Kansainvälisestä politiikasta puhuttaessa käytetään aika ajoin sellaisia termejä, joilla ei ole oikeastaan mitään, ainakaan käsinkosketeltavaa, sisältöä. Tätä tekevät poliitikot, toimittajat ja usein myös tavalliset kansalaiset.
On tyypillistä, että termit vaihtuvat. Joku katoaa, ja uusi tulee tilalle.
Jumala, yleinen mielipide ja kansainvälinen yhteisö ovat niistä ehkä tunnetuimmat. Niistä jokaisella on ollut tärkeä jopa keskeinen rooli kansainvälisessä politiikassa.
Tosin yhtään noista mahtavista vaikuttajista ei ole koskaan näkynyt, niitä ei ole koskaan haastateltu. Ketään vastaantulijaa ei ole tunnistettu termin tarkoittamaksi hahmoksi.
Silti poliitikko tai toimittaja tietää aina ja nopeasti, mitä mainittu hahmo ajattelee. Kun kansainvälinen yhteisö tuomitsee siviililentokoneen alas ampumisen jo 15 minuutin kuluttua tapahtumasta, toimittaja ei kerro kenelle hän on asiasta soittanut ja keneltä tuon tiedon saanut.
’Jumala’ oli suosiossa aikaisempina aikoina, joskus käytössä edelleenkin Sen tilalle on kuitenkin tullut Jumalan kuoleman jälkeen maallinen sanasto, ja siinä ’yleinen mielipide’ ja ’kansainvälinen yhteisö’.
Yhteistä näille termeille on se, että termillä viitattu toimija vaikuttaa ratkaisevasti siihen, syttyykö sota. Varsinkin yleisen mielipiteen uskottiin estävän sodan, ja näin uskottiin erityisesti ennen toista maailmansotaa.
’Jumala’ ja ’kansainvälinen yhteisö’ puolestaan on astunut näyttämölle silloin kun jonkun valtion toimet on haluttu tuomita tai sotaan syyllistä valtiota rangaista.
Mainitut mahtavat vaikuttajat eivät ole pystyneet estämään sotaa eikä sotia. Rangaistuksetkin ovat jääneet voittajien harkintakyvyn ja kostonhimon varaan.
Muutamia vuosia sitten ’kansainvälinen yhteisö’ riensi aina näyttämälle rankaisemaan ja tuomitsemaan pahantekijöitä (pahan akselin valtioita). Jostain syystä se katosi yllättäen ja kokonaan.
Nyt tilalle on astunut ’sopimusperustainen kansainvälinen järjestelmä’, tosin melko hapristuneena raakkina, miltei kuolleena ankkana.
Esimerkiksi Teemu Luukka totesi 15.3. Helsingin Sanomissa, että ”Venäjä sai kansainvälisen sopimuspohjaisen järjestelmän kriisiin”. Hänen mukaansa ”sopimukset on tarkoitettu … estämään yksittäisten valtioiden mielivaltaa”.
Edelleen: ”Venäjä pyrkii sekoittamaan Eurooppaa ja muita valtioita, jotka perustavat toimintansa kansainväliseen oikeuteen.” Nyt sopimuspohjainen järjestelmä on kriisissä. Ja tuo ”sekaannus uhkaa levitä myös Suomen Eduskuntaan.”
Siis: ’kansainvälinen yhteisö’ on muuttunut ’kansainväliseksi sopimuspohjaiseksi järjestelmäksi’. Siinä keskeisellä sijalla on sopimus, kansainvälinen oikeus, tai joillakin puhujilla ’YK järjestelmä’.
Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa yksi tärkeä suuntaus, ns. englantilainen koulukunta on käyttänyt ’kansainvälisen yhteisön’ käsitettä hieman toisenlaisessa merkityksessä. Siinä ’kansainvälinen yhteisö’ ei ollut eikä ole vain valtioiden joukko eikä se ole myöskään rajallisesti kapea sopimuksiin tai kansainväliseen oikeuteen liittyvä ilmiö.
Englantilainen koulukunta hahmottaa kansainvälisen politiikan ilmiökentän kolmeksi ulottuvuudeksi tai ilmiöksi. Ne ovat kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö.
Kansainvälinen järjestelmä on mekanistinen vuorovaikutusjärjestelmä, jossa valtiot taistelevat keskenään vallasta ja turvallisuudesta, sotilaallista voimaa ja sotilaallista uhkaa painottaen.
Kansainvälinen yhteisö puolestaan tarkoittaa sitä, että valtiot noudattavat keskinäisessä kanssakäymisessään sääntöjä, normeja ja (sosiologisesti ymmärrettyjä) instituutioita.
Noita instituutioita ovat suvereniteetti (ja siis valtio), diplomatia, kansainvälinen oikeus, kauppa (kaupan säännöstö), ja sota (sodan säännöstö). Näiden instituutioiden tarkoituksena on edistää rauhanomaista yhteistyötä tai rajoittaa sodan tuhoja tietä rauhaan valmistellen.
Puhdasta mekanistista järjestelmää ei voi olla olemassa, kanssakäyminen voi perustua vain sääntöihin, normeihin ja instituutioihin. Jopa sota vaatii jonkinlaista yhteistyötä. Ja jopa sodankävijät voivat harjoittaa samaan aikaan jotakin rauhanomaistakin yhteistyötä.
Ellei mitään muuta ole käytettävissä, ainakin diplomatian jatkuvuutta ja säilyttämistä on pidetty ja pidetään välttämättömänä kaikissa olosuhteissa. Sopimuksista (siis kansainvälisestä oikeudesta) voidaan vääntää kättä, ja sopimuksia voidaan myös rikkoa, mutta itse instituutio ei silloinkaan kuole.
Kolmas näyttämö on maailmanyhteisö, jonka toimijoita ovat ihmiset. Kysymys on siis ihmiskunnasta ja sen kohtaamista ongelmista. Niiden hoitamiseen ihmiskunta on organisoitunut valtioiksi. Valtio on maailmanyhteisön (ihmiskunnan) merkittävin ja tärkein instituutio.
Valtiot voivat toki muodostaa keskenään järjestöjä, siis valtioiden välisiä organisaatioita. Niistä tärkein on Yhdistyneet kansakunnat (YK), ja myös alueellisia järjestöjä on olemassa (esim. EU, samoin sotilaallisia (esim. Nato).
Kansainvälisiä organisaatioita englantilainen koulukunta sanoo sekundäärisiksi instituutioiksi. Ne syntyvät ns. primääristen instituutioiden (kuten diplomatia ja kansainvälinen oikeus) varaan, mutta ne voivat puolestaan vaikuttaa primääristen instituutioiden (kuten esim. kansainvälisen oikeuden) kehitykseen.
Maailmanyhteisön suurissa kysymyksissä valtiotoimijan lisäksi on mukana myös muita toimijoita yksittäisistä kansalaisista (esim. kansainvälisen oikeuden tutkijat ja tuomarit) kansallisiin ja kansainvälisiin kansalaisjärjestöihin.
On tietenkin totta, että ’sopimusvaraisen järjestelmän’ tai oikeammin sopimusten (siis kansainvälisen oikeuden) rooli on erittäin tärkeä. Mutta on syytä muistaa, että se on vain yksi kansainvälisen yhteisön instituutio tai elementti. Sen lisäksi se on jatkuvasti kehittyvä ja muuttuva instituutio, siis pohjimmiltaan poliittinen kysymys. Kysymys ei ole lakikirjasta (kansainvälinen ”laki” siinä mielessä kuin on olemassa esim. teos ”Suomen laki”) vaan säännöstöstä jossa toimijat (erityisesti valtiot) sitä tulkitsevat etujensa mukaisesti.
Sopimukset ovat tietenkin tärkeitä kaikessa yhteiskunnallisessa ja myös kansainvälisessä elämässä. Muinaisen Iranin/Persian zarathustralaisuus (synty noin 1500–1700 eaa.), näki kaikki sosiaaliset suhteet sopimuksina. Mukaan lukien ihmisen ja Hyvän hengen tai vaikkapa isän ja pojan suhde. Eettisenä ohjeena oli sopimusten varaukseton noudattaminen kaikissa olosuhteissa.
Zarathustralaiset eivät olettaneet, että kaikki tuota velvoitetta seuraisivat. Ihmisellä on taipumus rikkoa sopimuksia. Sen lisäksi Hyvän hengen yhden ilmentymän, aurinkojumala Mithran, oli valvottava sopimusten noudattamista ja rangaistava sopimuksen rikkojia. Valvonta koski myös ja ehkä erityisesti ”kansainvälisiä” sopimuksia.
Jumala, yleinen mielipide, kansainvälinen yhteisö ja kansainvälinen sopimusvarainen järjestelmä eivät ole ihmisen toiminnasta riippumattomia asioita tai tekijöitä. Vain ihmiset ja ihmisryhmät (perheistä sukuihin tai klaaneihin, valtioihin ja valtioiden välisiin järjestöihin) voivat edustaa historiallista toimijuutta, ja tehdä jotakin tai olla tekemättä.
Ja kukaan ei tässä maailmassa pysty tekemään kaikkea yksin, on se jumala, yleinen mielipide tai vaikkapa ’sääntöperäinen kansainvälien järjestelmä’¨. Sosiaalinen yhdessäolo kaikissa sen muodoissaan voi perustua vain yhteistyöhön, yhdessä tekemiseen.
On ehkä parempi että tuo yhdessä tekemisen perustuu pääosin rauhanomaiseen yhteistyöhön ja rauhanomaiseen kanssakäymiseen. Itsekäs omien etujen ajaminen sotilaallisen voiman avulla on johtamassa ihmiskunnan massiiviseen tuhoon. Tämä mahdollisuus on ihmiskunnan historiassa ennen kokematon.
Esittelen englantilaista koulukuntaa tarkemmin teoksessa Moniulotteinen ulkopolitiikka (Helsinki: Bod 2022) ja blogeissakin on siitä paljon puhuttu.
Tämä kirjoitus on kommentti nykyisin populaariin ’kansainvälinen sopimusjärjestelmä’ termiin. Se toki on osaltaan oikea termi, mutta liian kapea ja poliittisesti vääristynyt. Ei ’kansainvälinen sopimusvarainen järjestelmä’ voi olla vain nykypäivään liittyvä kapea kysymys; kyllä ihmiskunta sopimusvaraisuuden idean tuntee paljon laajempana ilmiönä, jolla on pitkä historiallinen perintönsä. Sopimukset ja diplomatiakin on tunnettu vuosituhansia, jos ennen kuin termejä ’sopimus’, ’diplomatia’ tai vaikkapa ’kansainvälinen oikeus’ oli edes keksitty. Ja silloin on kysymys koko ihmiskunna kulttuurisesta ja sosiaalisesta perinnöstä, ei vain esim. toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä julistuksista ja sopimuksista.
