Suomen Natojäsenyyshanke vangin ongelman pelin valossa
Tämä kirjoitus on pelkästään harjoitelma, jonka avulla pohdin jäsenyyttä koskevaa valintatilannetta. Hakemus on jo ajat sitten jätetty ja jäsenyyttä voi pitää jo selvänä asiana, jos jäsenyydelle tulee ylittämätön este, Suomi ei sitä estettä rakenna. Politiikassa tietenkin kaikki palikat elävät ja muuttuvat, mutta kovin todennäköistä ei ole, että kukaan muukaan jäsenyyttä estäisi. Näin ollen tarkoituksena ei ole myöskään ottaa kantaa puolesta tai vastaan, tai kritisoida tehtyä päätöstä. Aika näyttää, onko päätös ollut hyvä vai huono. Tässä haluan vain viitata siihen, että näissä asioissa ns. rationaalisen päätöksen tekeminen on vähintäänkin vaikeaa, koska päätös tehdään epävarmuuden vallitessa ja järkeväksi uskotuilla oletuksilla. Juuri noiden oletusten oikeellisuus voidaan arvioida vasta tulevan historiallisen kehityksen yhteydessä.
Alla oleva ei ole puhdas vangin ongelman peli, lisäksi peliteoria saattaisi tuntea jonkin muun pelin joka sopisi paremmin. Peliteoria ei todista mitään, se on vain väline pohtia rationaalisen toiminnan mahdollisuutta ja nimenomaan siihen sisältyviä riskejä. Asetelma enintään varoittaa siitä, että ”rationaalinen” valinta voi olla todellisuudessa vain valinnan tekijöiden luovaa mielikuvitusta.
Peli on nelikenttä, jossa on kaksi ulottuvuutta: 1) Suuri ulkoinen uhka—Ei Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen uhkaa ja 2) Naton jäsen—Ei Naton jäsen. Kirjoitan asetelman sellaiseen muotoon, jossa vasen yläkulma edustaa toista ääripäätä ja oikea alakulma sen täyttä vastakohtaa.
Sellien sisällä on tieto siitä, mikä on tilanne jos annetut valinnat tehdään. Suluissa oleva luku kertoo suurimman mahdollisen voittoarvon, paras arvo on tässä 50, jonkin verran positiivista arvoa osoittaa luku 4, samoin luku 1. -50 puolestaan on huonoimman mahdollisen tuloksen arvo.
Alkuperäinen vangin ongelma oli kahden pelaajan peli. Sheriffi lupaa kahdelle vangitulle pyssymiehelle että jos kumpikaan ei tunnusta pankkiryöstöä, molemmat joutuvat vankilaan vuodeksi. Jos vain toinen toistaa kaveriaan vastaan, todistaja pääsee heti vapaaksi mutta todistuksen kohde hirtetään. Kun molemmat pitävät viisaana todistajaksi ryhtymistä, lopputuloksena molemmat hirtetään. Peliasetelmaa on sovellettu mm. asevarusteluun: jos molemmat pitävät varustelutason minimissä, uhka on olemassa mutta ilman suurempaa riskiä. Jos vain toinen varustautuu, varustautuja voittaa ja pääsee määräävään asemaan. Jos molemmat varustautuvat, syntyy varustelukilpailu joka saattaa päättyä sotaan.
Ei Naton jäsen Naton jäsen
| Ulkoinen uhka suuri | Suomettuminen (1) | Turvatakuut (50) |
| Ei hyökkäyksen uhkaa | Liittoutumattomuus (4) | Joutuminen liiton käymään sotaan (-50) |
Vangin ongelma, dilemma on siinä, että pelaajalla on rationaalisesti syytä pyrkiä pois vasemmasta yläkulmasta koska liittoutuminen luo pelotteen uhkaajaa vastaan, ja Suomen toimintavapaus pääsee irti suomettumisen kahleista. Jos hyökkäyksen uhkaa ei ole, liittoutumattomuus on mielekäs mikäli siihen ei liity naapurivaltion muuta painostusta (eli suomettumisen riskiä ei olisi).
Todellista ja pitävää tietoa hyökkäysuhasta ei (ainakaan virallisesti) ole: ”Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa”. Onko valtiovallalla asiasta tarkempaa ja pitävää tietoa, on avoin kysymys. Historiallisen kokemuksen ja kevään 2023 aikana käynnistyneen Ukrainan sodan sekä ”salavihollisuuden” (russofobian tai muun Venäjää koskevan pelon) vuoksi suomettumisen tai alistamisen riski ja todennäköisyys on monen mielessä varsin suuri, jopa hyökkäyksen osalta vuorenvarma. Näin ollen liittoutuminen tuntuu varmalta ja järkevältä valinnalta. Sen taustalla on kuitenkin tuo oletettu uhka, ja lisäksi asiaan liittyy oletus siitä, että Naton tarjoama pelote tai turvatakuu[1] toimii ja estää hyökkäyksen. Jos pelote ei estä hyökkäystä, turvatakuu muuttuu taisteluksi Suomen maaperällä, ei Venäjä eikä Nato jää odottamaan sitä, että vastapuoli miehittää Suomen alueen. Sen lisäksi Suomi on velvollinen antamaan välittömästi apua, jos liittokunnan jäsenvaltion alueelle hyökätään. Jos eurooppalaista tai maailmanlaajuista suursotaa käytäisiin, Suomi tosin joutuisi siihen mukaan on Naton jäsen tai ei.
Jos asiat menevät hyvin (pelotepolitiikka onnistuu), valinta on ollut oikea. Jos asiat menevät huonosti (eli sota Venäjän ja liittokunnan välillä alkaa), Suomen osuus taistelussa riippuu sotilaallisista ja strategisista näkökohdista, ennen muuta siitä, missä sotanäyttämö on. Tuskin se Suomen ja Itämeren alueella edustaisi jonkinlaista rauhan saareketta.
Uhka on oletus (joko uhan olemassaolosta ei ei-olemassaolosta). Valinnan seuraukset ovat nekin oletuksia. Jos oletusten maailmasta ajallaan siirrytään todelliseen maailmaan, sen ajan eli tulevat tapahtumat näyttävät mikä oletuksista piti paikkansa. Jos hyökkäystä ei tapahdu, pelotepolitiikan sanotaan onnistuneen — tosin hyökkäys voi jäädä tekemättä, jos hyökkääjäksi oletettu valtio ei sellaista ole alun perinkään suunnitellut. Mutta pelotepolitiikan kannattajat voittavat, koska heidän uskomustaan ei voi todistaa vääräksi.
Tämmöisessäkin tilanteessa päätöksentekoa voidaan sanoa rationaaliseksi, se on rationaalinen niin kauan kuin oletukset tehdään harkiten, samoin niihin liittyvät päätökset. Kaikki kuitenkin tapahtuu epävarmuuden vallitessa ja todelliset seuraukset ilmenevät vasta tulevaisuudessa. Tämä epävarmuus ja tulevaisuuden moninainen luonne on politiikassa aina otettava huomioon, reaalimaailmassa ja politiikassa kaikki ei tapahdu niin kuin niiden uskottiin tai toivottiin tapahtuvan. Hyvä aikomus voi johtaa myös täydelliseen katastrofiin. Kukaan ei halunnut ensimmäistä maailmansotaa, mutta se käytiin ja noin 40 miljoonaa ihmistä kuoli. Toisessa maailmansodassa Saksa lähti korjaamaan Versaillesin häpeärauhaa, mutta tulos oli tavoitteeseen nähden varsin epätoivottu: ehkä rauha kuitenkin antoi Saksalle paremman elinmahdollisuuden kuin mitä tapahtui ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa.
Vangin ongelman pelitilanne ei kuitenkaan ole ainoa mahdollisuus. Asetelman taustalla oleva kuva valtioiden pyrkimyksestä valtansa säilyttämiseen ja laajentamiseen, asetelmaan liittyvä turvallisuusdilemma (jokaisen pitää huolehtia omasta turvallisuudestaan, koska valtioiden yläpuolella olevaa maailmanhallitusta ei ole), ja sanalla sanoen maailmanpoliittinen valtataistelu vastaavat hyvin kuvaa politiikan ja varsinkin kansainvälisen politiikan luonnetta. Osapuolten, kuten erityisesti valtioiden, välillä on eturistiriitoja erityisesti turvallisuuden mutta myös muiden kysymysten suhteen, ja ristiriitojen ratkaisemiseksi käytetään usein sotilaallista voimaa, sotaa. Sota on ollut ja on edelleen politiikan jatkamista toisin keinoin. Onko se tehokas ja hyvä politiikan tekemisen väline, on asia erikseen: sota on edelleen ”jumalan tuomio”, eli sen lopputulos ei aina vastaa sitä mitä hyökkääjä tai yleensä osapuolet haluavat. Maailmanpolitiikka ja ulkopolitiikka ilman tätä kovaa realismia ei ole mielekästä.
