Urho Kaleva Kekkosen moniulotteinen ulkopolitiikka puheaineiston valossa

Tämä kirjoitus ei sisältynyt teokseeni Moniulotteinen ulkopolitiikka – johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan (BoD 2022). Tämä teksti on vapaasti käytettävissä akateemisen sääntöjen mukaisesti, lähde mainiten. Muussa käytössä, esimerkiksi sanomalehtikirjoituksessa riittää, että lähde mainitaan yleisellä tasolla (esim. professori Vilho Harlen kotisivulla julkaistussa artikkelissa)

Viittaa tähän nettiartikkeliin: Harle, Vilho (2023). ”Urho Kaleva Kekkosen moniulotteinen ulkopolitiikka puheaineiston valossa”. www.vilhoharle.fi

—-

Urho Kekkonen (1900–1986) valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926 ja väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Opiskeluaikanaan hän oli mukana kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa toimen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Kansan eheyttäminen, ryssäviha, suomalainen kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle läheisiä asioita. Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja seurasi silloin kriittisesti Hitlerin valtaannousua omaksuen (ehkä schmittiläisen) näkemyksen demokratian itsepuolustuksesta, siis velvoitteen puuttua demokratianvastaisiin voimiin, jotka pyrkivät valtaan demokratiaa hyväkseen käyttäen, mutta valmiina sen tuhoamaan valtaan päästyään. Hän liittyi Maalaisliittoon 1933, jossa nousi merkittävään asemaan ja vaikuttajan rooliin pyrkimättä kuitenkaan koskaan puolueen puheenjohtajaksi. Eduskuntaan Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran 1936, ja hän oli kansanedustajana vuoteen 1956 saakka. Kekkonen toimi sisäasiainministerinä kahteen otteeseen, oikeusministerinä neljä kertaa, ja kerran eduskunnan puhemiehenä. Pääministerinä Kekkonen oli viidessä hallituksessa vuosina 1950–56.  Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi ensimmäisen kerran 1956. Hänet valittiin useita kertoja uudelleen (1972 eduskunnan päätöksellä poikkeuslain turvin), joten presidenttinä hän oli siinä yhteensä hieman yli 25 vuotta. Viimeinen kausi jäi sairastumisen vuoksi kesken (ero 27.10.1981).

Kekkosen poliittinen ura on poikkeuksellisen pitkä. Samoin hänen kirjallinen tuotantonsa on tavattoman laaja. Kaikkea kirjallista materiaalia on mahdoton käydä läpi. Se ei ole myöskään tarpeen, koska Kekkosesta on kirjoitettu sekä kattava elämänkerta että paljon muutakin tutkimusta. Samoin on tutkittu perusteellisesti hänen (ja hänen aikansa Suomen) ulkopolitiikkaa. Käsillä olevan teoksen tarkoituksen ja näiden viitekehyksen soveltamisen esimerkkitapauksiksi tarkoitettujen lukujen kannalta riittää, että käytetty aineisto rajataan Kekkosen kahden ensimmäisen presidenttikauden (1.3.1956–28.2.1962; 1.3.1963–28.2.1967) puheisiin. Niidenkin osalta aineisto rajautuu Tuomas Vilkunan toimittamaan kokoelmaan Urho Kekkosen puheita ja kirjoituksia II. Kekkosen ulkopolitiikassa mainitut kolme ulottuvuutta sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa niin vahvasti, että analyyttinen erottelu saattaa vaikuttaa keinotekoiselta. On jonkin verran makuasia, tuodaanko jokin asia esille kansainvälisen järjestelmän piirteenä vaiko kansainvälisen yhteisön ilmentymänä.

Kekkosen visiossa valtioiden väliset suhteet ja siis ulkopolitiikka valtioiden keskinäisen kanssakäymisen muotona on monella tapaa annettu tosiasia. Ulkopolitiikka on toimintaa kansainvälisessä järjestelmässä, ja tämä toiminta tarkoittaa kansallisten etujen edistämistä mahdollisuuksien mukaan. Kansainvälinen järjestelmä on tärkeä huolellisen tarkkailun ja seurannan kohde, siitä on koottava tavallaan empiiristä tietoa eikä luotettava ennakkokäsityksiin tai vain omiin oletuksiin. Kekkonen korostaa mielellään tapaamisiaan muiden valtioiden johtajien kanssa, erityisesti keskustelut suurvaltajohtajien kanssa antavat kuvaa ”kansainvälisten ongelmien laadusta ja vaikeusasteesta, suurvaltojen politiikan tarkoituksista ja pyrkimyksistä sekä niistä monista taustatekijöistä, joiden tietäminen voi tehdä ymmärrettäviksi tietyt poliittiset ratkaisut”.  Näin kertyvä tieto lisää mahdollisuuksia ”asettaa oman maan ratkaisut oikeaan kulmaan kansainvälistä kehitystä ajatellen”. (5.11.1961 s.162)

Kekkosen käsitys kansainvälisestä järjestelmästä on sekä synkkä että optimistinen. Sodan vaara on olemassa, sotilaallisen väkivallan käyttö valtapolitiikan välineenä on kansainvälisen valtioiden muodostaman järjestelmän peruspiirre. Joskaan suursota ei ole niin lähellä kuin se toisen maailmansodan ja jatkosodan jälkeisinä vuosina oli, sota oli mahdollinen, joskaan ei välittömästi todennäköinen. Kekkosen näkemän kansainvälisen järjestelmän suurin uhka sisältyi asevarusteluun, asevarustelukilpailuun ja ennen muuta uuteen tuhovoimaiseen aseteknologiaan: atomiaseeseen ja sen mahdolliseen käyttöön. Tietty optimismi näkyy siinä, että tämä asevarustelun rajoittaminen ja aseteknologian kehityksen valvonta oli mahdollista. Visio sisältää pelkoa, mutta samalla myös rauhanpolitiikan ja rauhantyön mahdollisuuden. Alistumisen sijasta Kekkonen valitsee toiminnan tien, pienvaltiolle sopivan toiminnan tien.

Myös Kekkosen mielestä on syytä nähdä Neuvostoliiton turvallisuusedut ja Suomea koskevat legitiimit intressit oikein. Kekkosen realismissa tämä on laajennettava myös koko kansainvälisen järjestelmän ymmärtämiseen. Kekkonen valittaa sitä, että suomalaisten on ollut usein vaikeaa omaksua poliittiseen realismin perustuvaa ulkopoliittista ajattelutapaa, eikä tämä koske vain Neuvostoliittoa tai tässä siis Suomea (10.12.1958, s. 67). ”On nimittäin nähtävä, että nykyisenä aikakautena ei edes toisen luokan suurvalloilla ole mahdollisuutta jättää huomioon ottamatta maailman poliittista todellisuutta.” (10.12.1958, s. 72) Se todellisuus on pelottava ja uhkaava, mutta realistinen analyysi ja ymmärrys avaavat mahdollisuuden tarkoituksenmukaiseen ulkopolitiikkaan – eli siis kansallisten etujen edistämiseen siinä kansainvälisessä järjestelmässä, jossa Suomikin sijaitsee.

Kekkoselle Suomi ei ole vain pieni kansainvälisen järjestelmän syrjähuoneessa sijaitseva valtio, vaan valtiotoimija, jolla on omat mahdollisuutensa kovassakin kansainvälisessä järjestelmässä. Suomikin vaikuttaa ja voi vaikuttaa kansainväliseen järjestelmään omalla toiminnallaan ja ulkopolitiikallaan, erityisesti puolueettomuutensa ja rauhantahtoisuutensa avulla. Sanalla sanoen: kansainvälinen järjestelmä ei ole vain sotilaalliseen voimaan perustuvaa valtapolitiikkaa, se voi olla myös yhteistyötä edistävää rauhanpolitiikkaa. Suurvaltakeskeinen kansainvälisen politiikan kuva antaa kansainvälisestä järjestelmästä yksipuolisen kuvan.

Kekkonen näkee suurvaltojen ja pienten valtioiden eron, tai varsinkin atomiaseita omistavien supersuurvaltojen ja muiden valtioiden eron, mutta se ei heijastu vain kielteisinä toimintamahdollisuuksina – suurvaltojen rajoittamattomana vapautena – vaan myös suurvaltojen velvollisuuksina uhan vähentämisessä. Siinä myös pienillä valtioilla on toimintamahdollisuus – ja velvollisuus toimia. Tähän lähtökohtaan sisältyy sekin, että toimintakenttä laajenee kansainvälisen yhteisön ja myös maailmanyhteisön kautta. Tässä kuten muuallakin Kekkonen viittaa mielellään Paasikiven näkemyksiin:

Paasikiveä kiinnosti aivan erityisesti kysymys pien- ja suurvaltojen välisistä suhteista… Hänen johtopäätöksensä eivät Suomen kannalta olleet suinkaan lohdullisia, mutta se ei estänyt häntä työskentelemästä sitkeästi ja lopultakin optimisesti maan puolesta. … Suurvalta voi tehdä suorastaan uskomattomia virheitä ulkopolitiikassaan, mutta selviää niistä ajan mittaan ilman mainittavia vaurioita. Mutta jos pieni valtio … tekee virheen ulkopolitiikassaan se saattaa muodostua sille kohtalokkaaksi. (27.11.1959 s. 104–105)

Neuvostoliitto on Kekkosen ulkopolitiikan ytimessä sekä kansainvälisen järjestelmän että kansainvälisen yhteisön ulottuvuuksilla, mutta ei se sitä kokonaan hallitse, niin tärkeä kuin se Suomen kannalta onkin. Neuvostoliiton turvallisuusintressien huomioon ottaminen sekä valtioiden suhteet olivat jo vakiintuneet sopimusten ja rauhanomaisen kanssakäymisen myötä. Tosin Kekkosen päivätyö presidenttinä, varsinkin ensimmäisen presidenttikauden aikana, painottui Neuvostoliiton ja Suomen joskus kriiseihin ajautuviin suhteisiin. Puheissa ja kirjoituksissa Neuvostoliitto on edelleen paljon esillä, mutta varsin paljon rutiininomaisina tosiasiamainintoina ja Kekkosen kiinnostuksen kohteena olevien muiden ongelmanratkaisujen esimerkkeinä. Monet muut asiat saavat koko ajan kasvavaa ja merkittävämpää tilaa. Kekkosen ajattelu alkaa suuntautua tarkemmin koko kansainväliseen järjestelmään; suhde Neuvostoliittoon on kunnossa kriiseistä huolimatta – eivätkä kriisit ole Suomen ulkopolitiikan aiheuttamia enempää kuin Neuvostoliitonkaan ulkopolitiikan. Ongelmat aiheutuvat enemmän kansainvälisen järjestelmän vaarallisesta tilasta – ja Suomen sisäisistä jännitteistä ja Kekkosen ideologissävytteisestä oppositiosta. Muut ulkopolitiikan pääteemat ja ulottuvuudet tarvitsevat enemmän huomiota, ja pyrkivät lähtökohtaisesti yleiselle tasolle – eivätkä siis rajoitu enää kovin voimakkaasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.

Katsoessaan aikansa kansanvälisen järjestelmän tilaa, Kekkonen näkee, että ihmiskunta elää erityisen kriittistä aikaa (28.12.1961, s. 224). Hänen mukaansa kansainvälisen tilanteen kehitys ei ollut lunastanut niitä idän ja lännen lähentymistä koskevia toiveita, joita Kuuban äärimmäisen vaarallisen kriisin rauhanomainen ratkaisu oli laajalti herättänyt: ”Kaikki ne suuret kansainväliset kiistakysymykset, jotka ylläpitävät jännitystä ja keskinäistä epäluuloa suurvaltain välillä, ovat yhä ratkaisematta”. (28.35.1963, s. 282)

Kekkosen mielestä nimenomaan ydinaseiden hävitysvoima ja kauko-ohjusten avaama mahdollisuus kuljettaa ydinlataus tuhansien kilometrien päähän olivat ratkaisevasti ”muuttaneet kansallisen turvallisuuden tähänastisia perusedellytyksiä”. Tämä kehitys koski sekä supersuurvaltoja että pieniä valtakuntia (29.11.1965, s. 401).

Kekkonen korosti erityisesti sitä, että molempien supersuurvaltojen turvallisuus oli olennaisesti heikentynyt. Eivät valtameret enempää kuin suunnattomat etäisyydet voi tarjota suojaa ydinaseita vastaan: ”Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sotilaallinen haavoittuvuus ei todellakaan ole koskaan aikaisemmin ollut niin suuri kuin nykyään”. (29.11.1965, s. 401)

Näin ollen ydinaseiden leviäminen oli Kekkosen mielestä ”aikamme vakavin kansainvälisen politiikan ongelma”.  Ydinaseiden leviäminen oli vaarallista, koska eri tahoilla maailmaa oli edelleen monia ratkaisemattomia poliittisia kiistakysymyksiä. Kekkosen mukaan ydinaseiden leviäminen lisäsi vaaraa, että ”näiden kiistojen selvittämiseen käytettäisiin ydinaseita tai ainakin uhattaisiin niillä”. (29.11.1965, s. 408)

Muutenkin kansainvälinen järjestelmä oli vinoutunut esimerkiksi pyrittäessä eristämään Kiina maailmanpolitiikasta.  Kun Kiina oli suljettu pois YK:sta ja kansainvälisestä yhteistyöstä, se oli ajautumassa ”uudenlaiseen vallankumousdoktriiniin”. Oli myös pelättävissä, että Kiinan potentiaalisen voiman purkautuminen väkivaltaisesti ”voisi vaikuttaa mullistavasti maailmanpolitiikkaan jo lähivuosikymmeninä”.  (6.1.1967, s. 427) Tämä esimerkki tarkoitti sitä, että kansainvälisen järjestelmän rakenne ja luonne on poliittisten valintojen tulos – ilman että valinnat ovat loppuun asti harkittuja.

