Suomi hyvän ja pahan taistelussa

In ArtikkelitTags hyvän ja pahan taistelu- Nato- Nato-jäsenyys- sotilaallinen turvallisuus- Ulkopolitiikka- Vihollinen15/08/2023329 Katselua

admin

Vilho Harle, politiikan tutkimuksen (kansainvälinen politiikka ja valtio-oppi emeritusprofessori.

Alustus Pohjanranta-seminaarissa Tampereella 11.8.2023

Perustuu teoksiini Moniulotteinen ulkopolitiikka (Helsinki: BoD 2022) ja Hyvä, paha, ystävä, vihollinen. Toinen uudistettu laitos (Helsinki: Rosebud 2023) sekä Kaaoksesta sosiaaliseen järjestykseen (Helsinki: Rosebud. Ilmestyy, syksy 2023).

Käyttämäni moniulotteiden ulkopolitiikan tutkimuksen lähestymistapa kiinnittää huomion ulkopolitiikan kolmeen toiminta-areenaan: kansainväliseen järjestelmään, kansainväliseen yhteisöön ja maailmanyhteisöön. Perinteinen ja vallitseva tapa puhua ulkopolitiikasta on nähdä se valtion kansallisen edun (erityisesti turvallisuuden) ajamisena suhteessa toisiin valtioihin. Sen mukaan ulkopolitiikka tapahtuu kansainvälisessä järjestelmässä valtioiden voimasuhteet ja muut keskinäiset suhteet huomioon ottaen.

Kansainvälisen järjestelmän voi sanoa muuttuvan kansainväliseksi yhteisöksi, kun valtiot noudattavat keskinäisessä kanssakäymisessään sääntöjä, normeja ja (sosiologisesti ymmärrettyjä) instituutioita (valtio, suvereniteetti, kansainvälinen oikeus, diplomatia, voimatasapaino, kauppa ja sota). Käytännössä kaikessa ulkopoliittisessa toiminnassa järjestelmä ja yhteisö ovat mukana samanaikaisesti: kansainvälinen järjestelmä ei voi olla yksin eikä myöskään kansainvälistä yhteisöä voi olla olemassa ilman kansainvälistä järjestelmää. Niiden keskinäiset ja sisäiset painotukset tosin muuttuvat jatkuvasti, ja myös instituutiot kehittyvät historiallisesti ulkopoliittisen toiminnan tuloksena.

Maailmanyhteisö puolestaan tarkoittaa ihmiskuntaa, joten maailmanyhteisön ulottuvuus ilmentyy valtion ulkopolitiikassa ihmiskuntapolitiikkana. Maailmanyhteisön perustoimija on kuitenkin ihminen, joka voidaan YK-sanaston tapaan ilmaista sanoilla ”me kansat”. Ihminen tai ihmiskunta asettuu valtion yläpuolelle, valtio on vain yksi mahdollinen ihmiskunnan poliittisen organisoitumisen muoto. Koko ihmiskunta ei voi toimia yhtenä kokonaisuutena, maailmanvaltiona. Maailmanhallitus voisi syntyä vain sodan kautta, ei vapaaehtoisesti.

Viime vuosikymmeninä ihmiskuntapolitiikka on saanut maailmanpolitiikassa keskeisen sijan. Suuret ihmiskuntaa tai sen osia (esim. naiset ja lapset) koskevat suuret kysymykset (esim. köyhyys, tasa-arvo, ihmisoikeudet, ympäristö- ja ilmastokysymykset) on koettu niin haasteelliseksi, että niiden hallinta ja ratkaisemisen vaatii kaikkien toimijoiden (siis myös muiden kuin valtioiden) yhteistoimintaa ja yhteistyötä. Näin valtio ja siis kansainvälinen yhteisö joutuu toimimaan ihmiskunnan palvelijana. Siinäkin valtioilla on tosin taipumuksena ajaa omia etujaan, eli harjoittaa ulkopolitiikkaa, samoin kuin ne vääntävät keskenään kättä myös kansainvälisen yhteisön säännöistä, normeista ja instituutioista.

Poliittinen taistelu maailmanyhteisön ulottuvuudella saa kuitenkin joskus vaarallisia ja väkivaltaisia muotoja. Ihmiskunta voi jakautua valtioiden rajoista riippumatta kahteen keskenään kamppailevaan ryhmään. Uskonnollisessa jaottelussa se ilmenee oikeaoppisten ja harhaoppisten, oikean uskonnon ja pakanauskonnon vastakohtaisuutena. Poliittisessa maailmassa jaottelu voi paikallistua demokratian ja diktatuurin, tai vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten erotteluna. Näissä erotteluissa syntyy joskus kuva hyvän ja pahan taistelusta, siinä toisiaan vastaan asettuvat ihmiset (tai ihmisryhmät tai valtiot) katsovat edustavansa jotakin oleellisesti itsensä yläpuolella olevaa arvoa tai periaatetta. Jos tämä asetelma syntyy, jokainen katsoo edustavansa hyvää tai Jumalaa, vastapuoli on taas pahuuden tai suorastaan Saatanan asialla. Hyvän ja pahan suhde on sovittamaton, se voi päättyä vain pahan vastapuolen, Vihollisen tuhoutumiseen viimeisessä taistelussa.

Uskonnollisessa perinteessä yhtenä varhaisena oppina muinaisen Iranin zarathustralaisuus hahmotti hyvän ja pahan taistelun kosmisten voimien, Hyvän hengen ja Pahan hengen kamppailuna. Historiallisella näyttämöllä tätä taistelua käytiin Hyvän hengen palvelijoiden ja Pahan hengen palvelijoiden välillä, toisin sanoen sopimusten noudattajien ja sopimusten rikkojien välillä. Viimeisessä taistelussa pahan palvelijat surmataan ja Pahan hengen vaikutus päättyy siihen.

Ajanlaskua edeltäneiden vuosisatojen aikana juutalaisten nationalistinen ja puhdasoppinen Qumranin lahko hahmotti hyvän ja pahan taistelun sotamanuaalissaan ”Valon lapsien taistelu pimeyden lapsia vastaan”. Vastaavia ilmaisuja löytyy sekä Vanhasta testamentista että myös Uudesta testamentista. Kirkkoisä Augustinus oli alkuaan manikealaisen lahkon jäsen, siis zarathustralainen, joka tuhosi sotajoukkoineen entisen yhteisönsä käännyttyään kristinuskoon. Hyvän ja pahan taistelun yhteydessä käytetään sen vuoksi usein termiä ”manikealainen”.

Myös poliittisessa ajattelussa hyvän ja pahan taistelua käytiin varhain, jo Antiikin Kreikan loppuaikoina. Silloin kuuluisa puhuja Demonsthenes käytti puhetaitonsa vastustaakseen Ateenan alistumista nousevan Makedonian valtaan. Demonstheneen mukaan demokratia (Ateena) ei voinut tehdä rauhaa diktatuurin (Makedonia) kanssa. Rauha oli mahdollista vain demokratioiden kesken. Demonsthenes ei voittanut Ateenan sisäistä poliittista kädenvääntöä; monet kannattivat liittoa Makedonian kanssa, itse Aristoteles oli Makedonian nuoren Aleksanterin (Aleksanteri Suuren) kotiopettaja, vaikka julistikin olevansa sydämeltään ”ateenalainen”. Ateenan demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta aikansa imperialistisin ja vihatuin kaupunkivaltio se todellisuudessa oli. Joskaan kysymys ei ole jostakin tietoisesti jatkuneesta traditiosta tai jostakin ikiaikaisesta ajattelutavasta, sekä uskonnollinen että poliittinen dikotomia on ilmaantunut näyttämölle varsin usein eurooppalaisessa maailmanhistoriassa. Joskus avoimesti uskonnollisin termein, joskus maallistuneena poliittisena retoriikkana.

Suomi tai oikeammin suomalaiset ovat olleet mukana lipunkantajina ja ristiretkeläisinä tässä hyvän ja pahan taistelussa ”kokoaan suurempana” osapuolena varsin usein. Taistelun vastapuolena on ollut Venäjä (Novgorod, Moskova, Karjala), Neuvostoliitto ja uudelleen Venäjä. En pidä Venäjää ikiaikaisena perivihollisena, vaikka moni niin tekeekin. Kamppailu muuttuu hyvän ja pahan taisteluksi aina poliittisista syistä. Hyvän ja pahan taistelun retoriikka palvelee tehokkaasti poliittista mobilisointia jos vastapuolen toiminta osoittaa vallitsevan totuuden (Vihollisuuden) oikeaksi ja kiistattomaksi. Joka tapauksessa, vain politiikka ja poliittisen asetelmien muutokset selittävät sen, että joskus taistelu nousee (Suomen ja itänaapurin) suhteiden keskiöön, joskus se siitä poistuu pitkäksikin aikaa. Vallitsevan totuuden rinnalla, ehkä heikossa ja alistetussa asemassa voi olla ryhmiä ja suuntauksia (esim. Rauhanoppositio), jotka nousevat valtaan kun hyvän ja pahan taistelu johtaa katastrofiin tai menettää muutoin uskottavuutensa ja poliittisen voimansa.

Tarkastelen tässä hyvän ja pahan taistelua Suomen tapauksessa. Siitä on ollut ja on merkkejä ulkopolitiikassa mutta sitä enemmän ns. kansalaiskeskustelussa tieteellinen tutkimus mukaan lukien. Koska tästä asiasta on helppo puhua, keskustella ja kiistellä. esittelen seuraavaksi luettelomaisesti tärkeimpiä ja varsin hyvin tunnettuja historiassa esiintyneitä tapauksia. Koska teema toistuu varsin usein ja monissa yhteyksissä, korostan, että hyvän ja pahan taistelu ei ole jokin ihmisen aivokuoreen pesiytynyt kummajainen, vaan poliittista valtataistelua palveleva retorinen tapa ja käytäntö, jolla on tietyissä tilanteissa varsin vahva voima. Se on tehokas poliittisen mobilisoinnin väline, mutta välineen tarve ja teho ei synny koskaan tyhjästä: sen on perustuttava sellaisiin havaittavissa oleviin ”tosiasioihin”, jotka tukevat mahdollisimman hyvin poliittista retoriikkaa.

Ruotsin suurvallasta ja Isonvihan ajasta jatkosodan jälkeisiin vuosiin

Suomen historiassa hyvän ja pahan taistelu on ilmentynyt ainakin ns. Isonvihan aikana ja osin sitäkin ennen; sisällissodan ja sen jälkeisten vuosien aikana; Talvi- ja jatkosodassa, ja nyt Ukrainan sodassa. Lisäksi myös Karjalan kysymys on jossain määrin liittynyt tähän teemaan.

Suomalaiset oppineet osallistuivat ennen Isonvihan aikaa Ruotsin suurvaltapoliittiseen Venäjän (Novgorodin) vastaisen sotapropagandan kirjoittamiseen (tässä ja alla ks. Tarkiainen 1986). Ruotsalainen propaganda muokkasi koko tuon ajan läntisen Euroopan Venäjä-kuvaa. Ruotsin propagandakoneisto (jossa suomalaisiakin oli mukana) oli tehokas, sana levisi pitkin Eurooppaa. Esimerkiksi Sebastian Münsterin vuonna 1544 julkaistu Kosmografia kertoi sen, mitä me nykypäivän suomalaisetkin olemme oppineet tietämään:

Viipuri sijaitsee Suomen äärialueilla kohti venäläisiä ja moskoviitteja – – Pyhän Olavin linna on – – rakennettu muskoviitteja vastaan – – Suomalaisilla on ikuinen sota Suomenlahdella moskoviittien kanssa, kesällä vesillä ja talvisin jäällä. (Lainattu Miekkavaara 1999, 4–5; kursivointi VH)

Kun suomalaiset kirjoittivat Isonvihan aikana ja sen jälkeen Venäjästä ja venäläisistä, se palveli usein kirjoittajansa poliittisia pyrkimyksiä. Esimerkiksi viipurilainen juristi Lars Johan Malm edisti omaa uraansa Ruotsin ulkoasiainhallinnon palveluksessa kirjoittamalla pitkän käsikirjoituksen Venäjän sotilaallisesta voimasta. Malm kiinnitti huomiota venäläisiin heikkouksiin: venäläisillä ei hänen mukaansa ollut kykyä rohkeuteen, he olivat levottomia ja meluisia, kapinallisia, verenhimoisia, petollisia, ovelia, ylpeitä ja holtittomia. Venäläiset olivat juoppoja, taipuvaisia rumiin puheisiin ja eleisiin. Malm väitti että venäläiset ovat itäinen kansa, juutalaisten sukua. Peräisin rappeutuneista ja jumalattomista israelilaisista heimoista, jotka Jumala oli hajottanut Baabelin tornin aiheuttamassa vihassaan.

Ryssävihan käyttö alkoi kanavoitua palvelemaan suomalaisten etuja ja tarpeita. Ruotsiin Venäjän miehitystä (1710–24) paenneet suomalaiset vetosivat voimakkaasti Ruotsin kuninkaaseen suostutellakseen häntä auttamaan venäläisten miehittämän alueen suomalaisia. Suomalaiset emigrantit käyttivät taivuttelussaan kaikkia poliittisen retoriikan keinoja. Ensisijaisesti viitattiin sellaisiin arvoihin ja pelkoihin, jotka vetosivat ruotsalaiseen kuulijakuntaan ja Ruotsin kuninkaaseen. Tätä tavoitetta palveli parhaiten se, että suomalaiset käyttivät venäläisiä kuvatessaan ruotsalaisille tuttuja syytöksiä, joita ruotsalainen sotapropaganda oli jo vuosisatoja menestyksellä viljellyt. Tästä merkittävimmät edustajat olivat teologian professori (myöhemmin piispa) Daniel Juslenius (1676–1752) ja pappi Gabriel Calamnius (1695–1754). Jusleniuksen teoksia on saatavana edelleen uusina painoksina, ja Calamniuksen ”Suru-runot suomalaiset”. (I painos 1734, toinen painos 1778 – ja vielä kolmas vuonna 1897 protestina venäläistämisohjelmalle). Calamniuksen teos on saatavilla myös netissä alkuperäisessä muodossaan. Miehittäjä, verenhimoiset ja julmat kasakat, tekivät runon mukaan kaikkia hirveyksiä ja jopa söivät suomalaisten lihaa. Miehittäjät tekivät varmuudella julmuuksia ja sota oli rajoittamattoman väkivaltaista, mutta kuvassa on kyllä aineksia myös niistä julmuuksista, joita hakkapeliittojen kerrottiin tehneen 30-vuotisen sodan aikana. Niistä ei Suomessa tosin ole juurikaan puhuttu (eikä tarinoilla ehkä ole suurempaa todistusarvoa), Topeliusta lukuun ottamatta.

Kun Venäjä miehitti Suomen alueen ja muodosti siitä suuriruhtinaskunnan 1808–1809) kysymys sen vihollisuudesta ja pahuudesta väistyi näyttämöltä aina sortovuosiin asti. Suomen itsenäisyyspyrkimyksellä oli vankka patriotismiin perustuva tuki, Venäjän kanssa tultiin toimeen myös sortovuosien jälkeen ja suuriruhtinaskunta säilyi ensimmäisen maailmansodan ulkopuolella.[1]

Outi Karemaa (2003) on väitöskirjassaan esittänyt perusteellisen katsauksen venäläisvastaisuutta tarkastelevassa historiantutkimukseen, eikä sitä tarvitse tässä toistaa. Karemaa käsittelee venäläisvastaisuutta vuosina 1918–1928 todeten, että vielä vuonna 1917 suhde Venäjään oli varsin myönteinen, mutta venäläisvastaisuus kasvoi nopeasti sisällissodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Lisään tähän, että monelle suomalaiselle sisällissota, punakapina, oli suuri järkytys, joka johti erittäin voimakkaaseen hyvän ja pahan retoriikkaan ja vihanpurkaukseen esimerkiksi Santeri Alkion kirjoituksissa. Eikä hän ollut lajissaan ainoa. Mutta myös toisenlaisia äänenpainoja oli. Esimerkiksi Juhani Aho piti tavoitteena itsenäisyyttä ja sen vuoksi vaati jo sisällissodan aika venäläisten joukkojen poistumista maasta, mutta piti tärkeimpänä asiana sen jälkeen rakentaa Suomesta ehyt ja luja kansakunta, jolla olisi kestävä oma valtakunta käytettävänään mahdollisen pahan päivän aikana. Suomen ja Venäjän suhteissa hän korosti puuttumattomuutta toisen osapuolen sisäisiin asioihin, ja oli sen mukaisesti valmis kehittämään yhteistyötä valtioiden välillä. Jääkäriliikkeen ja Kokoomuspuolueen perustajiin kuulunut Yrjö Ruutu[2] (alk. Ruuth), yksi kalterijääkäreistä, alkoi puolestaan kannattaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa saman periaatteen mukaisesti.

Oikeistolainen identiteettiprojekti vuosina 1918–44 pyrki kansakunnan yhdistämiseen yhteistä Vihollista vastaan. Samalla oikeistovoimat halusivat saavuttaa määräävän aseman Suomen politiikassa. Viholliselle annettiin poikkeuksellisen dehumanisoivat, venäläisten epäihmisyyttä korostavat kasvot. Ryssävihasta ja samalla kommunisminvastaisuudesta tuli kansallinen velvollisuus.

Venäläiset bolševikit esitettiin julmina rikollisina ja väkivaltaisina barbaareina. Kommunismi oli venäläinen sairaus, joka uhkasi saastuttaa suomalaiset vielä vapaussodan jälkeenkin. Venäläinen rikkaruoho oli tuhottava juuriaan myöten. Taisteluaan Suomi ei käynyt vain itsensä vuoksi, vaan koko sivistyneen maailman puolesta. Ryssäviha oli kaksinkertaisesti pyhitettyä vihaa (Immonen 1987, 107–8; ks. myös Ahti 1999).

Ryssävihan pääideologiksi nousi luterilaisen papin poika Elmo Kaila. Kaila muotoili ryssävihan käsitteen äärioikeistolaisen Vihan Veljien perustamiskokouksessa näin:

Vaara uhkaa – – aina ja iankaikkisesti. Se uhkaa meitä sekä rajojemme sisä- että ulkopuolella. – – Missä on pelastuksemme, missä se mahti, se voima, joka voi koota rikkinäisen kansamme yksimielisyyteen, taisteluun? Se on vihan voima, isänmaanrakkauden synnyttämän vihan voima. – – Pyhä viha – viha Isänmaan vihollista kohtaan. Mutta – – [suomalaisilla] on varmasti vielä vihaa. Ja se velvoittaa. Ei käymään käsiksi miekkaan ja kivääriin – – vaan levittämään vihaa, juurruttamaan ja syventämään sitä, niin että se lumivyörynä leviää kansaamme. Jos me sen teemme, silloin ei ole kovinkaan monen vuoden takana se aika, jolloin kansaamme johtaa yksi ajatus, voimakas, kaikki voittava, jolloin toteutuu Härmän miesten sananparsi: ”Ryssästä saa puhua vain hammasta purren.” Silloin on Suomi vapaa.

Mannerheim muodosti sisällissodan asetelmassa oman erityisen lukunsa. Hän opiskeli Venäjällä ja kohosi tsaarin armeijan kenraaliksi. Hän ei käynyt niinkään venäläisyyttä vaan kommunistista maailmanvallankumoukseen tähtäävää ideologiaa vastaan. Mannerheimin linja oli antikommunistinen, englantilaisen Winston Churchillin edustama linja. Sisällissodassa Mannerheim taisteli kommunistista maailmanvallankumousta vastaan ”koko Euroopan ja vapaan maailman puolesta”. Kun voitto punakapinasta saavutettiin, oli jatkettava samalla linjalla kommunismin kehtoa Neuvostoliittoa vastaan yhdistämällä kaikki vastavallankumoukselliset voimat Suomen valkoisesta armeijasta Venäjällä taisteleviin valkoisiin venäläisjoukkoihin ja Venäjän sisällissotaan valkoisen armeijan puolella osallistuneihin interventiojoukkoihin saakka. Mannerheimille hyvän ja pahan taistelu käytiin ideologisella näyttämöllä.

Talvi- ja erityisesti jatkosodan aika on saanut perusteellisen kuvan Jouni Tillin tutkimuksissa. Teoreettisesta näkökulmasta hän painottaa, että jumalalliseen auktoriteettiin vetoaminen on syvällisessä mielessä poliittinen teko, vaikka pyrkiikin nostamaan sodan politiikan yläpuolelle, depolitisoimaan sodan. Siinä yrityksessä pyritään korostamaan valtion ja samalla sodan pyhyyttä. Tällä halutaan tehdä valtion poliittisesta toiminnasta (politiikan jatkamisesta toisin keinoin eli sodalla) asia, joka ei ole haastettavissa.

Tillin tarkastelussa lähtökohtana on kodin, uskonnon ja isänmaan pyhä kolminaisuus. Tämän hän näkee Ruotsin vallan aikana alkaneena kasvatusprosessina, jonka lopputuloksena on käsitys Suomesta valittuna kansana, Israeliin rinnastettavana Jumalan palvelijana, uutena ”herran kansana”. Ajan mittaan Jumalaan liittynyt pyhyys on siirtynyt valtioon, isänmaahan.

Tilli viittaa Mannerheimin sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan päiväkäskyihin. Talvisodan ylipäällikkyyden Mannerheim sanoo ottavansa vastaan, koska ”vuosisatainen vihollinen” on hyökännyt maahan. Kyse on samalla vapaussodan jatkosta, sen ”lopullinen näytös”. Suomi taistelee ”kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta”. On selvää, että ”vuosisatainen vihollinen” on ilmaisu, jossa Vihollinen on enemmän kuin vain vastapuolen sotilas tai edes hyökkäävä valtio. Kysymyksessä on selvästi ja julkilausutusti uskonnollinen sota hyvän ja pahan taistelun näyttämöllä.

Jatkosodan päiväkäskyssä Mannerheim katsoo talvisodan päättyneen ”katkeraan rauhaan”, jossa vastapuoli oli liikkeellä pahassa tarkoituksessa:

Rauhanteosta huolimatta vihollisemme on pitänyt maatamme häikäilemättömien uhkailujensa ja jatkuvien kiristystensä kohteena, mikä yhdessä rikollisen kiihoitustyön kanssa yksimielisyytemme murskaamiseksi on osoittanut, että vihollinen ei ollut alun perin tarkoittanutkaan rauhaa pysyväiseksi.

Mannerheim uskoo sotilaidensa tietävän vihollisen tarkoitusperät ”kotiemme, uskontomme ja Isänmaamme hävittämiseksi ja kansamme orjuuttamiseksi.” Näin ollen:

Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan. (Korostus VH)

Mannerheimin lausumissa ollaan hyvän ja pahan taistelun ytimessä. Myös Pelastaja on sodassa mukana takaamassa voittoa. Sekä sankarivainajat että Saksa pelastavat Suomen, mutta pelastettavan on kannettava oma osuutensa tinkimättä. Talvisodan päiväkäskyssä vilahtaa myös hyvän ja pahan taistelun pahin Vihollinen: omissa joukoissa lymyävä petturi, joka on hyökkääjän asialla.

Johtavat ja vaikutusvaltaiset kirkonmiehet nousivat julistamaan samaa sanomaa erityisesti jatkosodassa. Jatkosotaa pidettiin uskonnollisesti pyhitettynä: oli kysymys vapauden puolustamisesta paholaismaista vihollista vastaan. Siinä taistelussa suomalaiset edustivat Kristuksen joukkoja ja siten totuutta ja hyvyyttä. Sota on Jumalan määräämä, sitä käydään Jumalan puolesta. Tavoitteena oli jumalallisen järjestyksen palauttaminen, joten myös hyökkäyssotana jatkosota oli vapaa synnistä. ”Luvatun maan” eli talvisodassa menetettyjen alueiden ja Itä-Karjalan valloitus oli kristillinen hyve ja velvollisuus; se palauttaa kunniaan oikeudenmukaisen Jumalan arvon ja on siten merkki vanhurskaudesta.

Luterilaisen kirkon arkkipiispan ja piispojen sekä muiden merkittävien vaikuttajien lisäksi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Herman edusti samaa ajattelua ja toisti samaa retoriikkaa. Arkkipiispa Herman näki sodan jopa veriuhrina. Hänen mukaansa jaloimmat arvot ihmiskunnan historiassa oli aina pyhitettävä veriuhreilla. Sirpit oli vaihdettava kivääreihin ja aurat tankkeihin ”turvaamaan verellä kansamme vapaus ja itsenäisyys”, ottamaan haltuun isiltämme varastettu maa ja siihen liittyvät muistot. Tämä tarkoitti Karjalaa.

Luterilaisen papiston retoriikassa jatkosota oli lopunaikojen taistelu, pyhä sota ja ristiretki Vihollista vastaan. Sitä kävivät nyt Kristuksen sotilaat ( suomalaiset) Jumalan itsensä oikeuttamana ja johtamana ”ikuista vihollista vastaan”. Vastustaja oli sekä primitiivisen kaaoksen tilassa että raamatullisen pahan ( Saatanan) edustaja. Bolševismi oli pahuuden huipentuma ja pahuuden alkupiste. Suomen hyökkäys voitiin esittää oikeutettuna vastaiskuna. Vastustaja tulisi kohtaamaan loppunsa Itä-Karjalan metsissä. Suomi puolestaan oli osa jumalallista suunnitelmaa uuden historiallisen järjestyksen luomiseksi. Samalla Suomi oli pelastamassa koko kristillistä Eurooppaa (ortodoksisuus ei siihen kuulunut), joten myös Suur-Suomi oli hyväksytty tavoite. Kuten Tilli tähän vielä osuvasti lisää, ”jatkosodassa oli kyse jostakin suuremmasta kuin pelkästä maallisesta kamppailusta” (2012, 176–178).

Jatkosota päättyi välirauhaan. Myös lopullinen rauhansopimus ja sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta (YYA) allekirjoitettiin ajallaan. Uudessa poliittisessa retoriikassa ei ollut enää tilaa Viholliselle. Ulkopoliittinen kamppailu siirtyi sisäiseksi valtataisteluksi Paasikiven–Kekkosen-linjan ja sen vastustajien välillä. Tämän ulkopolitiikan päävihollisina olivat – toisilleen – Urho Kekkonen ja Väinö Tanner (sekä Väinö Leskinen). Varsinkin Kekkoseen suunnattu parjauskampanja 1950-luvulla oli vahvasti hyvän ja pahan taistelun retoriikkaa, joka 1960-luvulla sitten katosi julkisesta kamppailusta. Se kuitenkin säilyi Kekkos-vastaisuutena ja piilotettuna ryssävihana. Julkilausumaton syvässä sisimmässä muhinut ryssäviha vain kohdistettiin Kekkoseen ja hänen jälkeensä kaikkeen siihen, mitä hän teki.

Jatkosodan jälkeen venäläisvastaisuus ei voinut enää tulla julkisesti ja suoraan esille. Jos sitä oli, se oli muuttunut piilovihollisuudeksi. Venäläisvastaisuus ei kadonnut kokonaan eikä täysin vapaaehtoisesti. Kysymyksessä oli Paasikiven vahva käsiohjaus. Ajatukset oli pidettävä kurissa ja suut kiinni. Vihollisuuden tietoista tukahduttamista ei voi pitää poikkeuksellisena. Sellaista tapahtuu ja on tapahtunut muuallakin. Suvantoajat ovat nekin toistuvia ilmiöitä. Suomen tapauksessa tukahdettu vihollisuus sai kasvaa piilossa, mutta pakotettuna piiloon se kasvoi mahtavaksi voimaksi ”oottamaan aikaa parempaa”. Ja sota syttyikin keväällä 2022 sopivan kaukana Suomen rajoista.

Jopa ystävyys perivihollisen kanssa voi olla tietoinen poliittinen valinta, realistinen tilanneanalyysin tulos. Suomettumisen kritiikissä unohtuu se, että sodanjälkeisinä vuosia oikeastaan aina vuoden 1991 tienoille saakka ulkopolitiikan oli otettava huomioon ulkoisen toimintaympäristön realiteetit. Niin on tehtävä aina. Jos ei tehdä, seuraukset on kannettava nurkumatta. Vapauteen liittyy kansainvälisessä politiikassa hirvittävä vastuu. Vähäiset jälkiviisaat syyttelyt eivät vaakakupissa paljoa paina, ja syyttelijöillä on aina oikeus oman hännän nostamiseen, oman ”hyvyyden” julistamiseen.

Karjala itäisen vihollisen erityistapauksena

Suomessa ei nykyisin juurikaan muistella Karjalan erikoisasemaa hyvän ja pahan taistelussa. Karjala on (tai oli ennen alueluovutuksia) nykykatsannossa rakastettu Suomen osa, mutta aikoinaan se oli ulkoinen Vihollinen. Karjala oli Novgorodin liittolainen. Osa vanhasta Karjalasta (Vanha Suomi) kuului ja kuuluu edelleenkin Venäjään osana Suomelle kuuluneita Karjalan alueita. Karjalan kysymys on siten varsin monisyinen. Itse Karjala on pitkälle myytti.

Ruotsin ristiretket Suomeen 1100–1200-luvuilla tähtäsivät retoriikan tasolla pakanoiden käännyttämiseen kristinuskoon, siis roomalaiskatoliseen uskoon. Tässä ei ole tiedossani autenttista tuon ajan tekstiaineistoa, joten kuvan luojana on enemmänkin ”suomalainen” historiankirjoitus ja historian kouluopetus. Pohjoisilla ristiretkillä ei ollut paavin valtuutusta toisin kuin Jerusalemiin suuntautuneilla. Karjalan alueella kristinusko tunnettiin jo ennen Ruotsin ristiretkeä itäisenä ortodoksisena suuntauksena.

Suomesta puhutaan kahden sivilisaation rajamaana, mutta rajamaan käsite sopii paremmin Karjalaan. Karjalaiset ovat olleet miekan ja sapelin välissä. Tätä asetelmaa kuvataan osuvasti Karjalan vaakunassa, jolla on samalla yleispoliittisempi merkitys Suomen ja Neuvostoliiton vastakkaisuuden sekä idän ja lännen taistelun kuvana. Karjala on ollut lännen etuvartio, jossa karjalaiset puolustavat länttä Venäjän hyökkäyksiltä. Samoin ovat ajatelleet venäläiset nationalistit: Karjala on ollut Venäjän etuvartio, johon Ruotsin vallan laajentuminen Venäjän maalle on kilpistynyt (Engman 1995, 217; Kirkinen 1963, 1976 ja 1983c; Sihvo 1989, 104–5).

Pohjoisten ristiretkien seurauksena silloin kukoistanut Karjalan kuningaskunta hajosi. Läntinen osa joutui Ruotsin vaikutuspiiriin, jossa karjalaista kulttuuria ja kieltä sekä varsinkin uskontoa alettiin hävittää (Kirkinen ym. 1994, 19; Ojanen 1989, 7l; Pirinen 1989, 33–34, 39, 46–47; Sihvo l973 ja 1989, 96).

Vielä Stolbovan rauhan aikoihin etninen puhdistus jatkui Pähkinäsaaren rauhan rajan eteläpuolisella Karjalan alueella. Karjalan kannaksen ortodokseja pakkokastettiin läntiseen kristinuskoon: vaihtoehtoina olivat kaste tai kuolema. Suuri joukko karjalaisia pakeni Venäjälle. Puhdistuksen kohteeksi joutuneelle alueelle muutti suomalaisia luterilaisia. Kahden Karjalan (Suomen ja Venäjän) lisäksi syntyi siten kolmas, Tverin Karjala Moskovan pohjoispuolelle (Engman 1995, 219: Lallukka 1990).

Karjalaisten hyökkäykset suomalaisten kimppuun, liittoutuminen Novgorodin kanssa ja ennen muuta karjalaisten omaksuma ortodoksisuus aiheuttivat sen, että heitä pidettiin ruotsalais-suomalaisessa ajattelussa Kristuksen vihollisina ortodoksisten venäläisten tapaan. Karjalaisia kulkukauppiaita kutsuttiin laukkuryssiksi.

Vuonna 1779 kuuluisa maantieteilijä Edward Daniel Clarke (1990) kuvasi Karjalaa vieraaksi sivilisaatioksi. Karjalassa ihmisten kasvot, iho, ihonväri, tavat ja vaatteet olivat venäläisiä. Karjalainen kylä oli primitiivinen yhteisö, jossa ihmiset olivat puolialastomia, likaisia ja näyttivät joltakin eläinrodulta, jonka Jumala oli luonut ollessaan pahalla tuulella. Karjalaiset oli helppo erottaa jopa venäläisistä, koska karjalaiset näyttivät vielä heitäkin inhottavammilta (Kirkinen ym. 1994, 558; Sihvo 1973, 16, 25).

Suuriruhtinaskunnan alkuvuosina Karjalan aiemmin pirstoneet rajat poistuivat, suuriruhtinaskunnan ja Venäjän raja siirtyi kauemmaksi itään. Karjalasta ja karjalaisesta kulttuurista alettiin saada suoraa tietoa. Kansallisen heräämisen käynnistäjät havaitsivat Karjalan arvon. Suomalaisten asenne kääntyi positiivisemmaksi, kun suomalaiset saivat yhteyden karjalaisiin kulttuurisiin traditioihin ja kuulivat karjalaisia tarinoita ja kansanrunoja. Noista aineksista tuli perusta Suomen kansalliseepokselle Kalevalalle (vrt. Tarkka ym. 2019).

Kansallisen heräämisen voimistuessa 1800-luvun lopulla taiteilijat alkoivat korostaa Karjalaa ja karjalaisuutta hyvin vahvassa kansallisromanttisessa hengessä. Kansallisromantikkojen mukaan jokaisen kansallistuntoisen suomalaisen tuli tehdä pyhiinvaellusmatka Karjalaan, nimenomaan ”rajantakaiseen” aitoon Karjalaan. Ei suinkaan etsimään karjalaisuutta vaan aidointa suomalaisuutta: se oli löydettävissä vain ja ainoastaan Karjalassa (Sihvo 1989, 104).

Karjala-projekti muuttui käytännössä poliittiseksi hankkeeksi. Karelianismi kehittyi tietoisesti poliittiseksi toiminnaksi reaktiona venäläistämiskampanjaan ja alkaviin sortovuosiin. Karjalaa ja karjalaisuutta alettiin hyödyntää Venäjää ja venäläisiä vastaan käytävän taistelun välineenä ja innoittajana. Näistä tietoisista poliittisista teoista voisi mainita useita, riittäköön muutama esimerkki. Jean Sibelius sävelsi useita kansallistuntoa hehkuvia sävellyksiä, esimerkiksi Karelia-sarjan, johon yhtenä osana kuuluu suomalaisen itsenäisyystaistelun symbolisen tunnuslaulun aseman saavuttanut Finlandia. Maalareista Akseli Gallen-Kallela teki vähintään yhtä merkittäviä poliittisia tekoja kuvittaessaan Kalevalaa, erityisesti taulussaan Sammon ryöstö.

Aivan särötön prosessi karjalaisten peseminen aidoiksi suomalaisiksi ei kuitenkaan ollut. Uskonnollista erottelua ja siihen liittyvää vihollisuutta ei pystytty täysin poistamaan. Uskonnollinen vihamielisyys tuli vahvasti esiin sisällissodan aikana. Esimerkiksi Hämeenlinnassa ortodoksinen kirkko tuhottiin ja jäljelle jäänyt osa rakennusta muutettiin siviilikäyttöön. Tampereella sijaitseva ortodoksikirkko on tamperelaisessa sanastossa edelleen ”ryssänkirkko”. Lieviä vihamielisyyden tai ainakin tietämättömyyden ja ennakkoluulon oireita näkyi, kun ortodokseja tuli Suomeen evakkoina jatkosodan jälkeen, osa vapaaehtoisesti osa pakkosiirrettyinä.

Kansalliskirjailija Juhani Aho oli karelianismista kaukana. Aho oli pasifisti, joka koki punakapinan pelot Helsingissä. Päiväkirjassaan Hajamietteitä kapinaviikoilta (1961) Aho otti voimakkaan kielteisen kannan punakapinan johtajiin ja heitä yllyttäneisiin venäläisiin bolševikkeihin, joita vastaan käytyä taistelua Aho piti oikeutettuna. Aho vaati kuitenkin punakapinan rivijäsenten hyväksymistä takaisin yhteiskuntaan ja kannatti jatkossa rauhanomaista kanssakäymistä Neuvostoliiton kanssa sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteen mukaisesti.

Tähän varsin neutraaliin kantaan verrattuna Ahon suhde ortodoksisiin karjalaisiin oli erittäin kielteinen. Teoksissa Panu (1927/1897) ja Juha (1927/1911) karjalaiset ovat pakanoita, luterilaisesta näkökulmasta katsoen pahan ruumiillistumia.

Panussa nimihenkilö Panu on karjalainen pakana, Vihollisen perusinkarnaatio. Karjalaisten pakanoiden johtaja Panu on liitossa lappilaisten noitien kanssa. Panu on hirviömäinen hahmo, joka vainoaa luterilaista kylää ja uskontoa. Panu pelottelee luterilaisen papin nuoren vaimon hengiltä, ja syyllistyy myös muihin kammottavuuksiin. Luterilainen pappi ja luterilainen uskonto kuitenkin voittaa tämän viimeisen taistelun ja Panu vangitaan. Ruotsi ja sen kuningas puolestaan ovat jalouden perikuvia ja suomalaisten kyläläisten pelastajia.

Panu saattaa olla monelle tuntematon teksti, mutta toinen karjalaisiin liittyvä teos Juha on varsin tunnettu kirjallisena mestariteoksena. Juha kertoo karjalaisista suorastaan rasistisessa sävyssä (ks. ja vrt. Sihvo 1973, 113, 340–41). Romaanissa esiintyy liukas ja lipeväkielinen Don Juan -tyyppi nimeltään Shemeikka. Tämä Shemeikka ”viettelee” nuoren Marjan, joka on vasten tahtoaan naitettu vanhalle suomalaiselle talonpojalle, Juhalle. Shemeikka vie Marjan mukanaan Karjalaan, missä Marjalle paljastuu synkkä totuus. Shemeikka osoittautuu ”tyypilliseksi” karjalaiseksi mieheksi, jolla on haaremi täynnä jalkavaimoja tai orjattaria.

Jos karjalaiset miehet ovat naisten viettelijöitä ja haaremin omistajia, eivät naiset ole sen parempia. Shemeikan äiti ja eläimen osaansa tyytyneet aiemmat Shemeikan valloitukset esitetään alistuvina olentoina vailla omaa tahtoa. Marja puolestaan havaitsee Shemeikan miestoverit vieraan rodun inhottaviksi edustajiksi, jotka haluavat jakaa Shemeikan uuden saaliin samaan tapaan kuin isonvihan ajan venäläiset miehittäjät tekivät Calamniuksen sururunon mukaan.

Sinänsä Marjan lähtö Shemeikan mukaan ei ole yllättävää. Avioliitto oli solmittu vastoin Marjan tahtoa. Aviorikos ei olekaan tarinan ytimessä. Marjan synti on sekaantuminen karjalaiseen, Shemeikkaan. Lisäksi Marja on itse otettu suomalaisten kylään Juhan hoidettavaksi pikkuvauvana palavasta karjalaiskylästä heimosotien aikana. Marja on siis käytännössä ja julkilausutusti ”venakko”, ja siinä jopa venäläistä naista pahempi olio. Marja on sanoissaan petollinen, hän valehtelee Juhalle väittäen Shemeikan pakolla ottaneen hänet. Näin Juha lähtee lopulta yksin kostamaan Shemeikalle, mutta saa kuulla totuuden, jota ei enää kestä vaan hukuttautuu koskeen.

Ukrainan sota ja kevät 2022

Ukrainan sota (214-) ja erityisesti Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 johti nopeasti EU-maiden ja Yhdysvaltojen sekä eräiden muiden maiden tiukkaan pakotepolitiikkaan Venäjää kohtaan. Aseellinen apu Ukrainan hallitukselle käynnistyi nopeasti. Mielipideilmasto Suomessa tuki vahvasti Suomen osallistumista pakotepolitiikkaan ja sotilaallisen avun antamiseen – sekä Nato-jäsenyyden hakemista. Suomen sijoittuminen hyvän ja pahan taistelun akselille on julkilausuttu vähintään yhtä selvästi kuin esimerkiksi sisällissodan jälkeisen venäläisvastaisuuden aikoihin, oikeistolaisessa vihakampanjassa 1920- ja 1930-luvuilla ja jatkosodan aikana.

Venäjää ja erityisesti presidentti Putinia eksistentiaalisen pahuuden edustajana korostavaa aineistoa on tarjolla runsaasti. Hetimmiten Putinia on kuvattiin sairaaksi mielipuoleksi, jolla ei toimi edes oikea käsi normaalien ihmisten tapaan. Putin pitää pitkän pöytänsä avulla etäisyyttä sekä muiden valtioiden päämiehiin että muuhun venäläiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen eliittiin, mutta kokoaa ympärilleen nuoria kauniita naisia kuten tyrannit ovat aina tehneet. Venäjä on täydessä kaaoksessa ja halvaantunut, sen sotilaat ovat kyvyttömiä ja osaavat tehdä vain karmeita sotarikoksia – jotka ovat kokonaan Putinin vastuulla.

Koska systemaattista kaiken aineiston kattavaa tutkimusta ei ole mahdollista tehdä, eikä asiaan liittyvää aikaisempaa tutkimusta ole vielä käytettävissä, esitän vain muutaman esimerkin hyvän ja pahan taistelun suomalaisesta retoriikasta helmikuun 2022 jälkeen.

Niistä ensimmäinen on professori Sami Pihlströmin (2022) teksti, joka ilmestyi Suomen rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopolis-aikakausjulkaisussa. Pihlström pohtii siinä suhdettaan Nato-jäsenyyteen pasifistina ja samalla ehkä huomaamattaan orwellmaisena ajatuspoliisina: mitä pasifistin tulee ajatella sotilaallisesta liittoutumisesta.

Kirjoittajan huomion kohteena on ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan sotarikoksineen”. Hän painottaa, että ”Venäjän rikokset Ukrainassa eivät rajoitu kaikkia lakeja ja sopimuksia rikkovaan suvereniteetin loukkaukseen, vaan edustavat joukkotuhontaa, kansanmurhaa ja rikoksia ihmisyyttä vastaan”. Pihlström lisää, että ”jo kauan ennen Ukrainan katastrofia tiesimme, että Putinin Venäjä kiristää, uhkaa, pommittaa, tuhoaa, myrkyttää, murhaa”. Lisäksi ”diktatuurin uhreja ovat myös sen omat kansalaiset” (199–120).

Tässä on kysymys taistelusta pahaa, eksistentiaalista uhkaa vastaan. Eksistentiaalisella uhalla Pihlström tarkoittaa ihmiselämän perimmäiseen arvoon ja mielekkyyteen kohdistuvaa uhkaa. Hänen mukaansa Venäjä asettaa Ukrainalle ja läntisille demokratioille niiden olemassaoloon kohdistuvan uhan (119, alav. 2). Ukrainan demokratian laatua Pihlström ei sen tarkemmin erittele, mutta Suomi sijoittuu tässä hyvän ja pahan taistelussa selkeästi hyvien joukkoon. Nato-jäsenyyden tavoittelu on silloin eettinen velvollisuus, koska ”demokratiaan ja ihmisoikeuksia puolustamaan sitoutuneena maana Suomi kuuluu länsidemokratioiden yhteisöön, joka suojelee ihmishenkiä, yksilönvapautta, avoimia yhteiskuntia ja oikeusvaltion instituutioita” (120; korostus VH).

Pihlströmin mielestä Suomi ei valinnut puoltaan vasta Nato-hakemusta jättäessään, vaan oli valinnut ”oikean” vaihtoehdon jo sitä ennen: ”Suomi on jo valinnut puolensa EU:n jäsenenä – – toimittamalla Ukrainalle aseita ja yhtymällä lännen toimiin Venäjää vastaan”. Se on ollut ainoa ”hyväksyttävä valinta, ainoalle oikealle puolelle asettumista”. Suomella on suorastaan velvollisuus ”olla osa barbarian vastaista voimaa”. Pihlström on onnellinen siitä, että ”emme enää vaali harhaista, vaarallista ja vastuutonta suomettunutta myyttiä maastamme kuviteltuna puolueettomana maana ’idän ja lännen välissä’” (120; kursivointi VH).

Jonkin verran edellistä toistaen Pihlström lisää vielä:

Ukrainan sota on räväyttänyt silmillemme vastakkainasettelun, jonka ulkopuolelle ei tule eikä voida jäädä. Kun kyse on ihmisten ja kansojen perusoikeuksiin ja -vapauksiin sitoutuvien demokratioiden ja niitä tuhoavien, rauhanomaisia valtioita ohjuksin alistavien, siviiliväestöä kiduttavien ja teloittavien diktatuurien välisestä konfliktista, ei ole neutraalia maaperää. (121; kursivointi VH.)

Kun Ukraina taistelee olemassaolostaan, olisi väärin edes yrittää pysytellä puolueettomana – – On vaikea nähdä – – kuinka sotajoukko, jota komennetaan ryöstämään, raiskaamaan, tuhoamaan ja murhaamaan, voisi olla ihmiselämää kunnioittavalle muu kuin vihollinen. (121; alkuperäinen kursivointi poistettu; päättävän sanan kursivointi VH.[54])

Jotta mitään epäselvyyksiä hyvän ja pahan taistelusta Pihlströmin kuvauksessa ei jäisi, voidaan lopuksi nähdä, että hän puhuu avoimesti ”hyvisten” ja ”pahisten” ydinaseista. Pihlströmin mielestä ”Putinin ydinaseet ovat pahoissa käsissä, mutta läntinen ydinasesuoja ainakin pyrkii estämään sotaa” (122, kursivointi VH).

Keväällä ja kesällä 2022 julkaistiin paljon mielipidekirjoituksia ja analyysejä Ukrainan sodasta ja erikseen Venäjästä. Niistä otan vain kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on professori Mika Aaltolan (vrt. myös Luoma & Leo 2022) Kotkanniemi-foorumissa Luumäellä 3.8. pidetty alustus (toimittaja K. Tarkkala lehtiraportti 4.8.2022).

Aaltola totesi alustuksessaan, että ”olemme keskellä murrosaikaa, jossa on paljon synkkeneviä pilviä”. Venäjän harjoittamaa sotastrategiaa leimaa Aaltolan mukaan ”vainolaisuus ja kansanmurhaisuus”. Vaino tai vainolaisuus on ”hyvin kapeasti määriteltävää kunniaa mitä Putin tavoittelee”. Aaltola toteaa, että ”Venäjä on lähtenyt vainolaisen tielle, jossa pyritään oikeuttamaan ihmisten arjen tuhoamista” (vrt. Calamnius 1734).

Venäjän historiaa tarkasteltaessa toistuu Aaltolan mukaan yksi tärkeä ja keskeinen piirre: ”vaino”. Se antaa ”mahdollisuuden siihen, että naapurin kimppuun voidaan käydä”.

Aaltola kysyy, ”onko sukupolvemme aikana annettu jälleen periksi yhdelle rikokselle”. Hänen mielestään pitäisi ymmärtää tilanteen perustavanlaatuisuus: Kysymys ”ei ole vain siitä, saako Euroopan rajoja muuttaa sotimalla”. Aaltolan käsityksen mukaan ”kysymys kuuluu, päästetäänkö valloille sellaisia henkiä ja katkuja menneisyydestä, joilla laajempaa tuhoamista ja kansanmurhaa voidaan tehdä”. Aaltola ei puhu vain abstraktioista eikä vain Ukrainan sodasta ja Venäjän sotastrategiasta, vaan myös ja nimenomaan Suomen kokemuksesta: ”Vainoamista on koettu aikoinaan myös Suomessa.” [55]

Kolmantena esimerkkinä käytän toimittaja Saska Saarikosken (2022) kolumnia Helsingin Sanomissa. Kolumnin ydin rakentuu Putinin maalaamiseen Hitlerinä. Sekä maailmalla että Suomessa Hitleristä alettiin puhua Putinin yhteydessä jo heti helmikuun 2022 jälkeen, joten Saarikosken merkittävä löydös ei ehkä ollut enempää uusi kuin mullistavakaan. Esimerkiksi se kuitenkin tässä kelpaa mainiosti.

Saarikosken mukaan Venäjää on tarkasteltu monien väärien silmälasien läpi, joten sen ”siirtymistä” autoritarismista totalitarismiin ei ole tajuttu ja nähty oikein. Hän kehottaa kaivamaan esille natsikortin:

Kun Vladimir Putin helmikuussa riisui naamionsa, sen alta paljastuivat Hitlerin kasvot. – – Venäjän siirtyminen kohti kansalliskiihkoa, militarismia ja yksinvaltaa kävi selväksi viimeistään Putinin toisella presidenttikaudella vuosina 2004–2008. Natsikortin käyttöä välteltiin kuitenkin pitkään.

Saarikoski toteaa sinänsä osuvasti, että totalitarismin kierre ei ole saksalaisuuteen eikä venäläisyyteen liittyvä asia, vaan ilmiö, joka voi syntyä missä tahansa ”kuin hurrikaani merellä”. Saarikoski kuitenkin palaa hyvän ja pahan taisteluun samoin kuin Demonsthenes aikoinaan teki. Saarikosken mukaan käynnissä on jälleen ”diktatuurin ja demokratian välinen taistelu”. Tosin raja ei ole tiukka koska ”demokratian voitto edes länsimaissa ei ole itsesään selvä”.

Tarkemmin katsoen varaus on kuitenkin – tradition perinteiseen tapaan – viite hyvän yhteisön sisällä mellastaviin pahuuden edustajiin, siis Vihollisen kanssa ehkä jossain vaiheessa liittoutuviin voimiin. Oikeistopopulistit ovat Saarikosken mukaan ”nyt” kovia Venäjän vastustajia, mutta ”ei kuitenkaan unohdeta, että vain hetki sitten samat hahmot intoilivat Trumpista, Brexitistä, Viktor Orbánista ja kaikesta mikä heikensi länsimaiden yhtenäisyyttä ja demokratiaa”. Saarikoski allekirjoittaa perinteitä kunnioittaen myös tyrannin murhan:

Totalitarismin kierteestä voi yrittää esittää ainakin jonkinlaisia arvioita niin kuin hurrikaanin reitistä. Mutta ”kun diktaattori on paljastanut aikeensa, hän ei voi perääntyä. Putin on all in, kuten presidentti Sauli Niinistö YK:ssa sanoi”. [Putin] kulkee tuhoa päin, toivottavasti vain omaa tuhoaan. (Kursivointi VH)

Asiaan kuuluu, että Vihollinen on todella pahana nähty hahmo, jopa pahempi kuin natsikortin ”Hitler”:

Diktaattorin valta perustuu pelkoon, joten hänen on pakko näyttää vahvalta. Ukrainassa Putin on näyttänyt heikolta, joten edessä on lisää ukrainalaisten tappamista, omien kansalaisten sortoa ja länsimaiden pelottelua. Ydinaseista Putin on vihjaillut pitkään, mutta kohta hän voi uhkailla niillä entistä suorempaan. Jos Hitlerillä olisi ollut ydinase, hän olisi tuskin epäröinyt käyttää sitä.

Putin on Hitleriä kammottavampi myös henkilökohtaisella tasolla. Hitler oli lapseton, mutta Putinilla ”lapsia on ainakin kaksi, todennäköisesti useampia”. Siinä ei sinänsä ole mitään tuomittavaa, mutta Saarikoski päättää tekstinsä jyrkästi, käytännössä viitaten Putinin syvään epäinhimillisyyteen:

Ajattelisi edes heitä.

Se ei ole suinkaan kaunis toive, vaan selvä syytös siitä, että Putin ei ajattele edes lapsiaan.

Saarikosken Hitler-löytöä ei hyvällä tahdollakaan voi pitää mitenkään suurena keksintönä hyvän ja pahan taistelussa. Hieman yllättäen Saarikoski jättää mainitsematta Stalinin, joka ei pelastanut edes poikaansa saksalaisilta. Arviota Hitlerin halusta atomipommin käyttöön voi pitää osuvana, koska Hitler pyrki sellaisen hankkimaan käyttöä varten. Yhdysvaltojen Harry S. Trumanilla oli atomipommi, ja niistä kahta hän käytti, joten miksi Ilmestyskirjan peto Hitler ei olisi käyttänyt. Arvio Putinistakin voi osua oikeaan. Ansioksi on luettava sekin, että Saarikoski tekee selväksi myös Suomen sijoittumisen oikeaan leiriin tässä uudessa hyvän ja pahan taistelussa. Suomi ei varmuudella ryhdy Putinin kanssasotijaksi samaan tapaan kuin ryhtyi Hitlerin kanssa. Hyvä niin.

Tasavallan presidentti Niinistön uudenvuodenpuhe 1.1.2023 voidaan esittää tässä koko suomalaisen hyvän ja pahan ajankohtaisretoriikan tiivistelmänä – tosin muusta vastaavasta huomattavasti tasapuolisempana edukseen erottuvana puheenvuorona. Puhetta voi pitää tasapainoisena ja aidosti pohtivana tilannearviona, jossa sodan kauhujen palaaminen Eurooppaan saa keskeisen sijan. Se ei estä näkemästä asetelmaa hyvän ja pahan taisteluna vielä kirkkaammin kuin muissa vastaavissa puheenvuoroissa, ulkomaiset mukaan lukien.

Venäjän toiminnan ja erityisesti sen tekemän virhearvioinnin osalta puheessa ei ole yleisesti jaetusta totuudesta poikkeavaa. Eikä puhe siltä osin korosta Venäjän tai Putinin erityislaatuista pahuutta. Arvio on pikemmin reaalipoliittinen, varsinkin kun puheessa tulee esille myös sodan monia ilmentymiä toisen maailmansodan ja varsinkin kylmän sodan jälkeisenä aikana: ”Sotia on käyty Lähi-idässä, Afrikassa, mutta myös Euroopassa – Balkanilla, Georgiassa ja Ukrainassakin jo kohta yhdeksän vuoden ajan”. Uutta on puhujan mukaan vain se, että nyt julmuus ulottuu myös ”tänne”, eli että sekä sota että sen eskaloituminen on lähellä myös Suomea.

Oleellinen ongelma liittyy ”omaan ajatteluumme”: ”Miten aloimme pitää mahdottomana jotakin, joka kuitenkin tapahtui?”

Niinistön mukaan rauhasta on uskallettava puhua. ”Oikeudenmukainen rauha on päämääränä niin tärkeä, että kaikki aidot yritykset sen eteen ovat kannatettavia”. Tästä tasapainoisesta tarkastelusta huolimatta dualistinen kuva tulee puheessa vahvasti esille: ”Eurooppaa halkova maantieteellinen raja onkin tosiasiassa kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja”. Rajan länsipuolella on” mahdoton kuvitella, että joku aloittaisi sotimisen”. ”Venäjän puolella asia on toisin”.

Tämä ero on syvällinen, kysymys on ”ihmisyyden ja elämän kunnioittamisesta”. ”Meidän mallimme” sijasta kohtaamme pahimmillaan ”autoritaarisen ja aggressiivisen” toimijan. Niinistö ottaa esille hyvän ja pahan taistelun pehmein sanoin, mutta samalla tiukasti ja jyrkästi:

Ei suinkaan ole niin, että hyvän ajattelu ja esiintuominen pitäisi lopettaa. Mutta meidän on ymmärrettävä, että maailmassa on myös pahaa. Paha ei pelkällä hyvällä hiljene. Pahaa vastaan on oltava päättäväisyyttä ja lujuutta.

Hyvän ja pahan taisteluun kuuluu Niinistönkin mallissa sisäinen Vihollinen ja sisäisen turvallisuuden vaarantava uhka. Suvaitsevaisuudessa ”piilee sudenkuoppa”. ”Paha kun on taitava löytämään sen kaikkein löysimmän”.

Keskustelua

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton sekä kommunismin romahdus alkoivat ehkä hieman yllättäen m palauttaa Suomea hyvän ja pahan taistelun näyttämölle. Olisi kiusaus väittää, että ”piilovihollisuus” sai purkautua kannen alta, jossa se oli saanut vaieten purra hammasta ja vaieta vastoin tahtoaan. On kuitenkin selvää, että mikään historiallinen ilmiö ei synny itsestään — se ei ole satunnainen meteori joka sattumalta putoaa ihmisen päähän. Se on aina ilmiö, joka vaatii jonkun toimintaa: joku katsoo viisaaksi avata Pandoran lippaan eli ajaa poliittisia etujaan niiden voimien avulla jotka sieltä nousevat esiin. Kuten sanottu, hyvän ja pahan taistelu on oiva keino poliittisen mobilisoinnin välineenä. Jos kuulija jakaa sen totuuden ja havaittavissa olevat ilmiöt tuota totuutta tukevat, poliittiselle hyvän ja pahan taistelun retoriikalle ovat kaikki tiet avoinna.

Hyvän ja pahan taistelussa on vain yksi vaihtoehto: ryhtyä taisteluun hyvän puolella. Tuloksena on sodan pitkittyminen, väkivallan voimistuminen kohti viimeistä taistelua. Ja vähintään pahan häviötä tai sotilaallista tappiota. Neuvottelumahdollisuutta ei ole: Jumala ja Saatana eivät koskaan tee rauhansopimusta. Hyvän ja pahan taistelussa ainoa tulos on sodan ja väkivallan kierteen vahvistuminen, ja samalla rauhansopimuksen tai edes pysyvän aselevon mahdollisuuden siirtyminen kauas tulevaisuuteen.

Sodan pitkittyminen ja sen tuhojen jatkuva kasvu eivät ole ainoa hyvän ja pahan taistelun seuraus. Yhtä vakavaa on sekin, että Vihollinen löytyy tai löydetään myös oman yhteisön sisältä. Vihollinen ei todellakaan pysy rajan takana: Vihollinen löytää pesänsä myös yhteisön sisällä kätyriensä avulla.

Kun Edmund Burke kirjoitti laajoja kirjan mittaisia ”kirjeitä” Ranskan kuninkaanmurhaajien hallitusta vastaan, hänen vahvana pyrkimyksenään oli samalla paljastaa ja tuomita Ranskan vallankumousta kannattavat ja jatkavat britit. Heistä tärkein ja vaarallisin oli hänen mielestään Thomas Paine, joka ajoittain asui kuninkaanmurhaajien maassa ja levitti ”heidän sanomaansa” Englannissa. Sekä Burke että Paine olivat hyväksyneet Amerikan vapaustaistelun, mutta yksimielisyys päättyi Ranskan vallankumoukseen.

Ukrainan sodan Suomessa kaikki ”linjasta” ja vallitsevasta totuudesta poikkeava keskustelu ja pohdinta on epäilyttävää putinismia. Vain ”hyvän” julistus on oikeutettua ja sallittua. Venäjän kanssa yhteistyötä toivovat henkilöt ovat trolleja, ja sen vuoksi ”ulkomaiset” vaikutteet on paljastettava ja tuomittava. Aikaisemmassa historiallisessa vaiheessa tehdyt yhteistyöjärjestelyt itänaapurin kanssa on nyt katsottava maanpetokseksi, ja sellaiset henkilöt on asetettava sen mukaiseen vastuuseen. Tämä ilmiö on kehittynyt suorastaan sairaudeksi, jossa menneen ajan oloissa tehdyt teot saavat tuomion nykypäivän ”tietojen” valossa. Nykypolitiikkaa puolestaan arvostetaan ja ylistetään taivaisiin asti ”historiallisena” saavutuksena — ennen kuin tulevien vuosikymmenten historia on sanonut asiasta yhtään mitään. Joskus historia on niin pirullinen, että nykypäivän sankari joutuu ajallaan mestauslavalle. Kreikkalaisen yhteisön Persian valloitukselta pelastanut sotasankari sai pian paeta Ateenasta — entisten vihollistensa turviin.

Hyvän ja pahan taistelun idea yleistyy näinä aikoina kovin helposti myös muihin aikamme ongelmiin, tuloksena on muukalaisvastaisuuden ja rasismin nousu. Sen vuoksi on syytä tarkkailla myös populismin sekä hyvän ja pahan taistelun mahdollista ja todennäköistä liittoutumista. Populismia voi pitää sinänsä vaarattomana poliittisia turhautumia purkavana varoventtiilinä, ja pitkälle kaikkiin puolueisiin liittyvänä aspektina. Jos siihen kuitenkin kytkeytyy muukalaisvihaa, rasismia tai muita vastaavia ilmiöitä, seuraukset saattavat olla pelottavia. Populistinen leikittely tunteilla ja niiden hyväksikäyttö poliittisen kannatuksen lisäämiseksi hyvän ja pahan taistelun retoriikan avulla voivat nytkin johtaa tuhon tielle. Menneestä maailmanhistoriasta löytyy siihen tunnettuja esimerkkejä.

Eikä sitäkään ole syytä unohtaa, että ”hyvän” löytäneillä, siis valistuneilla, ihmisillä on usein taipumuksena jatkaa sotaa ”pahoja” eli valistumattomia vastaan. Käännynnäinen on usein paavillisempi kuin paavi itse.

***

Tämä alustus ja mikään edellä sanottu ei hyväksy millään tavoin Venäjän käymää Ukrainan sotaa, eikä tietenkään myöskään muidenkaan käymiä hyökkäyssotia. Venäjän turvautuminen laajamittaiseen sotaan maailmanpoliittisessa valtataistelussa ei ole hyväksyttävissä millään perusteilla. Venäjä maksaa siitä kovan hinnan, eikä sota ole edistänyt sen turvallisuusetuja, pikemmin päinvastoin. Ukrainan auttaminen on jo YK:n peruskirjan mukainen velvoite. On kuitenkin eri asia, onko Suomen syytä korostaa asiassa hyvän ja pahan taistelun aspektia. Ja ehkä Suomi valtiona ei sitä teekään, tekijät ovat vallitsevalla totuudella ratsastavia ja median suosimia keskustelijoita, joiden ”vapaalla sanalla” on ainakin kuulijoita.

Hyvän ja pahan taistelussa ei ole mahdollista tehdä valintoja. Taistelussa on oltava mukana hyvän puolella. Mutta tapa ajatella ristiriitoja ja niiden ratkaisemista väkivallan, viime kädessä rajoituksettoman viimeisen taistelun avulla ei ole ainoa mahdollisuus. Ajattelutapa ja sitä edustava houkutteleva retoriikka ei ole ihmisen aivokuoren solukoihin pesiytynyt tapa hahmottaa maailmaa, se on aina tietoisen, poliittisen valinnan ja politiikan tulos.

Valtioiden välillä, kuten ihmisten välilläkin, on aina eturistiriitoja niukkuuden maailmassa. Käytettävissä olevasta hyvästä, varsinkin aineellista hyvästä joudutaan käymään kamppailua, jopa taistelemaan. Aineettoman hyvän eli muiden kuin materiaalisten, aineellisten arvojen suhteen tilanne on toinen: sosiaalisten, henkisten ja hengellisten arvojen ja ihmiskunnan sivistyksen edistämisen maailma on siinä mielessä rajaton, että saavutukset eivät ole pois toisilta ihmisiltä. Aineettomien arvojen maailmassa on tosin sellaisiakin arvoja, joita voi rinnastaa niukkuuden maailman rajattuihin resursseihin. Niistä tärkein on turvallisuus. Varsinkin valtioiden turvallisuutta pyritään lisäämään usein toisten valtioiden kustannuksella. Tuloksena on turvallisuusdilemma: kun jokainen lisää omaa turvallisuuttaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, kunkin osapuolen turvallisuuden tunne voi vahvistua, mutta todellisuudessa turvattomuus koko ajan kasvaa.

En kaiken kaikkiaan kiistä sitä, etteikö valtioiden välillä olisi ristiriitoja ja etteikö niitä yritettäisi usein ratkaista sodan ja väkivallan avulla. Yrjö Ruutu katsoi, että eturistiriitoja on aina olemassa, ja uusiakin syntyy koko ajan ”elävän elämän” kehityksen myötä: kansakunnat/valtiot ovat energeettisiä kokonaisuuksia jotka kasvavat, kehittyvät ja muuttuvat koko ajan. Sen tuloksena myös uudet eturistiriidat tulevat esiin. Ruutu näki maailmanpolitiikassa kolmenlaisia eturistiriitoja: 1) todellisia ja ratkaistavissa olevia ristiriitoja; 2) todellisia, mutta vaikeasti ratkaistavissa olevia ristiriitoja; ja 3) kohtuuttomiin ja epärealistisiin etuihin perustuvia ratkaisemattomia ristiriitoja. Niistä ensimmäisen ryhmän tapauksessa neuvottelutie on oikea tie. Toisessa tapauksessa neuvotteluja on tuettava selvityksin ja pohtien, siis etsien rauhanomaisia ratkaisutapoja ja mahdollisuuksia. Kolmannessa tapauksessa vastuu on osapuolilla, joiden on kyettävä rajoittamaan omaa toimintaansa ja pohtimaan tavoitteitaan.

Poliittinen realismi ei kiistä ristiriitojen olemassaoloa, mutta kehottaa kutakin osapuolta pohtimaan vakavasti omia kansallisia etujaan. Sotaan ei ole syytä mennä pelkästään sotimisen ilosta tai silmät ummessa. On viimeiseen asti harkittava, mitä sillä halutaan saavuttaa ja mitä vaihtoehtoja sodalle olisi — suurin voitto saavutetaan aina ilman sotaa. Koska ratkaisemattomat ristiriidat voivat olla tuhoisia kansainväliselle yhteisölle ja valtioille, sota ratkaisukeinona voi olla yhteisön poliittisen järjestyksen ja säilymisen kannalta jossain tilanteessa välttämätön. Sota on siinä mielessä kansainvälisen yhteisön instituutio joka tähtää yhteisön säilyttämiseen ja rauhanomaisen kanssakäymisen jatkumiseen sodankin jälkeen. Sota politiikan jatkamiseksi kertoo kuitenkin politiikan ja siis muiden yhteisön instituutioiden epäonnistuneen perustehtävässään. Sota on viime kädessä, kuten joskus sanottiin, Jumalan tuomio. Tulosta ei varmuudella voi ennakoida kukaan, mutta tuomio joudutaan sitten hyväksymään (kuten tapahtui sekä talvisodassa että jatkosodassa; saman koki Saksa molemmissa maailmansodissa, ja Japani toisessa).

Hyvän ja pahan taistelun ajatus ja retoriikka yrittää salata tämän reaalipoliittisen totuuden: sen että kansainvälisissä suhteissa on aina mukana ristiriitoja ja sen vuoksi mahdollisuus väkivallan käyttöön sotana. Kansainvälisessä politiikassa’ poliittinen’ ystävän ja vihollisen erottelu on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Se ei ole tennisottelu, jossa voittaja saa kouraansa muhkean rahapalkinnon. Se on aina prosessi, neuvotteluprosessi, jossa aseet voidaan koska tahansa lyödä pöytään. Kun valtiot, siis eturistiriidan osapuolet, neuvottelevat (joko neuvottelupöydässä tai etänä), on aina mahdollista että toinen tempaa prosessiin mukaan väkivallan, sodan. Kun se alkaa, sota voi saada hyvän ja pahan taistelun leiman, mikä sitten vaikeuttaa neuvottelutuloksen eli rauhansopimuksen aikaansaamista, ja sodankin aikana, ellei hyvän ja pahan taistelun retoriikasta rakenneta kaiken kattavaa ”totuutta”.

Positiivisinta asiassa on se, että hyvän ja pahan taistelusta voidaan irtautua. Koska se on poliittisen valinnan tulos ja poliittisen retoriikan väline, se on purettavissa. Maailmanpolitiikassa ehkä tunnetuimmat tapaukset ovat Reagan ja Gorbatshov: molemmat kykenivät murtamaan hyvän ja pahan taistelun logiikan. Samoin kylmän sodan aksioomat jo 1920-luvulla kehittäneestä ja niitä vielä maailmansodan jälkeen soveltaneesta diplomaatista George F. Kennanista kehittyi arvostettu kylmän sodan kriitikko. Suomessa Mannerheim kulki valtavan pitkän tien sisällissodan ideologisesta soturista ja vielä talvisodan ja jatkosodankin alun ristiretkeläisestä uskottavaksi ja kunnioitetuksi rauhan rakentajaksi, joka oli valmis ja halukas etsitään ristiriidalle neuvotteluratkaisua ja valmis vaatimaan sodan lopettamista kovista rauhanehdoista huolimatta.

Nyt Suomen ulkopoliittista näyttämöä hallitsevat hahmot ovat valmiita jatkamaan sotaa kirjaimellisesti loppuun asti ja lähtemään sen jälkeen uusille taistelutantereille missä tahansa semmoinen on tarjolla. Suomi on muita innokkaammin valmis olemaan ”the last man standing” riippumatta siitä, onko se Suomen kansallisen edun mukaista vai ei.

Suomen tapauksessa kuten muuallakin (esim. Yhdysvallat, Venäjä ja ns. Eurooppa) Vihollisia tulee ja menee, ne eivät hallitse koko historiaa koko ajan. Joskus tilanne kärjistyy ja taistelu puhkeaa, mutta pääsääntöisesti eletään rauhan aikaa. Kuvaukseni on siis pohjimmiltaan hyvin optimistinen: hyvän ja pahan taistelun vankilasta on mahdollista päästä pakoon. On mahdollista tehdä politiikkaa ja poliittisia valintoja siten, että taistelun sijasta eturistiriitoja ratkaistaan rauhanomaisin keinoin tai ainakin tähdäten rauhaan mahdollisimman pian ja viimeistään sodan jälkeen.

[1] Suomen sisäisessä poliittisessa ja ulkopoliittisessa kamppailussa 1800-luvun loppupuolella Ruotsinmieliset ”Viikingit” vaativat Suomen paluuta Ruotsin yhteyteen tai ainakin puolueettomuutta suhteessa Venäjän käymiin sotiin. Fennomaanien johtaja Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen puolestaan oli myöntyväisempi Venäjän laittomia vaatimuksia kohtaan, peläten sen sotilaallista uhkaa. Yrjö-Koskine kuitenkin oli hänkin itsenäisyysmies julkilausuen ajatuksen siitä, että Venäjästä irtautuminen oli mahdollista, Ruotsista irtautuminen ei olisi ollut. Hänen mukaansa suuriruhtinaskunnan aika myös merkitsi samaa kuin israelilaisten orjuus Egyptissä, siis kansallisen tietoisuuden kasvua.

[2][2] Ruutu oli ensimmäinen valtio-opista väitellyt henkilö Suomessa. Hän oli perustamassa Kansalaiskorkeakoulua (sittemmin Yhteiskunnallinen Korkeakoulu, ja lopulta Tampereen yliopisto), jonka rehtorina alkoi toimia vuodesta 1923 lähtien. Hän oli koulussa Historian ja valtio-opin yliopettaja, ja alkoi opettaa siinä roolissa kansainvälistä politiikkaa. julkaisten alan ensimmäisen oppikirjan Nykyajan kansainvälinen politiikka (1934). Hänestä tuli jatkosodan jälkeen YKK:n ja Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan professori. Ruutu oli poliittisesti hyvin kiistelty hahmo joka siirtyi oikealta vasemmalle, ollen peräkkäin noin 7 puolueen jäsen; viimeksi Sosialistisen työväenpuolueen puheenjohtaja, ja puoleensa kanssa SKDL:n yksi osa. Suvun perinteet jatkuivat tästä huolimatta, Ruudun poika yleni kenraalikuntaan.