Suomen Eduskunta päätti 1.3.2023 hakea Pohjois-Atlantin Sopimusjärjestön (Nato/Otan/PAAS) jäsenyyttä. Päätös oli poikkeuksellisen yksimielinen, sekä hallitus että oppositiopuolueet kannattivat hakemuksen jättämistä, vain seitsemän edustajaa vastusti ja yksi äänesti nollaa. Puolen tusinaa poissaolijaa kirjattiin aikakirjoihin.
Media on julistanut päätöksen historialliseksi. Sellainen se varmuudella on, vaikka miltei mikä tahansa on viime aikoina julistettu historialliseksi. Tällä kertaa päätöksen historia alkaa kuitenkin vasta mainitusta päivämäärästä (1.3.2023) ja ulottuu tulevaisuuteen. Kuten tunnettua, tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Jokunen kivi jäsenyyden tiellä kuitenkin on, joten jäsenen aseman Suomi saa ajallaan. On selvää, että niin myös tapahtuu.
Suomen tulevaisuus on kuitenkin nyt muiden kuin Suomen käsissä. Onko tulevan historian tarina menestystarina vai jotakin muuta, selviää sekin ajallaan. Jos päätös estää itänaapurin hyökkäämästä Suomeen missään olosuhteissa, se on erinomainen asia. Jos Suomi kuitenkin joutuu johonkin sotaan mukaan – tahtoen tai pikemmin tahtomattaan – sen tuloksena voi olla sodan voitto mutta Suomen lopullinen tuho. Sodasta Suomi tuskin selviää hengissä. Tuskin siitä edes Ruotsi selviää vaurioitta.
Nato-jäsenyys ei kuitenkaan tee Suomen ulkopolitiikkaa tarpeettomaksi. Liikkumavara ehkä kaventuu, mutta liikkumatila läntisessä arvoyhteisössämme (Turkki ja muutama eurooppalainenkin epädemokratia) mukaan lukien säilyy.
Jos Suomi ei huolehdi jatkossakaan omista eduistaan, tai ei halua niistä edes huolehtia, ulkopolitiikka muuttuu tarpeettomaksi ja siitä säästyvät voimavarat voidaan ohjata tuottavampiin tarkoituksiin. Esimerkiksi Totuusministeriöön tai jopa Onniministeriöön/Rakkausministeriöön.
Jos itsenäistä ulkopolitiikkaa kuitenkin halutaan harjoittaa, se ei suinkaan ole kiellettyä Nato-mailta. Esimerkiksi Turkki on osoittanut, että jäsenmaalla voi olla melkoisen erikoislaatuistakin ulkopolitiikkaa, johon Natolla tai sen jäsenmailla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa.
Tällä hetkellä on avoin kysymys, millaista Suomen itsenäinen ulkopolitiikka olisi. Todennäköisimmin se noudattaisi pitkälle EU-politiikan linjaa. Istutaan päättävissä pöydissä, mutta tyydytään muiden ja nimenomaan suurempien maiden päätöksiin. Asioiden annetaan mennä ”oman pään” yli. Asioiden päättäminen on uhka, jota pelätään jokaisessa suurvaltojen keskinäisessä tapaamisessa — joissa aina piirrellään etupiirejä. Käytännössä päätöksenteko Suomen pään yli hyväksytään ja siihen alistutaan mukisematta. Suomen tahto on puhetasolla aina vahva, mutta selkäranka heikko.
Keskustelua Suomen ulkopolitiikan tulevaisuudesta ei ole käyty jäsenyyskiihkon aikana. On ollut sellainen tunne, että jäsenyys on kaikki kaikessa. Sen jälkeen eletään ikuista rauhaa vapautuneena itänaapurin pelosta ja mielivallasta. Suomalaiset eivät ole vain maailman onnellisin kansa, Suomen valtiokin on maailman onnellisin valtio.
Tulevaisuutta on siis vaikea ennustaa.
Mutta ilman ennustamistakin on tiedossa, että Suomen ulkopolitiikasta on syytä käydä keskustelua varsinkin nyt kun sana on vapaa ja suomettumisen kahleet on murrettu suiden edestä. Ulkopoliittiset päätökset ovat aina poliittisia päätöksiä, ja niihin sisältyvistä vaihtoehdoista on syytä keskustella vapaasti. Ulkopolitiikka ei ole vain päättäjien ja diplomaattien, eikä vain median ja ns. asiantuntijoiden yksinoikeus. Ulkopolitiikka koskee kaikkia, ja jokainen kansalainen joutuu kantamaan siitä vastuun tiukan paikan tullen. On syytä muistaa myös se, että ”ulkomaihin” kohdistuvat toimet kohdistuvat usein myös ja jopa ensi sijassa Suomen kansalaisiin. Ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välillä ei ole muuria, joka eristäisi ne toisistaan. Myös ulkopolitiikassa valta ja vastuukin kuuluu kansalle.
VILHO HARLE
1.3.2023