Kekkosen mielestä kansainvälisessä järjestelmässä – valtioiden pyrkiessä sotilaallisin keinoin suojaamaan turvallisuutensa – epäluottamus ja pelko olivat johtaneet siihen, että ”rauha katsotaan voitavan turvata ainoastaan aseistautumalla avaruuteen saakka”.  Kekkonen muistutti siitä, että kilpavarustelu oli aina aikaisemmin vienyt sotaan eikä rauhaan. Jos sota puhkeaisi, uusi maailmansota merkitsisi kaikkien tai ainakin monien kansakuntien tuhoa, ”kenties koko kulttuurimme loppua”.  Sen vuoksi kilpavarustelun lopettaminen ja aseistuksen vähentäminen sekä vapautuminen aiheettomista ennakkoluuloista olivat ne päämäärät, joihin Kekkosen mielestä ”kaikkien tulisi yhteistoimin pyrkiä”. (1.1.1958, s. 49–50)

Kekkonen sanoi suomalaisten seuraavan valppaasti sitä, saattaisiko kilpavarustelu Suomen vaaravyöhykkeeseen (1.1.1958, s. 49–50): ”Tällä kertaa on huoli tulevaisuudesta entistä painostavampana meidän suomalaisten mielessä, koska sodan vaaran lisääntyminen luo varjonsa myös meidän rajoillemme”. (28.12.1961, s. 224) Kekkonen lainaa muuttamia kohtia Snellmanin kirjoituksesta, jonka täyttää huoli siitä, että Suomi joutuisi mahdollisen sodan sytyttyä sotatantereeksi (27.11.1959 s. 103).  Kekkosen mukaan sodanuhka Euroopassa oli taas nyt kasvamassa, ja sen mukana vaara Suomen joutumisesta sen uhriksi:

Ei kukaan tietenkään kuvittele, että Saksa tai … tekisivät erillisen hyökkäysretken Suomen alueen kautta Neuvostoliitoa vastaan. Mutta jos suursota syttyy Länsi-Berliinin vuoksi tai muutoin, niin Suomen maantieteellinen asema Itämeren valtiona tekee mahdolliseksi, että Suomen maa-, meri- ja ilmatilaa voidaan nykyisten sodankäyntivälineiden aikana loukata. Sellaiset ovat sotilaallisten liittojen asetelmat Pohjois-Euroopassa. … Paasikivi sanoi: ’Ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, ja aivan erikoisesti se on sitä Suomelle. Jos meillä on se, kaikki muu järjestyy kyllä, sen ovat viime vuodet osoittaneet.’  Asiat on asetettava oikeaan tärkeysjärjestykseen. Siinä on meidän viisastenkivemme. (5.11.1961 s. 167 ja 169)

Kekkonen kiistää – aiemman historiallisen kokemuksen perusteella – sen, että muiden apu voisi taata Suomen turvallisuutta. Kekkonen pikemmin näkee, että Neuvostoliiton vastaisen liittoutuman eteen työnnettynä asemana Suomi joutuisi aina ensimmäisenä taistelutantereeksi voimatta kuitenkaan vaikuttaa päätöksiin sodasta ja rauhasta (17.101961, s. 144).

Tässä yhteydessä Kekkonen muistuttaa, että Suomen asema idän ja lännen etupiirien rajavyöhykkeellä ei uusimman asekehityksen valossa tarkasteluna ole yhtä syrjäinen ja rauhoitettu kolkka kuin aikaisemmin. Aseteknologian kehitys on lisännyt entisestään vaaraa joutua vedetyksi mukaan suurvaltojen välisiin selkkauksiin (28.12.1961, s. 190).

Maailma ja sen mukana myös kansainvälinen järjestelmä on kuitenkin muuttunut myös rauhanomaisempaan suuntaan. Kekkonen viittaa fennomaanien johtajan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen käsitykseen siitä, että yhdelläkään sivistyskansalla ei voi olla ehdotonta itsenäisyyttä. Kekkonen kiinnittää huomiota siihen, että nykymaailmassa on alettu riippumattomuuden asemasta puhua valtioiden keskinäisestä riippuvuudesta (interdependence). Kekkonen lisää – liittäen kansainvälisen järjestelmän kuvaan sekä kansainvälisen yhteisön että jopa maailmanyhteisön idean:

Meidän puolueettomuuspolitiikkamme sopii hyvin siihen kansainväliseen interdependence-suhteeseen, joka on maailmanpolitiikan nykyvaiheelle ominaista. Suomi on itsenäinen ja riippumaton valtio, joka on kansainvälisessä riippuvuussuhteessa kaikkeen siihen, minkä Suomen tulee vapauttaan ja itsenäisyyttään sekä omaa etuaan ja ihmiskunnan yhteistä etua valvoessaan ottaa huomioon. (6.1.1967, s. 432)

Kekkosen kuva kansainvälisestä järjestelmästä johtaa sen rakenteen realistiseen hahmottamiseen sekä Suomen aseman ja ulkopolitiikan kehittämiseen realistisen tulkinnan tiellä. Se edustaa tosiasioiden tunnustamisen merkitystä ja tärkeyttä pitämättä niitä silti muuttumattomina ja ehdottomina. Kekkosen mielestä hänen aikansa ”uusi Suomi”

on haaste niille sokeille voimille, jotka olemme aikoinaan hyvin ymmärrettävän turvallisuudentarpeemme vuoksi itse mananneet esille. Ei ole olemassa mitään kohtalon tai menneen historian välttämättömyyttä, jota emme voisi hallita. Mutta yksi on välttämätöntä: meidän on murrettava pelon ja vihan rautarengas. Me emme saa yksinomaan maantieteellisenkään asemamme takia, puhumattakaan inhimillisestä rauhantahdosta, liittyä siihen vihan ja pelon piiriin, joka tänään sulkee itseensä niin monia kansoja yhtä hyvin idässä kuin lännessä. (17.5.1962, s. 249)

Kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön ero ei pintatasolla ole kovin suuri tai selkeä. Kun ulkopolitiikkaa tehdään ja siitä puhutaan molemmilla tasoilla yhtä aikaa, vähäinenkin ero pyrkii katoamaan. Voimme silti poimia myös Kekkosen visiosta esiin ne kansainvälisen yhteisön instituutiot, joiden kautta rauhanomainen kansainvälinen kanssakäyminen tulee mahdolliseksi ja sujuu mahdollisimman hyvin. Kysymys on toiminnasta, jossa valtio ohjaa toimintaansa ja tarvittaessa rajoittaa sitä yhteisön säilyttämiseksi. Kansainvälisessä yhteisössä ei tehdä ulkopolitiikkaa vain suhteessa toiseen valtioon, vaan ensisijaisesti suhteessa johonkin instituutioon, jota tarvitaan järjestettäessä valtioiden välistä rauhanomaista tai väkivaltaa rajoittavaa toimintaa. Kansallinen etu on tavoitteena, mutta sitä edistetään yhdessä muiden kanssa, ei muiden kustannuksella. 

Liikkeelle on tarkoituksenmukaista lähteä peruselementeistä (valtio ja sen itsenäisyys), ja edetä niistä Suomen ulkopolitiikan perusteemaan (puolueettomuus). Sen jälkeen esille tulee joukko instituutioita tai ainakin normeja, jotka liittyvät tai jopa tukevat puolueettomuutta.  Niiden keskinäistä painoarvoa on kuitenkin vaikea määritellä, eikä varsin monimutkaisiin keskinäisiin yhteyksiin ole tarkoituksenmukaista tässä yhteydessä puuttua.

Primääriset instituutiot

Valtio

Kekkosen puheissa ja kirjoituksissa kiinnitetään kansainvälisen yhteisön perusyksikköön (perusinstituutioon) varsin vähän huomiota. Suomen valtio on jo niin selkeä ja toimiva kokonaisuus, että sen rakentamistyöstä ei enää tarvitse puhua. Näin ollen maininnat liittyvät tiettyjen arvojen mainitsemiseen, Suomen valtion luonteeseen.

Kekkosen mukaan valtio on Suomen kansan menestystarinan keskeinen saavutus. Siinä suurinta arvoa edustaa kansainvaltaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja vahvistaminen.  Kekkosen mielestä demokraattinen järjestelmä muodostaa ”kestävän perustan vapaalle kansalliselle elämällemme”. (1.3.1956, s. 7)

Näin ollen suomalaisten tulee kaikessa toiminnassaan hellittämättä varjella vapauttaan ja itsenäisyyttään, työskennellä Suomen kansallisten etujen puolesta, pitää lujasti kiinni oman maan parhaasta, ”sanalla sanoen olla hyviä suomalaisia patriootteja”.  Suomalaisten ”täytyy rakastaa ja rakentaa omaa kansanvaltaista valtio- ja yhteiskuntajärjestystämme, omaa vapaata demokratiaamme”. Ulkopolitiikan osalta se vaatii ”hyvän naapuruuden” edistämistä, koska vain hyvän naapuruuden pohjalta lähtien ”voimme saavuttaa pysyviä tuloksia suomalaiselle politiikalle maan itsenäisyyden turvaamiseksi ja rauhan varjelemiseksi”. (10.12.1958, s. 74)

Itsenäisyys

Valtiota enemmän Kekkonen kiinnittää huomiota sen itsenäisyyteen, josta hän puhuu varsin paljon. Hänen mukaansa Suomen kansa on tahtonut säilyttää itsenäisyytensä kansakuntana (1.3.1956, s. 12), se on halunnut turvata ensisijaisesti valtakunnan vapauden ja riippumattomuuden jopa sotilaallisen voiman avulla (1.3.1956, s. 7). Ja kun sodan jälkeen nähtiin, että ”Neuvostoliitto tinkimättömästi ja johdonmukaisesti kunnioitti Suomen itsenäisyyttä ja vapautta”, voitiin aloittaa ystävyyden ja hyvän naapuruuden rakentaminen sen kanssa (7.6.1957, s. 37).

Itsenäisyysaatteen[1] historia ei Kekkosen mielestä ulottunut kauas menneisyyteen, ensimmäisen kerran itsenäisyyspyrkimyksen julkilausuivat vasta Anjalan liiton miehet vuonna 1788. Kun Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli ”sisäisesti itsenäinen” Porvoon valtiopäivillä, kansa piti itsenäisyyttä itselleen vieraana. Vasta pitkän rauhan kautena, autonomian aikana, kansa kasvoi valtiolliseen vapauteen. Valtiollisen kehityksen myötä Suomi oli sitten valmis itsenäisyytensä ”lunastamaan ja ylläpitämään”. (6.12.1957, s. 41)

Sodan jälkeisenä vuosikymmenenä huoli itsenäisyydestä ja kansallisesta vapaudesta oli voimakas (6.12.1957, s. 46). Nähtiin kuitenkin, että Suomi on itsenäinen valtio, jolla on oikeus ja velvollisuus hoitaa omat sisäiset asiansa parhaaksi katsomallaan tavalla (10.12.1958, s. 72). Kekkosen mukaan Suomen politiikalla oli kaikissa olosuhteissa vain yksi tarkoitus: ”itsenäisyytemme, vapautemme ja demokratiamme turvaaminen ja edistäminen”.17.10.1961, s.148) 

Puolustusvoimia tarvitaan valtakunnan puolustamiseen sekä puolueettomuuden suojaamiseen. Sotilaallinen puolustuskyky on itsenäisen valtion tärkeä elementti, mutta Kekkosen mielestä se on ennen kaikkea valtiovallan väline rauhantahtoisen ulkopolitiikan tukemisessa: ulkopolitiikka on ensisijainen turvallisuuspolitiikan muoto, sotilaallinen voima on sille alisteinen. Jos Suomi joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muodostavat aseet viimeisen oljenkorren itsenäisyyden ja vapauden puolustamisessa (28.12.1961, s. 190). Valtion puolustuskyky on itsenäisyyttä ja ulkopoliittista toimintavaputta suojaava, kaikkien valtioiden oikeuksiin kuuluva väline, siis ei vain yhden valtion vaan koko kansainvälisen yhteisön tukipilari. Kekkosen mukaan puolustuspolitiikka ja ulkopolitiikka ovat kokonaisuus: ”jokainen valtakunta pyrkii harjoittamaan suhteissaan naapurimaihin sekä muihin ulkovaltoihin sellaista politiikkaa, joka suojaisi parhaiten sen itsenäisyyden”. (28.12.1961, s. 187)

Voi myös sanoa, että itsenäisyyden turvaamiseen sisältyy kaksi tärkeää elementtiä: tahto puolustaa itsenäisyyttä ja tarkoituksenmukainen ulkopolitiikka. Vain kansa, joka on tarvittaessa valmis vapauttaan puolustamaan, voi säilyttää ”oikeutensa kuulua vapaiden kansojen piiriin”, siis säilyttää jäsenyytensä kansainvälisessä yhteisössä (4.6.1958, s. 57–58). Sen vuoksi Suomen on itse ja omin voimin hoidettava ulkopolitiikkansa, ”niin me olemme tehneet tähän saakka ja niin teemme vastakin”. (10.12.1958, s. 71)

Itsenäisyys – kuten ei mikään muukaan kansainvälisen yhteisön instituutio – ole tullut valmiina taivaan lahjana, se ei ole pysyvä ja ikuisesti muuttumaton esine, vaan elävä ja historiallisesti kehittyvä poliittinen ja sosiaalinen kysymys. Itsenäisyyttä kuten mitään muutakaan kansainvälisen yhteisön instituutiota ei voi käsin kosketella. Kekkonen ilmaisee tämän itsenäisyyden osalta painavin sanoin:

…yhdelläkään kansalla ei ole itsestään selvää, luonnonjärjestykseen perustuvaa ’oikeutta’ itsenäisyyteensä eikä alueeseensa. Itsenäisyys on … valloitettava uudelleen joka päivä. Sitä on puolustettava jokapäiväisellä työllä, jokapäiväisillä uhrauksilla. … olemme … voineet, tosin kovien kokemusten hinnalla, säilyttää toisen maailmansodan myrskyissä itsenäisyytemme ja yhteiskuntajärjestyksemme, mitä rohkenen edelleen pitää suurena saavutuksena. (5.11.1961, s. 164)

Työ ja toiminta itsenäisyyden puolesta perustuu voimakkaaseen vapaudenrakkauteen, ”uskoon jokaisen valtion oikeuteen päättää itse omista asioistaan”. Itsenäisyyden institutionaalista luonnetta vahvistaa sen yleispätevyyden lisäksi myös se, ”ettei tätä oikeutta saa toteuttaa loukkaamalla muiden oikeuksia, että se tuo mukanaan myös velvoituksen kunnioittaa muiden kansakuntien saavutuksia ja kansallisia arvoja”. (13.2.1963, s. 364, kursivointi VH)

Itsenäisyys ei ole vain kansainvälisen yhteisön ja rauhanomaisen kanssakäymisen yksi peruselementti, vaan myös lähtökohta käytännön politiikalle, Suomen tapauksessa puolueettomuuspolitiikalle ja siihen liittyen suhteelle Neuvostoliittoon. Kekkonen korostaa, että Suomella on kaikki edellytykset hoitaa menestyksellisesti puolueettomuuspolitiikkaansa ja ” siihen pitäytyen kansallisen riippumattomuutemme politiikkaa”. (26.11.1961, s. 181)

Kun Neuvostoliiton turvallisuustavoite Suomen suunnalla oli saavutettu järjestelyin, jotka ”eivät loukkaa Suomen suvereniteettia eivätkä maan toimintavapautta”, myös Suomi oli hoitanut turvallisuusetunsa parhaalla mahdollisella tavalla (6.1.167, s. 426). Kuten jo todettu, Kekkosen ulkopoliittinen käytännön työ painottui vahvasti Neuvostoliiton suuntaan ja varsinkin ensimmäisen presidenttikauden kriiseihin. Puhetasolla asia on usein esillä, ajankohtaisten tapahtumien ja tilanteiden yhteydessä. Niissä kuitenkin on esillä pääsääntöisesti vain itse tapahtuma tai sen (erityisesti neuvottelun) tulos. Noottikriisin päättänyt neuvottelumatka Novosibirskiin oli Kekkosen käytännön toiminnasta kiistatta tärkein, ja sen yhteydessä luonnollisesti tuli esiin kansainvälisen yhteisön instituutioihin liittyviä näkökohtia. Noottikriisin ja sen päätöksen vaikutuksia Suomen itsenäisyyteen Kekkosen oli selitettävä perusteellisesti. Hän vastasi haasteeseen siitä, että Suomen riippumattomuus olisi prosessissa kaventunut. Kekkonen peräänkuulutti varsin kiukkuisesti perusteluja tälle väitteelle (7.1.1962, s. 218).

Kekkonen kertoi neuvotteluista ja niissä käydyistä keskusteluista varsin yksityiskohtaisesti.  Hän mainitsi joitakin Neuvostoliiton pääministerin Hrushtshovin sanontoja: ‘Miten te omassa maassanne sijoitatte tai asetatte eri henkilöt, siihen me emme puutu, se on Suomen sisäinen asia…’ (7.1.1962, s. 219); ja ‘Kekkonen … ei pidä siitä, että puhutaan Suomen sisäisistä asioista. En puhu enää tästä…’ (7.1.1962, s. 22O0) Tässä ja muissa yhteyksissä Kekkonen kertoo ilmaisseensa luottamuksensa Leskiseen ja Tanneriin; Neuvostoliiton pääministeri puolestaan oli todennut, että Neuvostoliitto ei luota heihin vaan Kekkoseen.

Kaiken kaikkiaan Kekkonen tulkitsi Novosibirskin tuloksen vahvana voittona sekä ystävyyden että Suomen puolueettomuuden politiikalle. Itse kukin voi tykönään arvioida Kekkosen ja muidenkin Suomen ulkopolitiikkaan ja itsenäisyyteen vaikuttamaan pyrkineiden hahmojen ansioita ja onnistumista. Joka tapauksessa on selvää, että Kekkonen näki (ulko)poliittisen taistelurintaman sijaitsevan Suomen sisällä.[2] Miten hän tai muut tätä taistelua kävivät, ei kuulu tähän tutkimukseen.

Puolueettomuus

Puolueettomuutta tai puolueettomuuspolitiikkaa voidaan pitää Kekkosen visiossa ylivoimaisesti tärkeimpänä kansainvälisen yhteisön instituutiona. Kekkonen piti puolueettomuuspolitiikkaa ja sen toteuttamista elämäntyönään: ”Tämän politiikan säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi työskentelen viimeiseen hengenvetooni asti.” (5.11.1961, s. 168)

Puolueettomuuspolitiikka muodosti navan, jonka ympärille kaikki muu Suomen ulkopolitiikka rakentui[3] (ks. myös P. Väyrynen 1989). Vielä sitäkin tärkeämpää on, että tämän instituution osalta Suomi vaikutti merkittävällä tavalla ja aktiivisesti itse instituution kehitykseen. Suomi ei vain poiminut tuotetta kansainvälisen yhteisön hyllyltä, vaan muokkasi, sovelsi ja kehitti sitä omaperäisesti eteenpäin. Samalla Suomi otti huomioon senkin, että samaa tekevät muutkin puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavat maat.

Kekkosen visiossa puolueettomuus oli Suomen tärkein ulkopoliittinen väline maan itsenäisyyden, rauhan, kansallisten elinetujen ja kansainvälisten hyvien suhteiden säilyttämiseksi (29.11.1965, s. 406–7). Kun maailma oli elänyt maailmansodan jälkeen ahdistavaa ja vaarantäyteistä aikaa, Suomi oli säilynyt levottomuusilmiöiden vaikutuspiirin ulkopuolella (21.12.1956 s. 23). Maailma oli kokenut monia uhkaavia kriisejä, mutta ”Suomi on ulkopolitiikkansa ansiosta ollut kriisien vaikutusten ja kriisitunnelmien ulottumattomissa”. (10.12.1958, s. 68) Suomen puolueettomuuspolitiikka ei silti hyödytä vain Suomea itseään. Se liittyy välittömästi Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikkaan Pohjois-Euroopassa: ”Puolueettomuuspolitiikkamme on täten osoitettu yhdeksi Pohjois-Euroopan rauhanpolitiikan kulmakiveksi”. (15.2.1962, s. 253)

Suomen puolueettomuuspolitiikan lähtökohtana oli irtautuminen kansainvälisen järjestelmän sotilaallispainotteisesta valtakamppailusta asettamalla Suomi ”kiistattomasti ulkopoliittisen spekulaatioiden ulottumattomiin”. (19.10.1961, s. 156) Kekkonen korosti sitä, että uudenlaisen asetekniikan aikakautena puolueettomuus tarjosi ”edullisesti sijaitseville pienille valtioille suursodassa jopa paremmat elinmahdollisuudet kuin liittoutuminen ydinasevaltojen kanssa” – ydinasevaltojen turvattomuus päinvastoin kasvaa, vaikka ”sotilasliittojen päämääränä on jäsenvaltioiden turvallisuuden lisääminen nimenomaan sodan varalta”. (29.11.1965, s. 402)

Peruslähtökohta kytkee pysyttäytymisen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella ensisijaisesti niihin ristiriitoihin, joissa toisena osapuolena on Neuvostoliitto. Kekkonen viittaa siihen, että tämä antaisi Suomelle vapaammat kädet ottavat kantaa muihin ristiriitoihin, mutta Suomi on välttänyt tekemästä niin., ”koska puolueettomuuspolitiikkamme objektiivisuus ja uskottavuus siitä olisivat saattaneet kärsiä”.  (6.1.1967, s. 431) Puolueettomuuspolitiikan ja protestipolitiikan välillä oli Kekkosen mielestä suuri ero. Protestoitavaa olisi joka puolella, ja sillä tiellä on vaikea olla johdonmukainen (5.11.1961, s. 166). Monet avoimet kysymykset saattavat olla myös suurvaltojen välisten erimielisyyksien kohteena, joten varovaisuuskin voisi joutua koetukselle (24.2.1965, s. 368).

Puolueettomuuden perustuminen Suomen kansallisen edun ajamiseen ei kuitenkaan vangitse Suomea sen kahleisiin. Kekkonen toteaa, että Suomella on ollut ja on oikeus toimia kaikissa tilanteissa puolueettomuuden perusedellytyksien vahvistamiseksi. Sen vuoksi Suomi on tukenut mahdollisuuksiensa mukaan sellaista kansainvälisen yhteisön kehitystä, joka edistää rauhanomaista kanssakäymistä ja rauhan mahdollisuutta. Suomen oikeuksiin kuuluu samalla sotapolitiikan tuomitseminen sekä sellaisten hankkeiden vastustaminen, ”jotka meidän käsityksemme mukaan lisäävät sodan vaaraa Euroopassa, mutta myös muuta maailmaa uhkaavia toimenpiteitä”. (6.1.1967, s. 431)

Suomen harjoittama puolueettomuuspolitiikka pyrki pitämään Suomen erossa suurvaltojen ja muistakin vakavista eturistiriidoista, mutta se ei rakentanut rajaa Suomen ja muiden maiden välille. Puolueettomuus oli pikemmin se ”tapa, jota noudattaen voimme mielestämme parhaiten olla yhteydessä muuhun maailmaan”. Kansainvälisen yhteisön idean hengessä Kekkonen näkee puolueettomuuden keinona ”ylläpitää, syventää ja kehittää edelleen kanssakäymistämme kaikkien kanssa”.  Suomi suhtautuu ”ei yhtäläisen nurjasti vaan yhtäläisen ystävällisesti kaikkiin”:

Raja-aitoja on enemmän kuin tarpeeksi maailmassa, ja niistä on huolia enemmän kuin tarpeeksi. Meidän etumme mukaista on myötävaikuttaa niiden vähentymiseen eikä niiden lisääntymiseen. (11.4.1965 s. 377)

Kekkosen mukaan puolueettomuuspolitiikan tarkoituksena oli ”asettaa Suomi kiistattomasti ulkopoliittisen spekulaatioiden ulottumattomiin”. (19.10.1961, s. 156) Puolueettomuus ei kuitenkaan ollut vain pysyttäytymistä erossa suurvaltojen välisistä ristiriidoista, ”se ei tarkoita eristäytymistä rakentavasta kansainvälisestä yhteistyöstä”. Päinvastoin puolueettomuuspolitiikka pyrkii kaihtamaan ”kaikkea, mikä on omiaan edistämään ristiriitoja kansainvälisessä elämässä”, mutta tukemaan kaikkea sitä, ”mikä sovittaa ja lähentää kansoja sekä poistaa vastakohtaisuuksia”. (7.6.1957, s. 38)

Kaiken kaikkiaan, monipuolinen yhteistyö lisää luottamusta Suomen puolueettomuuspolitiikkaan; onhan ”yhteistyö lännen ja idän kesken… välttämätön edellytys maailmanrauhan säilymiselle”. (27.11.1962, s. 262) Sen vuoksi Suomi on ”johdonmukaisesti antanut ja on edelleen valmis antamaan tukensa puolueettomuusasenteensa mukaisella tavalla kaikille realistisille pyrkimyksille, jotka tähtäävät ristiriitojen sovittamiseen ja sodanvaaran vähentämiseen”. (1.6.1964, s. 328) Samassa hengessä Suomi on noudattanut puolueettomuuden linjaa myös YK:ssa:

Mutta sodan ja rauhan asiassa emme ole puolueettomia. Olemme rauhan politiikan kannalla sodan politiikkaa vastaan. Olemme atomivarusteluja vastaan ja aseistariisumisen puolella. Mihin valtioryhmään tahansa kuuluva valtio tekeekin pisimmälle menevän järkevän ja toteuttamiskelpoisen aseriisuntaehdotuksen, Suomi tulee sitä kannattamaan. Se ei merkitse, että liittyisimme siihen blokkiin, joka tuon ehdotuksen on tehnyt… … Suomen harjoittama rauhantahtoinen ja puolueeton ulkopolitiikka, sen pysyminen erossa suurvaltojen eturistiriidoista ja sen ystävälliset keskinäiseen arvonantoon perustuvat suhteet kaikkiin valtioihin myötävaikuttavat arvokkaalla tavalla kansainvälisen yhteisymmärryksen kehittämiseen ja siten osaltaan maailmanrauhan edistämiseen. (24.11.1960, s. 121–122)

Kekkonen asettui vastustamaan jyrkästi suunnitelmia Naton monenkeskisten ydinasevoimien kehittämisestä, koska se olisi avannut Länsi-Saksalle tien ydinaseisiin. Kannanotto oli poikkeuksellisen suora ja voimakas:

…Suomen on syytä omia kansallisia etuja valvoessaan huolellisesti seurata sotilaallisen tilanteen kehitystä ystävyys- ja avunantosopimuksen valossa. Tässä mielessä Suomi kohdistaa tarkkaavaisen huomion monenkeskisten ydinasevoimien luomiseen. … Monenkeskisten ydinvoimien luomista koskevien suunnitelmien toteuttaminen olisi täten niin suuressa määrin myös Pohjois-Euroopan rauhaa vaarantava toimenpide, että Suomella on kansallisen etunsa vuoksi oikeus lausua käsityksensä tästä asiasta. … Tällainen kannanotto ei ole vastoin puolueettomuuspolitiikkaamme, sillä me voimme ylläpitää puolueettomuuttamme ainoastaan sillä edellytyksellä, että rauhantila säilyy Euroopassa. Meillä on oikeus kansallisen etumme vuoksi ilmaista kielteinen kantamme toimenpiteistä, jotka voivat järkyttää Pohjois-Euroopan rauhanpolitiikan perusteita. (24.12.1965, s. 369)

Olen edellä kartoittanut puolueettomuuspolitiikan käytäntöä ja Kekkosen siihen liittyviä kannanottoja ja lausumia. Käytäntö ja siinä käytetty sanasto perusteluineen liittyy kohteena olevaan instituutioon – siis nyt puolueettomuuspolitiikkaan – joka kehittyy tämän käytännön ja puheen kautta. Mielenkiintomme kohteena ei tässä ole kuitenkaan Suomen ulkopolitiikka eikä edes puolueettomuuspolitiikka käytännöllisenä toimintana, vaan kansainvälinen yhteisö ja sen instituutiot sekä niiden ilmentyminen ja kehitys. Sen vuoksi on syytä katsoa, miten puolueettomuuden instituutio Kekkosen käsissä kehittyy, miten hän ilmaisee sen nimenomaan instituutiona. Viitteitä ja havaintoja siitä on saatu jo edellä, mutta nyt on tarkastelukulmaa terästettävä tarkemmin institutionaaliseen kehitykseen.

Ensimmäinen askel otettiin jo Paasikiven aikana. Paasikivi joutui soveltamaan puolueettomuuden instituutiota rauhan aikana, joten sen kansainvälisoikeudellinen merkitys ei riittänyt eikä Suomikaan täyttänyt kokonaan suvereenin valtion ehtoja Porkkalan tukikohdan vuoksi.[4] Myös Neuvostoliiton oli ilmeisesti vaikea hyväksyä puolueettomuutta kansainvälisoikeudellisessa merkityksessä.  Kekkosen arvion mukaan Paasikivi oli ”silloisissa oloissa niin varovainen”, ettei käyttänyt ulkopolitiikkaa luonnehtiessaan ”puolueettomuusmääritelmää”.  Kekkonen toteaa, että sittemmin olosuhteiden kehitys antoi Paasikiven seuraajalle mahdollisuuden kiinnittää huomionsa ”tähän asiaan”, siis puolueettomuuteen (5.11.1961, s. 167).

Paasikiven aikana käyttöön tuli ”Suomen oikeus pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella”, mikä julkilausuttiin vuoden 1948 yya-sopimuksen johdannossa. Sanonnan voi ymmärtää rauhanaikaisen politiikan, puolueettomuuspolitiikan, määrittelynä. Puolueettomuudesta voitiin sitten varauksetta puhua Porkkalan palautuksen (1955) jälkeen, mutta tuota väljempääkin sanontaa edelleen käytettiin, koska lähistöllä ei käyty sotaa, jossa olisi voitu olla puolueettomia. Myös Kekkonen käyttää ”alkuperäistä” viitettä ristiriitojen ulkopuolella pysymisestä: ”me olemamme ystävyys- ja avunantosopimuksessa turvanneet itsellemme arvokkaan poliittisen oikeuden pysyä erillämme suurvaltojen eturistiriidoista, mihin puolueettomuuspolitiikkamme nojaa”.  (10.12.1958, s. 69)Kekkonen näkee alkuperäisen muotoilun ja puolueettomuuspolitiikan eräällä tavalla erilaisina asioina, joilla kuitenkin on ajallisesti rakentunut keskinäissuhde, mitä sana ’nojaa’ hyvin ilmentää.

Ajallista kehitystä puolueettomuuspolitiikan suuntaan osoittaa sekin, että Kekkonen antoi suuren merkityksen maininnalle Suomen neutraalisuudesta, joka sisältyi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20.  edustajakokouksen vuonna 1956 hyväksymään päätöslauselmaan. Kekkonen piti nimenomaan tätä kannanottoa Neuvostoliiton antamana tunnustuksena Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Tässäkin Kekkonen toteaa, että tuolla tunnustuksella oli ”läheinen liittymäkohta v:n 1948 ystävyyssopimukseen”. (21.8.1956, s. 12)

Kekkonen korostaa Suomen olevan mukana instituution kehittämisessä. Hänen mukaansa Suomen puolueettomuuspolitiikka ei ole ”tuontitavaraa”, eli sitä ei ole otettu valmiiden tuotteiden varastosta. Näin ollen Suomen harjoittama puolueettomuuspolitiikka ei noudata ”mitään valmista kaavaa”. ”Se on kasvanut Suomen oman historian maaperältä ja sovitettu niihin olosuhteisiin, joissa elämme”. Se on tarkoitettu palvelemaan Suomen omia kansallisia etuja, mutta ”sitä ei ole kehitetty muiden valtojen etujen kustannuksella eikä se ole suunnattu ketään vastaan”. (6.5.1963, s. 277)

Kekkonen tuo esiin myös muihin kansanvälisen yhteisön instituutioihin liittyvän piirteen: puolueettomuus – kuten yhteisön instituutiot yleensä – ”merkitsee riippumattomuuden tietynlaista rajoitusta”. (6.1.1967, s. 431) Rajoittamalla toimintavapauttaan puolueettomuuden instituution mukaisesti, samalla joustavasti instituutiota kehittämällä, Suomi rakentaa osaltaan kansainvälistä yhteisöä ja tämä työ vaatii yhteistyötä muiden kanssa. Kekkosen rakennustyö käy ehkä parhaiten ilmi siitä, että hän asettaa puolueettomuuspolitiikalle tärkeitä vaatimuksia:

Puolueettomuuspolitiikan voidaan katsoa nojaavan neljään pilariin: 1) että se on ulkovaltojen tunnustama; 2) että ulkovallat luottavat siihen; 3) että oma kansa on sen takana ja 4) että maa on valmis ja kykenevä torjumaan puolueettomuuden loukkaukset.

Luettelossa kohdat 3 ja 4 ovat itsestään selviä. Mitä ulkopolitiikkaa valtio harjoittaakin, oman kansan tuki on aina tarpeen ja pitkällä tähtäimellä jopa välttämätön. Puolueettomuuspolitiikan kuten muunkin ulkopolitiikan onnistuminen on helpompaa, jos kansalaismielipide tukee virallista politiikkaa (27.11.1962, as. 257). Kekkonen viittasi sotia edeltäneisiin kokemuksiin, jotka osoittivat, että ”Neuvostoliiton epäluulot kohdistuivat Suomen yhteiskunnassa varsin yleisiin itäiselle naapurimaalle vihamielisiin, jyrkästi puolueettomuuspyrkimyksiä vastustaviin mielialoihin”. Yhtenä esimerkkinä Kekkonen viittasi nimeä mainitsematta erään kansanedustajan pyrkimykseen ja tahtoon olla ”aina sen puolella, joka on Neuvostoliittoa vastaan”, mikä tuolle edustajalle oli riittänyt ”ainoaksi tarpeelliseksi tiedoksi ulkopolitiikasta”.  (25.9.1964, s. 337)

Puolueettomuuden loukkauksella voi tarkoittaa mitä tahansa, mutta ehkä se tässä viittaa siihen, että puolueettoman valtion on kyettävä määrittelemään omat ystävänsä ja vihollisensa, ja tarvittaessa puolustautumaan niitä vastaan, jotka asettavat valinnan kyseenalaiseksi. Tämä tarkoittaa viime kädessä sitä, että valinnan takana on oltava riittävästi sotilaallista voimaa – siis siinä määrin kuin valtio hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan tarvitsee.

Kaksi ensimmäistä kohtaa ovat tärkeitä innovaatioita. Kun valtio harjoittaa jotakin ulkopolitiikkaa, on vaikea sanoa mitä muiden valtioiden sille antama tunnustus tarkoittaa. Sama koskee puolueettomuutta ja myös puolueettomuuspolitiikkaa: valtio harjoittaa sitä etujensa mukaisesti ja haluamallaan tavalla, eikä tarvitse siihen muiden lupaa. Idealla ajetaan takaa sitä, että ”tunnustus” tarkoittaa jonkinasteista hyväksyntää ja positiivista suhtautumista Suomen harjoittamaa rauhantahtoista ulkopolitiikkaa kohtaan. Sitäkin voi pitää arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena asiana, kansainvälisen instituution rakentaminen ei tapahdu yksin eikä muita vastaan, se tapahtuu yhteistyössä muiden kanssa. Tämä koskee korostetusti rauhanaikaista toimintaa – myös puolustuspolitiikan osalta.  Ulkovaltojen antama tunnustus ennakoi jäämistä sodan ulkopuolelle, mutta se ratkeaa lopulta sodan puhjettua. Tunnustuksesta huolimatta suurvalta voi maalittaa ydinohjuksensa lentämään ja osumaan Suomeen – sotilaallisen tarpeen niin vaatiessa.

Luottamus valtion harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan tai puolueettomuutta harjoittavaan valtioon on samansuuntainen idea kuin tunnustaminenkin: ne ovat epäilemättä saman asian eri aspekteja. Luottamus tarkoittaa ennakoivuutta ja ennakoitavuus tarkoittaa hyväksyntää. Mitä tämä sitten käytännössä merkitsee, on tietenkin avoin kysymys, mutta instituutiokeskustelun kannalta se joka tapauksessa korostaa instituution rakentamista yhteistyössä muiden kanssa. Sen varmistamista, että toisten osapuolten etuja ei kohtuuttomasti loukata.

Kekkosen tapa puhua puolueettomuuspolitiikan pilareista osoittaa, että hänen hahmottamansa puolueettomuuspolitiikan ja ennen sotaa yritetyn puolueettomuussuuntauksen välillä on suuri ero. Kekkosen visiossa puolueettomuuspolitiikka on kansainvälisen yhteisön instituutio, joka vaatii yhteistyötä valtioiden välillä. Aikaisempi puolueettomuuden idea puolestaan lähti kansainvälisen oikeuden antamasta määritelmästä ja sen mekaanisesta soveltamisesta jo rauhan aikana. Puolueettomuus oli jokin valmis tuote, jonka valtio otti käyttöön ja esitti sen ilmoitusluontoisena asiana muille. Pelkän sanan uskottiin riittävän kertomaan kaiken, toimintavapaus jäi kokonaan puolueettomaksi ilmoittautuneen valtion asiaksi. Arvioidessaan sotaa edeltänyttä puolueettomuuspyrkimystä Kekkonen ilmaisi asian osoittamalla, että pelkkä sana ei ollut riittävä:

Pidin poliittisena todellisuutena viralliseksi selitettyä poliittista kannanmäärittelyä ymmärtämättä, että puolueettomaksi ilmoittautuminen ei meidän oloissamme ollut yksipuolinen ratkaisu. … en ottanut lukuun, miten Neuvostoliitto suhtautuu puolueettomuusvakuutuksiimme. … Lähtökohtani Suomen virallista politiikkaa kuvatessani on vielä tänäänkin käsitys, että sen vilpittömänä pyrkimyksenä oli puolueettomuus mahdollisen sodan varalta. … Näin jälkeenpäin kuitenkin nähdään, että myös virallisen Suomen suhtautuminen Saksaan oli ilmeisessä ristiriidassa puolueettomuuslinjan kanssa. (25.9.1964, s. 336; kursivointi VH)

Edellisen valossa on helppo ymmärtää, että Kekkonen kieltäytyy pyrkimästä sellaiseen puolueettomuuden määritelmään, ”jonka mukaan kaikissa esille tulevissa tilanteissa toimittaisiin”. Kekkosen mukaan ”puolueettomuutta on yhtä monta lajia kuin on puolueettomia valtioita”. Puolueettomuus elää ja muuttuu jatkuvasti, jopa saman valtion puolueettomuuspolitiikka voi ”sisältönsä puolesta muuttua ulkopuolisessa maailmassa tapahtuvien muutosten mukana”.  (6.1.1967, s. 431)

Tämän puolueettomuuden instituution moninaisuuden ja muuttuvuuden vuoksi Suomi ei tyrkytä omaa malliaan muille. Esitellessään Suomen puolueettomuutta Yhdysvalloissa noottikriisin aikaan, Kekkonen oli kertomansa mukaan sanonut jossain keskustelussa, että ” en ole tullut tänne myymän puolueettomuutta”, vaan ”hankkimaan puolueettomuudellemme ymmärtämystä ja tunnustusta”. (5.11.1961, s. 165)

Sopimusten noudattaminen

Myös sopimusten noudattamisen osalta suhde Neuvostoliittoon ja sen kanssa tehdyt sopimukset ovat Kekkoselle peruslähtökohta puhuttaessa kansainvälisten sopimusten noudattamisen velvoitteista. Kekkosen mielestä Neuvostoliitolla oli perusteltu intressi siihen, että Suomessa on ystävällismielinen hallitus, ”joka voi taata tekemiemme valtiosopimusten noudattamisen”. (25.1.1959, s. 10)

Kekkosen mukaan Suomi täyttää sitoumuksensa kaikissa olosuhteissa (17.10.1961, s. 145). Tämä sitoumus on molemminpuolinen: Neuvostoliitto on tunnustanut Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, ja Suomi puolestaan ei salli alueensa käyttöä Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvaan hyökkäykseen.

Neuvostoliiton noottikriisin aiheuttaneessa konsultointiehdotuksessa ei Kekkosen mielestä ollut mitään periaatteellisesti uutta Suomen ja Neuvostoliiton välisten sopimussuhteiden osalta, eikä kysymyksessä ollut Neuvostoliiton kritiikki tai epäluulo Suomea kohtaan. Kekkosen mukaan nootti oli vain ”ilmaus siitä tavattoman vakavasta poliittisesta jännitystilasta, mikä Euroopassa vallitsee”. (5.11.1961, s. 166)

Novosibirskin neuvottelutuloksen Kekkonen tulkitsi varsin dramaattisesti. Häneen mukaansa ”Suomen hallitus puolestaan tarkasti seuraisi tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella, ja jos osoittautuu välttämättömäksi, esittäisi neuvostohallitukselle käsityksiään tarpeellisten toimenpiteiden suorittamisesta”. (5.11.1961, s. 179) Näin Kekkosen mukaan sotilaallisten konsultaatioiden aloittaminen olisi tullut ensi sijassa Suomen velvollisuudeksi (5.11.1961, s. 180). Tulkintamuutos oli suuri, vaikka Kekkonen olisi tarkoittanut vain velvollisuutta eikä oikeutta. Pelkästään velvollisuus olisi mahtunut sopimusten noudattamista koskevaan normiin, Neuvostoliiton poissulkevana oikeutena asia olisi muuttanut itse sopimusta merkittävällä tavalla. Tässä ei tarkoituksena ole ryhtyä pohtimaan tätä kysymystä tarkemmin, meille riittää havaita vain se, että sopimuksen noudattamisen normiin voi sisältyä mahdollisuus sopimusta koskevan tulkinnan muutokseen – jos se tapahtuu yhteisymmärryksessä sopijapuolten kesken. Kekkonen antoi ymmärtää, että näin olisi menetelty.

Suomen pyrkimys valtiosopimusten noudattamiseen ei kuitenkaan rajoittunut vain Neuvostoliiton kanssa tehtyihin sopimuksiin, vaan kaikkiin Suomen tekemiin sopimuksiin ja sitoumuksiin. Suomen ulkoisen maineen kannalta ehkä näyttävin oli sodanjälkeisten lainojen takaisinmaksu. Se teki Suomen ”kuuluisaksi täällä Yhdysvalloissa”. Mutta:

Me suomalaiset emme suinkaan halua, että tätä pidettäisiin poikkeuksellisena tai ainutlaatuisena saavutuksena. Kaikkien velvoitteiden ja sopimusten tinkimätön noudattaminen on ulkopolitiikkamme kulmakivi. Pienelle puolueettomalle maalle kansainvälinen luottamus on ensiarvoisen tärkeä. (17.10.1971, s. 147)

Kekkosen ilmaisema tahto sopimusten noudattamiseen koskee myös tai esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaa ja YK:ssa yhteisesti hyväksyttyjä asiakirjoja ja julistuksia. YK:a on kuitenkin käsiteltävä instituutiona erikseen.

Kauppa

Sotien ja sotakorvausten jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton kauppavaihto ja kauppasopimukset olivat erittäin tärkeitä Suomen taloudelle. Toimiva taloudellinen yhteistyö oli enemmän kuin pelkkä kauppavaihto. Yhteistyö paransi yleensä Suomen ulkomaankaupan edellytyksiä ja Suomen vahvuuksia kansainvälisessä kaupassa.  Kekkoselle Saimaan kanavan neuvostoliittolaisen osan vuokraaminen Suomelle siihen liittyvine ranta-alueineen oli huipputärkeä vaihe. Vesiväylä oli tärkeä lisä Suomen taloudelle ja ulkomaankaupalle, ja antoi uusia mahdollisuuksia myös Itä-Suomen kehittämiseen (24.11.1960, s. 120).

Kaiken kaikkiaan, Suomen hyvinvointi riippuu ratkaisevasti ulkomaankaupasta. Sen vuoksi – tässä Kekkonen puhuu selkeimmin kansainvälisen kaupan instituutiosta – vapaa kansainvälinen kauppa ja sen jatkuva laajeneminen on Suomelle erittäin tärkeätä. Kekkonen pitää Suomen liittymistä Euroopan vapaakauppa-alueeseen yhtenä osoituksena kaupan kehittymisestä vapaakaupan suuntaan. Myös kauppa muiden alueiden, kuten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kanssa, on samoin tärkeä tekijä Suomen taloudessa (17.10.1961, s. 147). Sen vuoksi ”on löydettävä keinot kansainvälisen kaupan ylläpitämiseksi ja laajentamiseksi niin harvoin keinotekoisin estein kuin mahdollista”. (18.10.1961, s. 151)

Myös kaupan kannalta YK on Suomelle tärkeä. YK:n tehtäviin kuuluu tärkeänä osana kansainvälisen taloudellisen yhteistoiminnan edistäminen ja maailmankauppaa rajoittavien ja jarruttavien erilaatuisten tekijöiden poistaminen.  On toivottavaa, että kaikille kansoilla luodaan edellytykset päästä osallisiksi hyvinvoinnista, joka tähän mennessä on jäänyt suhteellisen harvojen kehittyneiden maiden osaksi.

Sekundääriset instituutiot

Yhdistyneet Kansakunnat

YK on tullut esille jo useammassa yhteydessä, koska Kekkonen antaa sille monia rooleja tai sanoo Suomen osallistuvan useampiin sellaisiin toimiin, jotka voidaan toteuttaa YK-tasolla rauhanomaisen kehityksen edistämiseksi. Niissäkin yhteyksissä tulee selvästi esiin se, että Kekkonen puhuu YK:sta kansainvälisen yhteisön instituutiona, siis antaen sille kansanvälistä organisaatiota suuremman aseman. YK on toimiva järjestö, joka edistää ja tukee muiden instituutioiden toimintaa, mutta Kekkosen visiossa sillä on myös oma ainutlaatuinen arvonsa.

                      Kekkosen lähtökohta on sääntöjen mukainen jäsenyys ja sen kattavuus, ei YK:n rooli jonakin maailmanhallituksena. On tärkeää ja YK:n onnistumisen edellytys, että käytännössä kaikki valtiot kuuluvat järjestöön.  Kekkosen tyytyväisyys tästä asiasta korostaa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön ulottuvuutta, erityisesti sen yhtä instituutiota: suvereniteettia. Kekkonen pitää hyvänä sitä, että jäsenyyden myötä ”niin monet kansat ovat nyt saaneet suvereenisina valtioina täyden vastuun omasta kohtalostaan ja osuudestaan maailman kohtaloon”. (19.10.1961, s. 154)

Kekkonen kuitenkin korostaa myös YK:n roolia valtioidenvälisenä instituutiona ja kiistää samalla sen roolin mahdollisena valtioiden yläpuolella olevana ”maailmanhallituksena”. Jos YK:lle haluttaisiin antaa vahva ylikansallinen asema, sille pitäisi antaa sitä tukeva vahva sotilaallinen voima. Sellaisen luominen on käytännössä mahdotonta. Kekkonen epäillee ajatusta muutenkin: ”YK:n mahdollisuudet rauhan turvaamiseksi tuskin voivat rakentua sellaisen poliisivoiman luomiseen, joka olisi kaikissa olosuhteissa tehokas”.  Kekkonen pitää parempana YK:n kehittämistä kansainvälisen yhteisön instituutiona: ”Pikemminkin olisi YK:lle pyrittävä luomaan sellainen arvovalta, että jäsenvaltiot voisivat jättää riitansa YK:n ratkaistavaksi luottaen sen oikeudenmukaisuuteen ja tarvitsematta pelätä kasvojensa menettämistä epäsuotuisan päätöksen tullessa”. (1.1.1957, s. 26)

YK:sta puhuessaan Kekkonen korosti sitoutumista peruskirjaan ja jäsenyyden muihinkin velvoitteisin. Kekkonen korosti, että YK:lla oli korvaamaton arvo, joten Suomi halusi kannattaa ”kaikin voimin ja täydellisesti YK:n ohjelmaa”.   Suomi ei halunnut tinkiä velvoitteestaan, vaikka oli tietoinen YK:n tehtävän vaikeudesta (19.10.1961, s. 154):

Olemme sitoutuneet noudattamaan peruskirjaa. Aiomme täyttä sen velvoitukset yhtä tarkoin ja tunnollisesti kuin kaikkien kansainvälisten sitoumustemme velvoitukset. Uskomme, että vain luotettavuus voi herättää luottamausta ja tahdomme kaikkien luottavan meihin. (19.10.1961, s. 154–155)

Suomen ei tullut suhtautua arkaillen tai omia mahdollisuuksiaan väheksyen YK:n piirissä tapahtuvaan kansainväliseen yhteistoimintaan.  (17.5.1962, s. 263) Kekkosen mukaan YK tarjoaa ”kansoille valmiin välikappaleen rauhanomaisen rinnakkaiselon vahvistamiseksi maailmanlaajuiselle pohjalla”. (3.3.1964, s. 319; ks. myös19.10.1961, s. 155; 3.3.1964, s. 319; ja 1.6.1964, s. 328)

Toimintamuodot

Yhteistyö, ristiriitojen rauhanomaiset ratkaisut ja rauhanomainen rinnakkainelo

Kekkosen kiinnostuksen ja linjausten kohteenaon kansainvälisen yhteisön toimivuuden vahvistaminen. Se tarkoittaa kaiken rauhanomaisen kanssakäymisen edellytysten vahvistamista, mikä on englantilaisen koulukunnan mukaan kansainvälisen yhteisön instituutioiden yleinen funktio.  Koulukunta tai muutkaan sitä seuraavat tutkijat eivät ole nostaneet itse yhteistyötä instituution asemaan, mutta on perusteltua sitä sellaisena pitää. Se on vähintään normi ja siis velvoite edistää kansainvälistä yhteistyötä.

Kekkonen viittaa usein yhteistyöhön ja sen merkitykseen perusteluna hänen monille näkemyksilleen. Ja kun yhteistyöstä puhutaan, kuvaan nousee joka tapauksessa sellaisia instituutioita tai normeja, joilla on tehtävänään tai tuloksenaan yhteistyön – rauhanomaisen kanssakäymisen – toteuttaminen, sen edellytysten parantaminen, ja edelleen kehittäminen. Yhteistyöllä on useita ilmentymismuotoja kuten ristiriitojen sovittelu ja ristiriitojen rauhanomainen ratkaiseminen sekä rauhanomainen rinnakkaiselo ja jopa Yhdistyneet Kansakunnat.

Ristiriitojen sovittelua ja rauhanomaista ratkaisua Kekkonen toivoo monella tapaa. Hän pitää Suomen ja muidenkin valtioiden tehtävänä lieventää erimielisyyksiä, ja pyrkiä rakentaviin ratkaisuihin. Ei tule kärjistää tai ylläpitää ristiriitoja tai aiheuttaa uusia (19.10.1961, s. 155).

Kekkonen vaatii kaikkien kansainvälisten kiistakysymysten selvityttämistä rauhanomaisin keinoin, ja että ”rauha ja turvallisuus olisi taattava vahventamalla edelleen YK:n toimintakykyä ja pyrkimällä hellittämättä tehokkaaseen aseriisuntaan ja varustelujen valvontaan”. (25.1.1967, s. 436)

Kekkonen viittaa YK:n peruskirjaan, joka vaatii, että kansainväliset kiistakysymykset on ratkaistava rauhanomaisin keinoin. Kekkosen mukaan YK:n ensisijaisena tehtävänä ja tarkoituksena on kaikin keinoin valvoa tätä yhteistä intressiä (17.5.1962, s. 263). Suomi on aktiivisesti mukana tässä toiminnassa, ja Kekkonen julkilausuu Suomen roolin tässä työssä seuraavin sanoin:

Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa. Asiana ei ole esittää moitteita tai julistaa tuomioita. Meidän on mieluummin tutkittuamme ongelmia pyrittävä löytämään niihin parannuskeinoja. (19.10.1961, s. 155)

Kekkonen tunnustaa sen, että pienen valtion mahdollisuudet tehdä jotakin merkittävää ovat rajalliset. Pieni maa ei voi vaikuttaa maailman tapahtumiin. Sen on pakko omaa kansallista etuaan etsien sovittautua tosiasiallisiin historiallisiin ja maantieteellis-taloudellisiin olosuhteisiin kuin pyrkiä niitä muuttamaan (21.8.1956, s. 12). Tästä huolimatta Suomella on tehtävänsä rauhanomaisen kehityksen edistäjänä ja rauhanomaisten ratkaisujen esittäjänä. Suomi voi tehdä paljon silläkin, että elää sovussa naapureidensa kanssa ja ”rauhan siunausta hyväkseen käyttäen työllään kohottaa sivistystään ja hyvinvointiaan”. Näissä pyrkimyksissä Suomen kannalta on edullista, mitä enemmän kestävän rauhan näköalat selkiintyvät. Sen vuoksi aktiivinen panos erityisesti YK:n toimintaan on järkevää ja perusteltua (21.8.1956, s. 12). Myös pienellä valtiolla on oikeus kansainvälisen yhteisön instituutioiden kehittämiseen, ja siinä yksi esimerkki on puhuminen rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta.

Kekkosen mielestä rauhanomainen rinnakkaiselo jää puolitiehen, jos sen käsitetään merkitsevän pelkästään pidättymistä voimakeinojen käytöstä valtioiden välisissä suhteissa: ”vain kansainvälisen yhteistoiminnan kehittäminen kaikilla aloilla yli ideologisten rajojen voi vähitellen poistaa vihamielisyyden ja pelon…” (3.3.1964, s. 319)

Rauhanomainen rinnakkainelo on sekä yleinen toive että kansainvälisessä yhteisössä yleisesti jaettu instituutio, tavallaan ristiriitojen sovittelun ja rauhanomaisen yhteistyön tärkeä esimerkki. Kekkosen mukaan yleinen käsitys on ollut, että ”kansainvälisen jännityksen pääasiallisin syy on kapitalismin ja kommunismin välinen vastakohtaisuus”. Hänen mukaansa rauhanomaisen rinnakkaiselon oppi ja käytäntö oli tasoittanut tätä vastakohtaisuutta, mutta ”kaikkialla maailmassa on vielä mustavalkoinen – ajatteluun perustuvaa uskoa, että taistelu hyvän ja pahan välillä ei voi ratketa muuta kuin aseellista tietä”. (6.1.1967, s. 427)

Kekkosen mukaan kansallisten intressien erilaisuus kuitenkin väistyy sen välttämättömyyden edessä, minkä rauhan turvaaminen maailmassa muodostaa.  Kekkosen mukaan ”kaikkien kansainvälisten riitakysymysten selvittäminen rauhan keinoin, rauhanomaisen yhteistyön aikaansaaminen kaikkien valtioiden välille niiden yhteiskuntajärjestelmien eroavuuksista riippumatta, ei ole vain mahdollista, vaan välttämätöntä koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavan ydinasesodan estämiseksi”. (3.3.1964, s. 319–320)

Kekkonen pitää kansainvälisten suhteiden ainoana pysyvänä perustana kaikkien valtioiden rauhanomaista rinnakkaiseloa ja rakentavaa yhteistyötä riippumatta ideologisista ja poliittisista järjestelmistä (13.2.1965, s. 364):

 …kansallisten intressien erilaisuus väistyy sen välttämättömyyden edessä, minkä rauhan turvaaminen maailmassa muodostaa. … kaikkien kansainvälisten riitakysymysten selvittäminen rauhan keinoin, rauhanomaisen yhteistyön aikaansaaminen kaikkien valtioiden välille niiden yhteiskuntajärjestelmien eroavuuksista riippumatta, ei ole vain mahdollista, vaan välttämätöntä koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavan ydinasesodan estämiseksi. (3.3.1964, s. 319–320)

Aseidenriisunta

Kekkosen mielestä kansainvälisen järjestelmän vaarallisin ilmiö on asevarustelu ja nimenomaan kilpavarustelu. Näin ollen pyrkimys kestävään rauhaan ja ydinsodan estämiseen voi tapahtua vain aseidenriisunnan ja asevalvonnan kautta. Tämä toiminta-alue ei ole pienelle valtiolle kovin helppo eikä otollinen, koska sen vaikutus asevarustelun kehitykseen on vähäinen. Myös puolueettomuuspolitiikka saattaa rajoittaa toimintamahdollisuuksia. Näitä rajoitteita Kekkonen pyrkii mahdollisuuksien mukaan ylittämään:

Pienten valtojen mahdollisuudet vaikuttaa tähän kehitykseen ovat tietenkin erittäin vähäiset. Ydinasevalloilla, joilla on käsissään valta tuhota tämä maailma, on myös ensisijainen vastuu rauhan säilyttämisestä – eli ihmiskunnan olemassaolosta. Pienet vallat voivat ja niiden täytyy jatkuvasti muistuttaa ydinasevaltoja tästä vastuusta. Mutta ne voivat tehdä enemmänkin. Ne voivat omassa politiikassaan sanoutua irti kaikesta sellaisesta, mikä voisi aiheuttaa jännityksen kiristymistä. (28.5.1963, s. 282)

Protestipolitiikkaa Kekkonen ei pitänyt oikeana tienä osallistua asevarustelukilpailun aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen. Suomi ei tehnyt aloitetta Neuvostoliiton atomikokeen kieltämiseksi YK:ssa, koska ei halunnut lähteä yksipuoliselle protestilinjalle.  Kekkosen mukaan Suomi oli syvästi huolehtinut jokaisesta atomikokeesta, suorittipa sen mikä valtio tahansa, ja halusi vastustaa niitä kaikkia.  Kun Suomi äänesti YK:ssa päätöslauselman puolesta, ettei megatonnikoetta suoritettaisi, ”se ei johtunut suinkaan siitä, että suorittajana oli Neuvostoliitto, eikä ensi sijassa siitäkään, että kokeen tapahtumapaikka oli suhteellisen lähellä Suomea, vaan siitä, että Suomi on sanomattoman huolestunut maailmanpoliittisesta jännityksestä, jonka ilmaus atomipommikoe on”. (5.11.1961, s. 165)

Kekkonen toteaa valittaen, että neuvottelut ydinasekokeiden kieltoa koskevan sopimuksen aikaansaamisesta eivät olleet johtaneet tulokseen. Myöskään mitään edistystä varsinaisen aseriisunnan alalla ei ollut tapahtunut.[5] Sen sijaan varustelukilpailu jatkui kiihtyvässä tahdissa (28.5.1963, s. 282).  Kekkonen pohti, mitä pieni valtio voi tässä ongelmassa tehdä. Hänen keskeinen ideansa oli pyrkiä muodostamaan pienten valtioiden toimesta ydinaseettomia vyöhykkeitä. Suomen tapauksessa se tarkoitti Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä:

Voidaan ajatella mahdolliseksi, että kaikki ne maat, joilla ei ole ydinaseita ja jotka eivät pyrki sellaisia hankkimaan, voisivat – ehkä parhaiten alueellisin sopimuksin – sitoutua olemaan valmistamatta tai vastaanottamatta ydinaseita… (25.5.1963, s. 283) … Pohjoismaat muodostavat näin ollen jo nyt tosiasiallisesti ydinaseettoman vyöhykkeen. … Mutta olen vakuuttunut siitä, että Pohjolan julistaminen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi vakaannuttaisi merkittävällä tavalla kaikkien sen valtioiden asemaa. Se siirtäisi Pohjoismaat kiistattomasti pois niiden spekulaatioiden piiristä, joita ydinasestrategian kehitys on aiheuttanut, ja varmistaisi tämän alueen pysymisen kansainvälisen jännityksen ulkopuolella. (25.5.1963, s. 284)

Aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä herätti paljon huomiota, ja Suomen ulkoasiainhallinto ja myös alan tutkijat tekivät paljon työtä sen edistämiseksi. Käytännön tuloksia ei saavutettu, mutta aloite ja sitä koskeva laaja keskustelu olivat merkittävä lisä aseidenriisunnan instituutiota koskevassa keskustelussa. Kuten monesti ulkopolitiikassa, tämä keskustelu ja mielipiteenvaihto olivat ehkä aloitteen päätarkoitus. Kansainvälisen yhteisön instituutioiden kohdalla se ei ole mitenkään poikkeavaa eikä tuomittavaa: instituutiot kehittyvät nimenomaan keskustelun, virallisten julistusten, sopimusten, sopimustulkintojen ja myös tieteellisen tutkimuksen kautta.

Toinen hieman myöhempi aloite jäi vaille suurempaa huomiota, mutta oli kuitenkin tärkeä. Kekkonen ehdotti Suomen ja Norjan väliselle rajalle rajarauhansopimusta, eli rajan jättämistä mahdollisten sotatoimien ulkopuolelle (29.11.1965, s. 408).[6]

Ystävyys

Kekkonen aloittaa siitä, että Suomen on noudatettava tinkimättömästi rauhan, sovinnon ja ystävyyden ulkopolitiikka Neuvostoliittoa kohtaan (1.3.1956, s. 7). Tämä perustui Paasikiven luomalle uuden ulkopolitiikan perustalle, jonka kulmakivinä olivat yhteisymmärrys, yhteistyö ja kestävä ystävyys (7.6.1957, s. 37). Kekkosen mukaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyys oli ”oleva ikuinen ja järkkymätön”. (22.5.1958, s. 51)

Kekkosen mukaan Neuvostoliitto odotti Suomen vastaavan ystävyyteen ystävyydellä ja ymmärtämykseen ymmärtämyksellä. Näihin odotuksiin oli syytä vastata, ”koska se on Suomen kansan elinetujen mukaista”. (4.9.1960, s.118–9)

Vakavan noottikriisinkin jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton suhteet voitiin uudelleen vahvistaa ystävyyden ja luottamuksen pohjalla (26.11.1961, s. 181). Myöhemmin Kekkonen totesi, että vastinkäymisistä huolimatta hän oli ollut noottikriisin aikaan vakuuttunut siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä voidaan säilyttää luottamukselliset ystävyyssuhteet. Hänen mielestään ”suoran ja rehellisen ystävyyspolitiikan noudattaminen Neuvostoliittoa kohtaan oli parasta valmistautumista vaikean ajan mahdollisesti tuomia tärkeitä neuvotteluja varten”. (15.2.1962, s. 233)

Ystävyyspolitiikka vaati päätöksentekijöiden harjoittaman politiikan lisäksi kansan, yleisen mielipiteen tukea. Eduskunnan hajottaminen noottikriisin ratkaisemiseksi oli välttämätöntä kansalaisten tuen todentamiseksi. Kekkosen mukaan pyrkimyksenä oli osoittaa Neuvostoliitolle, että uusi eduskunta antaisi tukensa ystävyyspolitiikalle Neuvostoliiton kanssa (26.11.1961, s. 178). Samalla voitiin vaikeuttaa niiden toimintaa, jotka puhuvat ’perivihollisesta’, joka odottaa ”vain sopivaa aikaa valloittaakseen Suomen”, ja jotka väittävät Suomen ulkopolitiikan johdon tunnuslauseena olevan: ”meidän jälkeemme venäläiset”. (25.9.1964)

Kekkonen pyrki kuitenkin yleistämään ystävyyspolitiikan tuottaman hyödyn Suomen turvallisuutta laajemmalle. Hän katsoi, että Suomen ja Neuvostoliiton välisistä hyvistä, jatkuvasti suotuisaan suuntaan kehittyvistä naapurisuhteista olisi hyötyä myös ”kansainväliselle sovinnon politiikalle erityisesti Pohjois-Euroopassa”. (23.5.1957, s. 38)

Selkeimmin Kekkonen nostaa ystävyyden yleiseksi kansainvälisen yhteisön instituutioksi viittaamalla usein ja korostetusti YK:n peruskirjaan. Hänen mukaansa se kehottaa kansakuntia elämään keskenään sovussa, ”hyvinä naapureina”. (1.6.1964, s. 329) Ystävyyssuhde tarkoittaa siten hyvää naapuruussuhdetta.

Luottamus

Myös luottamus liittyy pääsääntöisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin, joiden säilyttäminen hyvinä ja luottamuksellisina oli Suomen ulkopolitiikan ytimessä (21.12.1956, s. 23). Kekkosen mukaan Suomen oli saatava Neuvostoliitto vakuuttuneeksi siitä, ettei Neuvostoliiton turvallisuus missään olosuhteissa joudu uhanalaiseksi Suomen välityksellä (17.10.1961, s. 144).