Mutta kun kysymys on kuitenkin valinnoista ja harkinnasta, ei vangin ongelman kaltaista pelitilannetta voi reaalimaailmassakaan pitää ainoana mahdollisuutena. Sota on historiassa usein esiintyvä ilmiö, mutta silti se on ihmisryhmien (valtioiden) kanssakäymisessä poikkeus, ei perussääntö. Rauhanomainen kanssakäyminen on monella tapaa hallitseva piirre, ja se on myös keskeinen tavoite. Koska ihmiset, ihmisryhmät, valtiot tai alueellisetkaan valtioiden muodostamat yhteisöt (esim. EU) eivät tule toimeen eivätkä voi kehittyä muista riippumatta jonkinlaisessa autarkian tilassa, niiden kanssakäyminen ja taloudellinen (ym) vaihto on välttämättömyys. Ihminen on sosiaalinen eläin, niin on valtiokin. Jopa sodan aikana valtiot ovat harjoittanee ja harjoittavat yhteistoimintaa (jo itse sota on sitä) tuhojen ja kärsimysten rajoittamiseksi ja tien pitämiseksi avoimena rauhaan. Sodan tarkoituksena ei ole jatkuva sota, vaan hyväksyttävän rauhan saavuttaminen.
Peliasetelman muuttaminen tai hallitseminen on mahdollista, mutta vaatii paljon työtä ja ponnisteluja. Se merkitsee rauhanomaisen maailman rakentamista ja rauhanomaisen kanssakäymisen edistämistä. Paras keino välttää sodan ja väkivallan tuhot, on toimia niin, että sotaa ei alun perin ryhdytä käymään. Sitä ei tarvitse käydä edes viimeisenä keinona, koska vaihtoehtoja on aina olemassa niin kauan kuin ensimmäinen laukaus on ammuttu. Kun sota alkaa, vaihtoehdot käyvät vähiin. Joskus tosin rauhanneuvotteluja aletaan pohjustaa jo varsin pian sodan alettua.
Rauhan rakentaminen ja sen säilyttäminen on varsin vaikea asia. Se vaatii valtioilta halua ja kykyä toimintansa rajoittamiseen, toistensa turvallisuusetujen huomioonottamista, sääntöjen, normien ja kanssakäymistä ohjaavien instituutioiden (esim. diplomatia ja kansainvälinen oikeus) noudattamista, jne. Epävarmuuden vallitessa sekin tapahtuu, koska sodan riski ja muutkin uhkatekijät ovat reaalimaailmassa mahdollisia. Vaihtoehdot eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois: valtio voi huolehtia omasta sotilaallisesta turvallisuudestaan maanpuolustuksen (ja tarvittaessa myös liittoutumisen) avulla, mutta se voi samaan aikaan panostaa myös rauhanomaisen kehityksen edistämiseen. Jopa ”salavihollisen” kanssa voi harjoittaa yhteistyötä, eikä silloin ole kiellettyä huolehtia omista eduistaan.
Kuten sanottu, en ota kantaa Naton jäsenyyden puolesta enkä sitä vastaan. Tärkeintä on että Suomi huolehtii omasta turvallisuudestaan ja ulkopolitiikastaan jatkossakin itsenäisesti rauhan aikana ja toimii sodan aikana mahdollisuuksien mukaan. Harjoitelmani pääviesti on kuitenkin tämä: vangin ongelman kuvaama asetelma on tällä hetkellä hallitseva mielikuva, mutta se ei välttämättä ole kestävä ja pitkällä tähtäimellä toimiva. Kyllä päähuomion on siirryttävä ajallaan rauhanomaisen kanssakäymisen mahdollisuuteen. Ei sotilaallinen turvallisuusajattelu saa eikä voi hallita koko ulkopolitiikkaa.
Vilho Harle
[1] Suosittu sana ’turvatakuu’ on lentävää politiikan ja median kieltä. Jäsenvaltio on velvollinen puolustamaan itseään ja antamaan välittömästi apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle (avun sisältöä ei sopimuksessa määritellä). Ukraina ei ole Naton jäsen mutta saa apua moneltakin maalta, joten kai se esimerkiksi kelpaa. Hiski Haukkala totesi vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassaan, että jäsenyys takaa pääsyn Naton järjestämiin seminaareihin. Voihan sitä tehdä vaikka seuraavan ajatuskokeen: Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen tavanomaisin asein, iskettäisiinkö se takaisin kaikella Nato-maiden (Yhdysvaltojen) hallussa olevalla ydinasevoimalla?
