Tämä teksti perustuu teokseeni Moniulotteinen ulkopolitiikka (Helsinki: Bod 2022) sekä kotisivullani olevaan muuhun Suomen ulkopolitiikkaa koskevaan aineistoon. Tämä esitys on kirjoitettu Pohjanranta-keskuksen järjestämien Pohjanranta-seminaarien tarpeisiin ja esittelyihin, joten julkaistavan tieteellisen artikkelin vaatimia lähdeviitteitä ei tässä ole, dokumentointi tulee esiin mainituista aiemmista julkaisuista. Kirjoitusta saa käyttää vapaasti lähde asianmukaisesti mainitsemalla.
Jos puhutaan Suomen ulkopolitiikan muutoksista, ulkopolitiikkaa pitää tarkastella kokonaisuutena. Pelkkä ”linjasta” puhuminen ei riitä.
”Linjapuheessa” Suomen ulkopolitiikka oli aluksi ”pysyttäytymistä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella” (Paasikivi), sen jälkeen puolueettomuutta/puolueettomuuspolitiikkaa (Kekkonen), liittoutumattomuutta (Halonen), vakauspolitiikkaa (Niinistö), ja lopulta liittoutumista (Nato-jäsenyys).
Kokonaisvaltainen, moniulotteiden tarkastelu kiinnittää huomion sotilaallisen turvallisuuden eli kansainvälisen järjestelmän lisäksi kansainväliseen yhteisöön ja maailmanyhteisöön.
Moniulotteinen ulkopolitiikka Paasikivestä Haloseen
Kansainvälisestä yhteisöstä voidaan puhua, kun valtio tukee sotilaallista turvallisuuspolitiikkaansa kansainvälisen yhteisön instituutioihin perustuvalla poliittisella toiminnalla (esim. diplomatia, kansainvälinen oikeus, puolueettomuus, sopimusvelvoite, luottamus jne.). Ulkopolitiikka perustuu järjestelmän ja yhteisön kokonaisuuteen. Pelkkään järjestelmään rajoittuva politiikka nojaa vain sotilaalliseen voimaan. Silloin turvallisuuspolitiikka määrää ulkopolitiikasta eikä ole vain ulkopolitiikan väline.
Maailmanyhteisön ulottuvuus viittaa ihmiskuntaan, sen kohtaamiin suuriin haasteisiin ja ongelmiin (esim. köyhyys , ihmisoikeudet, ympäristö- ja ilmastokysymykset). Valtioiden muodostaman kansainvälisen yhteisön on pyrittävä hallitsemaan ja korjaamaan noita ongelmia.
Jatkosodan jälkeinen ulkopolitiikka rakentui kansainvälisen yhteisön varaan. Kansainvälistä järjestelmää hallitsi sodan ja asevarustelun aiheuttama uhka. Itänaapurin turvallisuusedut ja maailmanlaajuinen valtapolitiikka muodostivat vakavan vaaran. Maanpuolustusta kehitettiin mahdollisuuksien mukaan, mutta se ei yksin riittänyt.
Poliittiset keinot eli kansainvälisen yhteisön mekanismit oli otettava mukaan liennyttämään kansainvälistä jännitystä, lisäämään itäsuhteiden vaatimaa luottamusta, ja vähentämään suursodan riskiä. Suomi ei saanut joutua taistelutantereeksi.
Myös kolmas ulottuvuus oli mukana. Aluksi ihmiskuntapolitiikka ilmeni sivistysprojektina. Kansakunnan tuli antaa sivistyksellinen panoksensa koko ihmiskunnan kehitykseen. Jo Kekkosen toisen virkakauden aikana nousi esiin konkreettisempi kehitysmaiden ja kehityksen ongelma. Myöhemmin mukaan tulivat ihmiskunnan suuret haasteet kuten luonnonvarojen riittävyys, ympäristöongelmat ja ihmisoikeudet. Halonen vei tämän kehityksen pisimmälle asettamalla ulkopolitiikan pääpainon ihmiskuntapolitiikalle.
Paavo Väyrysen väitöskirja (1988/1989) tavoitti osuvasti jatkosodan jälkeisen ulkopolitiikan idean tarkastelemalla ulkopoliittista doktriinia kokonaisuutena. Väyrynen toi esiin kansainvälisen järjestelmän perinteisen turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden, mutta viittasi myös kansainvälisen yhteisön elementteihin ja vieläpä ihmiskuntapolitiikkaan (ihmisoikeudet ja ympäristökysymykset). Tässä kokonaisuudessa puolueettomuus oli kokonaisuuden koossa pitävä liima.
Niinistön kova yksiulotteinen sotilaallinen turvallisuus
Niinistö hajotti aiemman kokonaisuuden perustavaa laatua olevalla tavalla. Niinistön huomio kiinnittyi korostetusti ja rajoitetusti kansainväliseen järjestelmään, sotilaallista voimaa painottavaan ”geopolitiikkaan”. Maailmanpolitiikka näyttäytyi uhkien ja vaarojen maailmana, jossa sotilaallinen turvallisuuspolitiikka sai pääroolin.
Vahvan maanpuolustuksen lisäksi vakauspolitiikka rakentui yhteistyön varaan. Tuon yhteistyön kumppaneina olivat pohjoismaat, EU ja Nato/Yhdysvallat. Natoon liittyminen ei ollut visiossa (vielä) mukana, se sai ”oottaa aikaa parempaa”.
Aikaisempaan doktriiniin verrattuna Niinistön oppi oli täysin erilainen. Aiemmin turvallisuuspoliittista elementtiä (maanpuolustus) vahvistettiin kansainvälisen yhteisön elementeillä. Niinistön mallissa keskityttiin yhteen koriin: kansainvälisen järjestelmän ”yhteistyövaraiseen” turvallisuuspolitiikkaan ja siinä aseelliseen turvallisuuteen.
Aikaisemmassa doktriinissa kaikki ulko- ja turvallisuuspoliittinen toiminta voitiin ilmasta sanomalla ”Puolueettomana valtiona Suomi…”, Niinistön mallissa sanotaan, että ”Länsisuuntautunutta sotilaallista yhteistoimintaa harjoittavana valtiona Suomi…”. Nato-jäsenyys ei siihen lisää mitään uutta, vain ilmaisu tiivistyy: ”Naton jäsenmaana Suomi…”
Niinistön jälkeen – yksiulotteisen vai moniulotteinen tie?
Uusi ”geopoliittinen” ulkopolitiikka hallitsee sekä mielipideilmastoa että Orpon hallituksen ohjelmaa. UPI:n raportti Suomesta Afganistanin sodassa vihjaisi, että Suomi ”osallistuu jatkossa läntisen kansainvälisen yhteisön interventioihin (eli hyökkäyksiin läntisen suuralueen ulkopuolelle). Orpon hallituksen ohjelmassa ulkopolitiikka saa vahvan sotilaallisen painotuksen. Lisäksi sen johtovastuu annetaan Yhdysvalloille. Hallitusohjelman mukainen Suomi on nöyrä osa läntistä suuraluetta. Suomi löytää nyt ”kumppaneita” Aasiasta, jossa uhkana on Kiina sekä taloudessa että geopolitiikassa.
Suomen ulkopolitiikasta puhuttaessa voi kysyä, onko vahvan otteen saanut uusi linjaus todella ainoa mahdollinen ja riittävä keino turvata kansakuntamme eloonjäänti? Selviääkö Suomi pelkästään sotilaallisen voiman avulla? Vai olisiko syytä tehdä jotakin rakentavaa asevaraisen turvallisuuden lisäksi?
Voisi sanoa, että sotilaallinen turvallisuus on nyt kunnossa — niin kauan kuin rysähtää. Olisi syytä tehdä kaikki mahdollinen tuon rysähdyksen estämiseksi. Siinä itsenäinen ja omia etuja palveleva kokonaisvaltainen ja moniulotteinen ulkopolitiikka on avainasemassa.