Kekkonen kritisoi niitä, jotka olivat nakertaneet pohjaa Suomen ja Neuvostoliiton hyvän naapuruuden, luottamuksen ja hyvän tahdon politiikalta (10.12.1958, s. 70). Kekkosen mukaan Neuvostoliitossa oli vallalla käsitys, että Suomessa on johtavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka eivät ole Paasikiven linjalla.  Sellaisina henkilöinä pääministeri Hrushtshov mainitsi Tannerin ja Leskisen (19.11.1961, s. 175). Suomen ei tullut antaa aihetta siihen, että tämä luottamus loppuisi, koska jos niin tapahtuisi, ”syy on meidän”. Sen vuoksi Kekkonen halusi vedota Suomen kansaan pyytäen sitä toimimaan luottamuksen säilymisen puolesta (26.11.1961, s. 181). Kekkonen piti myös sanomalehdistön osoittamaa pidättyvyyttä ja vastuuntunnetta tarpeellisena samasta syystä (10.12.1958, s. 84).

Kekkonen koki käyvänsä taistelua Neuvostoliiton Suomea kohtaan luottamuksen säilyttämisen puolesta, koska ilman luottamusta ystävyyden politiikka ei onnistuisi. Neuvostoliiton Suomea kohtaan tunteman luottamuksen väheneminen olisi vahingollista, varsinkin kansainvälinen tilanteen osoittaessa pelottavia huononemisen merkkejä (10.12.1958, s. 70–73).

Luottamus oli perustana hyville naapuruussuhteille Neuvostoliiton kanssa. Suomen kannalta vaarallisin ristiriidan aihe oli poistunut, koska Neuvostoliitto katsoi ensisijaisten strategisten etujensa olevan Suomen suunnalla turvatut. Tätä saavutusta Kekkonen piti luonteeltaan pysyvänä, niin kauan kuin ”maittemme väliset suhteet pohjautuvat keskinäiseen luottamukseen”. Tämän luottamuksen piiri ei saanut rajoittua vain valtioiden johtohenkilöihin, vaan sen oli käsitettävä kansojen laajat kerrokset (6.1.1967, s. 426–7).

Kekkonen pyrki yleistämään Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden toimivuuden muihinkin suuntiin: ”Kuta luottamuksellisemmat suhteet meillä on itään, sitä paremmat edellytykset meillä on hyödyllisen vuorovaikutuksen lisäämiseen Pohjolassa”. (10.12.1958, s. 72) Neuvostoliiton luottamus Suomeen rauhanomaisena naapurina takaisi Kekkosen mielestä paremmat edellytykset ”Suomen läheiseen yhteistoimintaan läntisten maiden kanssa”.  Luottamuksen vaurioituminen ja epäluulojen kasvu Neuvostoliiton suunnalla puolestaan johtaisi Suomen kaventamaan toiminta-alaansa läntisellä suunnalla (17.10.1961, s. 145–6).

Luottamus oli myös puolueettomuuspolitiikan menestymisen ehto:

Mikään valtio ei voi ylläpitää puolueettomuutta, jollei sen puolueettomuustahtoon ja -kykyyn luoteta. Luottamus on puolueettomuuspolitiikan a ja o. Kuta kriittisempi tilanne maan rajojen lähistöllä vallitsee, sitä tärkeämpää – ja sitä vaikeampaa – on luottamuksen säilyttäminen. (28.12.1961, s. 189)

Tuloksena oli kaiken kaikkiaan Suomelle edullinen asema maailmanpolitiikassa. Suomi voi olla tyytyväinen siitä, että ”olemme onnistuneet perustamaan turvallisuutemme – emme sotilaallisten keinojen varaan, vaan naapurinamme olevan suurvallan luottamukseen sekä ystävällisiin suhteisiin kaikkiin maihin lähellä ja kaukana, sanoutuen irti muitten eturistiriidoista ja täyttäen tunnollisesti tekemämme sitoumukset”. (19.10, 1961, s. 155)

Kekkonen ei rajoittunut puhumaan luottamuksesta vain Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Hän näki luottamuksen olevan tärkeä kaikkien valtioiden välillä, siis koko kansainvälisessä yhteisössä. Sotien päättymisestä huolimatta vallitsi ”levottomuus kansainvälisessä politiikassa ja rauhattomuus ynnä pelko ihmisten mielessä”. Luottamuksen ilmapiiri kansojen välisissä suhteissa oli heikentynyt. Sen vuoksi oli taas aloitettava vaivalloinen ja vuosia kestävä työ luotaessa edellytyksiä – kuten epäluulon poistamista ja luottamuksen lisäämistä – ristiriitojen rauhanomaiseen ratkaisemiselle (1.1.1957, s. 25).

Kekkonen näki Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisen luottamuksen olevan esimerkki myös muille puhuessaan Suomen kokemuksen opetuksista. Suomi oli onnistunut rakentamaan suhteensa läheisimpiin naapureihinsa ”luottamuksen kestävälle perustalle”.  Se onnistui, koska ”välttämättömyyden pakosta oli oltava rehellinen” ja ”oli opittava toimimaan niin, että sanamme pitää, että toimimme kunniallisesti, salailematta tarkoituksiamme ja ilman taka-ajatuksia”. (1.1.1957, s. 38–39)

Luottamuksen puute ja vallitseva suoranainen epäluulo varsinkin suurvaltojen kesken olivat Kekkosen mielestä vakava ongelma kaikkien valtioiden näkökulmasta katsottuna. Hän katsoi ”viimeaikaisten tapahtumien ”osoittaneet myös sen, ”miten syvällä ovat kansainvälisen jännityksen juuret ja miten hitaasi valtojen välillä kasvaa se keskinäinen luottamus, joka on kestävän rauhan välttämätön edellytys”. (1.6.1964, s. 328) Kekkonen kiinnitti huomiota kansainvälisessä politiikassa usein esiintyviin ongelmiin ja niiden hoitamisen tapaan – ja siinä luottamuksen merkitykseen, ns. ennakolta ehkäisevässä diplomatiassa. Kekkonen tarkoittaa sillä arkaluontoisten asioiden hoitamista. Silloin tarvitaan presidenttiä, joka yrittää hoitaa asian huomaamattomasti. Se puolestaan voi onnistua ”ainoastaan sen luottamuksen turvin, mitä maan ulkopolitiikan johtoa kohtaan tunnetaan ulkovaltojen hallitusten parissa”. Silloin ”ei voi vedota sopimuksiin ja papereihin, silloin voidaan turvautua vain luottamukseen”.  (28.12.1961, s. 224–225)

Maailmanyhteisö

Maailmanyhteisö, ainakin ”ihmiskunta” näkyy aika ajoin Kekkosen puheissa. Kun hän kiinnittää siihen enemmän huomiota, lähtökohta on selvästi fennomaaninen. Myös Kekkoselle Suomi on kansakunta kansakuntien joukossa ja siten velvollinen antamaan osansa koko ihmiskunnan (henkiseen) kehitykseen. Kekkosen hartain toive on, että ”kaikki kansat saisivat yhdessä toimia koko ihmiskunnan parhaaksi”.

Ståhlbergiin viitaten Kekkonen toteaa, että ”sellaisen pienen kansan kuin Suomi on etsittävä varsinaiset tehtävänsä sisäisen, sivistyksellisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen alalta.” (28.1.1965, s. 357)

Kekkonen toteaa, että eurooppalaisen mittapuun mukaan Suomi oli päässyt varsin myöhään mukaan ”kansojen kulttuurikilpaan”. Etumatkaa saadaan parhaiten kiinni, kun ”antaudumme mahdollisimman laajaan kansainväliseen vuorovaikutukseen”. Kekkosen mukaan maailma olisi köyhä, ”jos siinä olisi vain yhdenlaisia rotuja, kansoja, uskontoja, katsomustapoja ja mielipiteitä”. Kekkosen mukaan suomalaisten ”tulisi oppia rakastamaan elämää, kaikkea inhimillistä elämää, koko sen rikkautta ja moninaisuutta”. (17.5.1962, s. 248) Paavalin ”vallankumouksellisiin sanoihin” (ei ole olemassa kreikkalaista ei juutalaista; ei ympärileikattua ei ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata) viitaten Kekkonen sanoo tämän moninaisuuden, erilaisuuden, olevan ihmiskunnan kehitystä käynnissä pitävä voima (4.2.1967, s. 444).

Kekkonen katsoi, että lisääntyvä riippuvuus kaikkien maailman valtioiden ja kansojen välillä edellyttää toisten oikeutettujen etujen huomioon ottamista, keskinäistä ymmärtämystä ja suvaitsevuutta.  Tämä ei vaadi ketään tinkimään kansallisista arvoistaan. Kekkosen mielestä ”kypsä isänmaanrakkaus ei vaadi toisten kansojen arvojen ja saavutusten väheksymistä tai vieroksumista”. (3.3.1964, s. 320) Puolueettomuuspolitiikan edut kuuluvat sen vuoksi koko ihmiskunnalle: ”Pelon ja uhan voittaminen, rauhan ja hyvinvoinninvakaannuttaminen eivät ole harvojen valittujen kansojen asia”. (19.10.1961, s. 154)

Kekkosen mukaan Suomen ulkopoliittinen peruslinja oli kiinteässä yhteydessä avarakatseisen, humaanin henkisen asennoitumisen kanssa. Suomi elää rajamaastossa lännen ja idän välillä, mutta voi säilyttää kansallisen omaperäisyytensä, ”jos meillä on ihmiskunnan kokonaisuuden pohjalta lähtevä perusnäkemys itsestämme ja maailmasta, niin että saamme kansalliset arvomme nivoutumaan ajan ja kansainvälisyyden asettamiin vaatimuksiin”.  Kekkonen liitti myös sillanrakentajan roolin tähän kuvaan; rooli merkitsi hänelle ”henkistä asennetta, uskollista pitäytymistä omaan osaan ja naapuruutta laajemman yhteistoiminnan suosimista tältä pohjalta”. (17.5.1961, s. 248–9)

Kekkonen konkretisoi näkemyksensä ottamalla kantaa kehitysmaiden ongelmiin ja kehityskysymykseen.  Hän katsoi sodan jälkeisen ulkopolitiikan luoneen ”lujan kivijalan, jonka pohjalla voimme laajentaa osuuttamme kansainvälisessä yhteistyössä ja lisätä panostamme mm. kansainvälisen kehitysaputoiminnan piirissä”. (6.1.1967, s. 434) Kekkonen meni perusteluissaan kuitenkin pidemmälle, Snellmaniin saakka. Snellmania lainaten Kekkonen toteisi, että ”kansakunnan edun tulee olla sama kuin ihmiskunnan”. Kekkonen katsoi näkemyksen muuttuneen ”vasta nyt ajankohtaiseksi”.

Kekkosen mukaan kansat olivat heräämässä vastuuseen teoistaan, kuitenkin hitaasti ja tuskallisesti. Oli vaikeaa tunnustaa aiemmat vääryydet. Oli helpompaa puhua niistä positiivisesti esimerkiksi sivistyksen jakamisena. Oli totta, että siirtomaavallat olivat ”häikäilemättä ja huomisesta paljoakaan välittämättä käyttäneet hyväkseen liian vähäiseen vuorovaikutuksen johdosta omassa kehityksessään viivästyneitä värillisiä kansoja”, mutta samalla alistetut siirtomaakansat olivat päässeet osallisiksi tieteen ja tekniikan saavutuksista. Kekkosen mielestä siirtomaavaltojen oli kuitenkin aika korjata sitä, mitä ne vuosisatojen aikana olivat kylväneet. Valkoinen rotu tuntema teknisen kulttuurin etevämmyys ei oikeuttanut ylemmyyttä ”värillisiä kansoja” kohtaan; oli syytä muistaa myös omat kehitysvaiheet ”kivikaudesta alkaen nykyiseen atomikauteen”.  Kekkonen ei nähnyt mitään ylpeilemistä siinä, että tämä itseään jalona pitävä valkoinen rotu oli ”jo kahdesti tällä vuosisadalla syössyt itsensä maailmansotaan”. (17.5.1962, s. 247)

Kekkonen näki, että kehittyneiden maiden oli tunnettava lisää vastuuta kehitysmaiden suunnattomasta puutteenalaisuudesta sekä niiden vaikeista taloudellisista, teknisistä ja yhteiskunnallisista ongelmista. Asioilla on tärkeysjärjestyksensä: ”Jos te sanotte nälkään kuolevalle, että hänellä on kaikki ihmisoikeudet, esim. sananvapaus, hän pitää sitä naurettavana”. (17.5.1962, s. 247) Kekkosen mukaan Suomi oli valmis olemaan mukana kehitystyössä. Suomella ei ollut rasitteenaan valkoisen miehen taakkaa (17.5.1962, s. 247).

Taloudellisten kehityskysymysten ja avun lisäämisen ohella Kekkonen kiinnitti huomiotaan myös muihin ongelmiin, esimerkiksi väestökysymykseen, jota hän piti yhtenä vaikeimmista ongelmista YK:n asialistalla. (25.1.1967, s. 436)

Maailmanyhteisöä koskevat näkemykset eivät myöskään Kekkosen tapauksessa liity ideologiseen vallankumoukselliseen eikä vastavallankumoukselliseen ajatteluun ja politiikkaan – joista Martin Wight puhui. Päinvastoin Kekkonen kiistää kokonaan ideologisen politiikan merkityksen ja roolin kansainvälisissä suhteissa. Ideologiset valinnat ovat valtion sisäisiä, itsenäisen valtion päätettävissä olevia asioita. Ideologiat ovat ehkä vastakkaisia ja jopa ”taistelevat” keskenään, eikä Suomen puolueettomuus merkitse puolueettomuutta tässä suhteessa. Suomi on oman valintansa tehnyt, ja seisoo ”oman demokratiansa takana”. (10.12.1958, s. 69) Ideologisesta kamppailusta huolimatta rauhanomainen rinnakkainelo on, kuten jo näimme, sekä mahdollista että toivottavaa. Ideologiset erot eivät ole rauhanomaisen rinnakkaiselon tai rauhanomaisen kanssakäymisen este silloinkaan, kun osapuolet uskovat lujasti oman järjestelmänsä paremmuuteen. Kekkosen mukaan puolueettomuudella ei ollut mitään tekemistä ideologisen asennoitumisen kanssa: ”Minulla on luja luottamus yksilön oikeuksien kunnioittamiseen ja lainalaiseen vapauteen perustuvan suomalaisen demokratian voimaan”. (17.10.1961, s. 146) Kekkonen siis sanoutui irti ideologisesta ulkopolitiikasta (ks. myös 17.5.1962, s. 259).

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja maiden väliset kriisit, erityisesti noottikriisi, hallitsivat Suomen ulkopolitiikkaa erityisesti Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella. Puheissa ja kirjoituksissa on paljon viittauksia Neuvostoliittoon ja Suomen ulkopolitiikkaan Neuvostoliiton suuntaan. Nämä maininnat ovat kuitenkin kriisien (yöpakkaset ja noottikriisi) analyysiä ja pitkälle itsestäänselvyyksiä ja jo Paasikiven aikana tutuksi tulleita asioita, joissa Kekkosella ei enää ollut suurempaa kehitystehtävää. Suhteet olivat vakiintuneet, samoin niihin liittyvät instituutiot ja käytännöt.

Kekkonen näki kansainvälisen järjestelmän suurvaltojen valtakamppailun vaarallisena näyttämönä, jolle pienen valtion ei kannattanut astua. Pienikään maa ei silti tarvinnut vetäytyä kokonaan syrjään; se voi pyrkiä liennyttämään jännitystä ja parantamaan rauhanomaisen kanssakäymisen mahdollisuuksia. Omalla poliittisella valinnallaan, erityisesti puolueettomuudella, pienikin valtio voi edes jonkin verran liennyttää vastakkainasettelua.

Kansainvälisen yhteisön instituutioista Kekkosen päähuomio kohdistui puolueettomuuteen. Sen osalta hänellä oli mahdollisuus käydä laajempaa keskustelua ja esitellä puolueettomuutta ja puolueettomuuspolitiikkaa sekä niihin liittyviä tukijalkoja (kuten ystävyys ja luottamus) varsin perusteellisesti ja moninaisesti. Ei ole liioittelua väittää, että puolueettomuuden instituution osalta Kekkonen kehitti sitä tyytymättä valmiiseen ”tuotteeseen”. On varsin ymmärrettävää, että Suomen ulkopolitiikasta ja ulkopoliittisesta doktriinista sekä puolueettomuudesta on tehty paljon sekä suomalaista että myös ulkomaista tutkimusta.

Kaksi kansainvälisen yhteisön tuttua instituutiota näyttää Kekkosen tarkastelusta puuttuvan kokonaan tai ne ovat ottaneet eräänlaisen näkymättömän roolin.

Ensinnäkin diplomatiasta Kekkonen sanoo hyvin vähän, oikeastaan ei mitään. Tosin se on kuvassa mukana ”toisilla nimillä”. Kekkonen näkee diplomatian korostetusti valtioiden päämiesten suhteina sanomatta sitä diplomatiaksi, mutta suostuu näkemään sen ”ehkäisevänä diplomatiana”. Neuvottelutkin mainitaan, erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton väliset. YK:n aseman korostaminen viittaa puolestaan monenkeskisen diplomatian suuntaan. Osia siis on, mutta ei kokonaisuuden pohdintaa.

Kansainvälisen oikeuden instituutiota koskevan keskustelun ja pohdinnan puuttumista Kekkosen puheissa voi ihmetellä jonkin verran enemmän. Juristitaustaisen presidentin voisi kuvitella olevan erittäin kiinnostunut kansainvälisestä oikeudesta tai ainakin sen puutteista ja kehittämistarpeista – varsinkin kun kansainvälisen oikeuden tutkimus oli kukoistanut Suomessa jo pitkän aikaa ja kun Paasikivi kritiikistään huolimatta arvosti kansainvälistä oikeutta instituutiona. Tosin Kekkonen puhuu varsin paljon kansainväliseen oikeuteen liittyvistä asioista käyttämättä itse käsitettä.[7] Sellaisia asioita ovat sopimukset ja sopimusvelvoite; YK:n peruskirja; ja tietenkin suvereniteetti ja puolueettomuus. Kekkosen visiossa YK näyttää saavan jopa jonkinlaisen kansainvälisen oikeusistuimen roolin, mutta viite siihen suuntaan jää suppeaksi.

Maailmanyhteisön kuva on yllättävänkin monipuolinen, vaikka maailmanyhteisö ei saa puheissa ja kirjoituksissa määrällisesti suurta tilaa. Kekkosen visiossa on mukana vahva kansallinen perinne, mutta huomio on jo laajentunut esimerkiksi kehityskysymykseen ja yleensä entisten siirtomaiden kärsimyksiin.

Jos yrittää pohtia kolmen ulottuvuuden keskinäistä painoarvoa Kekkosen visiossa, on selvää, että päähuomio kohdistuu valtiokeskeiseen kansainväliseen järjestelmään. Kuitenkin merkittävä osa Kekkosen ulkopolitiikkaa sijoittuu kansainvälisen yhteisön kehittämiseen erityisesti puolueettomuuspolitiikan instituution osalta. Kekkosen kansainvälisen järjestelmän yhteys kansainväliseen yhteisöön on suorastaan käsinkosketeltava, ja näkyy myös Suomen ja Neuvostoliiton suhteen painotuksessa.

Kansainvälisen järjestelmän valtapolitiikkaan Kekkonen ei osallistu, ei varsinkaan sen sotilaalliseen ulottuvuuteen. Kekkonen pikemmin korostaa pienenkin valtion aktiivisuutta aseidenriisunnassa, rauhanpolitiikassa, yhteistyön edistämisessä ja sovittelussa. Itse asiassa Kekkonen korostaa sitä, että pienelläkin maalla on mahdollisuus aktiiviseen toimintaan, suorastaan velvollisuus rakentaa osaltaan ja toiminnallaan rauhan maailmaa – jota englantilainen koulukunta kutsuu kansainväliseksi yhteisöksi. Joskin myös puolueettomuus ja puolueettomuuspolitiikka liittyy mainittuun ulkopolitiikan kokonaisuuteen ja kansainväliseen järjestelmään, instituution kehittämispyrkimys on joka tapauksessa merkittävä lisä puolueettomuuden instituutiosta käytyyn keskusteluun. Se osoittaa, että pienikin valtio voi tehdä instituutioiden tasolla paljon. Itse asiat ovat tuttuja ja perusteellisesti tutkittuja, mutta moniulotteinen tarkastelu lisää ehkä uuden näkökulman: Kekkosen ulkopolitiikan kaksi toisiaan tukevaa pääaluetta olivat suhteet Neuvostoliittoon ja työ kansainälisen yhteisön kehittämiseksi. Kun Kekkosen ulkopolitiikkaa on luettu pääsääntöisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteena, siis Neuvostoliiton roolia korostaen, olisi perusteltua ja mahdollista tarkastella asiaa kansainvälisen yhteisön näkökulmaa ja roolia korostamalla.[8]

Maailmanyhteisön ulottuvuudesta puhuttaessa oli selvää, että Kekkonen tyrmää aktiivisesti ideologisen ulkopolitiikan mahdollisuuden. Kun Ståhlberg teki sen suhteessa Mannerheimiin, Kekkosen vastinpari sijaitsi sosialidemokraattien ja kokoomuksen aatemaailmassa, jota tekstissä ei käsitelty lyhyitä mainintoja enemmän. Kekkosen kahden ensimmäisen kauden aikana Mannerheimin roolin otti nimenomaan sosialidemokraattinen suuntaus, joka kävi ideologista taistelua kommunismia vastaan. On kuitenkin muiden tehtävä pohtia ja tutkia, kuinka tämä ideologinen asetelma heijastui tai oli heijastumatta Suomen ulkopolitiikkaan sodanjälkeisinä vuosina, ja miten se oli käyntivoimana Suomen sisäisessä rajussa poliittisessa taistelussa.


[1] Paasikiven tapaan itsenäisyys on myös Kekkoselle aate ja poliittinen arvo. Itsenäisyys kansainvälisen yhteisön instituutiona eli suvereniteettina (valtion tunnustamisena) ei ole esillä ainakaan suoraan ilmaistuna. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että Kekkonen tuo myöhemmin esille keskinäisriippuvuuden ja siis käytännöllisen kehityksen.

[2] Kannattaisi ehkä harkita, soveltuisiko laajennetun ulkopolitiikan käsitteen (Hellmann et al. 2016) mukainen rajanvedon politiikan idea tähän tapaukseen. Kekkosen ja hänen oppositionsa välinen suhde nähdään tavallisesti sisäpolitiikkana, mutta laajennetun ulkopolitiikan käsitteen avulla sen voisi nähdä ulkopolitiikkana. Jos näin tehtäisiin, kannattaisi tutkia mihin Kekkosen oppositio ulkopolitiikallaan pyrki ja miten se ulkopolitiikansa artikuloi.

[3] Paasikiven eikä Kekkosen mielestä puolueettomuus tai puolueettomuuspolitiikka ollut itsetarkoitus, siis tavoite ylitse muiden. Puolueettomuuspolitiikka oli ulkopolitiikan tärkeä ja ehkä tärkein väline, perusta, jolle kaikki kansainvälinen kanssakäyminen rakentui. Se teki kanssakäymisen mahdolliseksi mitä erilaisimmissa tilanteissa ja asioissa, ja toimi samalla turvallisuuspoliittisena keinona pahimman päivän varalle. Tuskinpa sotilaallista yhteistyötä tai liittoutumistakaan voisi pitää itsetarkoituksena, eiköhän niilläkin tavoiteltaisi joitakin ulkopoliittisia päämääriä ja myös turvallisuutta. Yksimielisyyttä näiden keinojen paremmuudesta tuskin koskaan syntyy, kumman tahansa valitsee, tehosta saa tietoa vain käytännössä. Sodan aikana suomalaisille saattaa käydä varsin huonosti kummassakin tapauksessa, joten vain rauhan ajan kokemuksella voisi olla testiarvoa – jonka varmuutta mikään tiede tai muukaan tieto ei pysty täysin todentamaan. Paremmuus perustunee yksinomaan arvioitsijan persoonallisiin ominaisuuksiin.

[4]                           Koska Venäjän sotavoimaa oli Porkkalassa, Suomen oli mahdotonta määritellä itsenäisesti ystäväänsä ja vihollistaan; Suomella ei ollut siinä tilanteessa edes teoreettista mahdollisuutta jäädä sodan ulkopuolelle. Jos Neuvostoliittoa vastaan olisi joku hyökännyt, hyökkäys olisi kohdistunut myös Porkkalaan ja vähintään koko Etelä-Suomeen. Porkkalasta käsin ei Helsinkiä avoimesti uhattu, mutta sekin mahdollisuus oli otettava huomioon. Se oli puolueettomuuden mahdollisuutta estävä tekijä.

[5] Kun asevalvontaneuvotteluissa sitten myöhemmin edistyttiin 1963 sopimuksella ydinasekokeiden osittaisesta kieltämisestä, Kekkonen ylisti tulosta. Sopimus oli ”vuoden suurimpia saavutuksia toiminnassa rauhan turvaamiseksi”. (3.12.1963, s. 308)

[6]                           Instituutio on ollut erilaisissa muodoissa käytössä ainakin varhaisessa historiassa. Myöhemmässä historiassa esimerkiksi Ruotsin ja Venäjän rajarauhansopimus jätti saamelaiset Ruotsin ja Venäjän välisten sotien ulkopuolelle.

[7]                           Saattaa olla, että kansainvälinen oikeus tulee puheissa esille muihin asioihin liittyvänä osana niin usein, että siitä ei ole ollut tarvetta puhua erikseen. Yksi syy kansainvälisen oikeuden teeman puuttumiseen voi olla myös käytetty rajattu lähde: kokoelman toimittaja on saattanut karsia pois semmoista ainesta, josta ei itse ollut kiinnostunut. Muuta Kekkosen puheaineistoa eli toisen kauden jälkeen pidettyjä puheita en tarkistanut.

[8] Luvussa 7 tulee esille, että Halosen puheaineistossa puolestaan korostuu maailmanyhteisön ensisijaisuus vielä voimakkaammin. Kekkosen puheaineistossa kansainvälisen yhteisön painotus on vähemmän selvä, mutta pidän tulkintaani kuitenkin perusteltuna.

3 kommenttia On Urho Kaleva Kekkosen moniulotteinen ulkopolitiikka puheaineiston valossa

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar