • [url=https://www.onioni4.ru/about]Народный путеводитель Даркнета[/url] – Новости Даркнета, Даркнет 2024

  • [url=https://www.onioni4.ru/content/darknet_poiskovik]Даркнет поисковик [/url] – Даркнет поисковик, Новости Даркнета

  • [url=https://xn--90ascrfejh9f.org/]http blacksprut[/url] – http blacksprut, блекспрут зеркала

  • [url=https://i.megas.sbs/]работает ли мега сб[/url] – mega sb не работает сайт, что случилось с mega sb

  • [url=https://12.kraken.gl]https KRAKEN[/url] – официальное зеркало kraken, тор kraken

  • Per aspera ad astra

  • 100 лет тому вперед смотреть фильм онлайн. 100 лет тому вперед фильм смотреть.

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar