Suomen moniulotteinen ulkopolitiikka Paasikiven, Kekkosen, Halosen ja Niinistön puheaineistoissa

Tämä artikkeli on tarkoitettu julkaistavaksi tieteellisellä foorumilla. Tätä saa lainata normaalien sääntöjen mukaan lähdeviitteitä käyttämällä. Lähteeksi julkaisu merkitään seuraavasti:

Harle, V. (2023). ”Suomen monulotteinen ulkopolitiikka Paasikiven, Kekkosen, Halosen ja Niinistön puheaineistossa”. Käsikirjoitus (ilmestyy). URL: http://www.vilhoharle.fi/wp-admin/post.php?post=180&action=edit

Suomen ulkopolitiikan linjasta alettiin puhua alkuaan poliittisen retoriikan termein kapea-alaisena ”linjakysymyksenä”. Jatkosodan jälkeen poliittiseen kieleen tuli aluksi ’Paasikiven linja’ ja myöhemmin ’Paasikiven-Kekkosen linja’. Tämän puhetavan ytimessä oli Suomen kansainvälisen status suhteessa institutionaalisiin kytköksiin sekä liittolaissuhteisiin. Toisin sanoen muutosta on tarkastelu ”kysymyksenä sotilaallisesta liittoutumisesta tai liittoutumattomuudesta” (Juntunen 2016, 72).

Jatkosodan jälkeen ulkopolitiikan linja määriteltiin pysyttäytymiseksi suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Sittemmin linjakysymys keskittyi puolueettomuuspolitiikan vaalimiseen. 1990-luvun aikana sen tilalle alkoi kehittyä muita puhetapoja.  Alettiin puhua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Sauli Niinistö astui siitä vielä ison askeleen eteenpäin puhumalla vakauspolitiikasta, joka salli puolustuspoliittisen yhteistyön ja kumppanuuden pohjoismaiden, EU:n ja myös Naton/Yhdysvaltojen kanssa.

”Linjapuheessa” ei tarkasteltu ulkopolitiikan kokonaisuutta. Maailman muuttuessa ulkopolitiikan ”agenda” tosin alkoi kasvaa, mutta sitä ei käsitelty tarkemmin ulkopolitiikan linjasta puhuttaessa. Asia ehkä todettiin, mutta samalla sivuutettiin erottelemalla ”virallinen” ja ”epävirallinen” ulkopolitiikka, tai vakavat ja aidot ulkopoliittiset kysymykset (high politics) tai poliittisesti merkityksettömät sivuteemat (low politics). Tähän sisältyi myös muiden kuin valtiohenkilöiden (ulkopoliittisten päätöksentekijöiden ja diplomaattien) toiminnan sulkeminen pois tarkastelusta.

”Linjapuhe” siis liittyi siihen, miten ulkopolitiikka kaiken kaikkiaan ymmärrettiin. Se nähtiin valtion toimintana kansainvälisessä järjestelmässä, suhteessa toisiin valtioihin. Pohdinnan kohteena olivat ulkopolitiikan päämäärät ja keinot sekä kysymys niiden oikeasta suhteesta poliittisen realismin hengessä. Tutkijataustainen ex-suurlähettiläs Pasi Patokallio (2018) julkilausui tämän ajattelutavan kritisoidessaan presidentti Tarja Halosen ajan ulkopolitiikkaa. Ennen Halosen aikaa ulkopolitiikan ydinsisältönä oli ollut valtakunnan suojeleminen ulkoisilta uhkilta, ”joista pahimmat ovat sotilaallisia”. Patokallion mukaan Halonen ei pitänyt turvallisuusuhkia enää sotilaallisina, vaan ”alkoi nimetä turvallisuusuhkiksi globaaleja ilmiöitä kuten ilmastonmuutos, köyhyys, epätasa-arvo ja ihmisoikeuksien loukkaukset”.

Patomäen kritiikki ei ottanut huomioon ulkopolitiikan yleistä käynnissä ollutta muutosta. Se ei nimittäin kadonnut Halosen presidenttikauden päätyttyä, eikä ollut muutenkaan vain Halosen ”luomus”. Vuoden 2019 (Rinteen) hallitusohjelmassa todettiin, että ”tietoisuus koko maapalloa koskevista ongelmista kasvaa”. Ohjelman mukaan ”kauaskantoisimpiin kysymyksiin kuten ilmastonmuutokseen, väestönkehitykseen, luonnon monimuotoisuuden vähentymiseen ja ympäristön elinkelpoisena säilyttämiseen vaikuttaminen edellyttää mahdollisimman laajaa yhteistyötä” (kursivointi VH).

Tämän artikkelin tavoitteena on hahmottaa ulkopolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Teen sen soveltamalla englantilaisesta koulukunnasta kehittämääni moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehystä (Harle 2022). Tiiviisti sanottuna moniulotteinen viitekehykseni perustuu englantilaisen koulukunnan kuuluisaan kolmijaotteluun: ’kansainväliseen järjestelmään’, ’kansainväliseen yhteisöön’ ja ’maailmanyhteisöön’.[1]

Siinä ’kansainvälinen’ järjestelmä viittaa valtioiden väliseen sotilaallista turvallisuutta painottavaan ulkopolitiikkaan kansallisen edun ajamisessa. Siis valtioiden eturistiriitoja korostavassa kamppailussa ja sotilaallisen uhkan torjunnassa. ’Kansainvälinen yhteisö’ puolestaan viittaa valtioiden kanssakäymisen sääntöihin, normeihin ja instituutioihin (esim. kansainvälinen oikeus ja diplomatia), joita valtiot pyrkivät kehittämään ja muuttamaan etujensa mukaisesti, mutta rauhanomaista kanssakäymistä ja neuvotteluja, siis yhdessä tekemistä, painottaen. Maailmanyhteisö puolestaan viittaa ihmiskunnan suuriin haasteisiin (esim. ympäristö- ja ilmastokysymykset) sekä kaikkien toimijoiden yhteistyöhön niiden hallitsemiseksi.

Tarkastelen miten nämä ulkopolitiikan areenoiksi katsottavat kansainvälisen toiminnan kentät (’järjestelmä’, ’yhteisö’ ja ’maailmanyhteisö’) ilmentyvät Suomen ulkopolitiikassa. Käytän aineistona neljän jatkosodan jälkeisen ajan presidentin puheaineistoja (Paasikivi, Kekkonen, Halonen ja Niinistö). Kysymyksessä on kuitenkin vain tutkimuspuheenvuoro tai uudenlaisen tutkimustehtävän ideointi (research note) ei yksityiskohtainen ja tarkka kaiken kattava tutkimusraportti. Tavoitteena on antaa vain esimerkki siitä, miten moniulotteista viitekehystä voisi soveltaa puheaineistojen tarkasteluun, joten rajattu aineisto riittää tähän tarkoitukseen. Käytän Paasikiven () julkaistua puhekokoelmaa, Kekkosen () julkaistua puhekokoelmaa kahden ensimmäisen presidenttikauden ajalta, Halosen () koko puheaineistoa viralliselta (tpk) sivustolta, ja samoin Niinistön koko puheaineistoa (tpk-sivustolta) tosin vain 31.7.2021 saakka – sitä myöhemmän puheaineiston tarkastelu valmistuu tulevina aikoina.

Koska mainitut tarkastelut sisältyvät yksityiskohtaisina aikaisempaan julkaisuuni (Harle 2022), esitän tässä vain tiiviin tulosten vertailun. Kysyn siis, mitä mainitut presidentit ovat puhuneet kansainvälisestä järjestelmästä, kansainvälisestä yhteisöstä ja maailmanyhteisöstä. Vertailu tapahtuu tiiviisti taulukoina ja niiden lyhyenä kommentointina. On selvää, että yksityiskohtien sijasta huomio kohdistuu vain yleiskuvaan.

Jo tässä vaiheessa on sanottava, että presidenttien puheaineistossa on eroja, ja että nuo erot voivat olla sekä persoonakohtaisia että harkittuihin poliittisiin valintoihin perustuvia. Vertailussa on kuitenkin syytä olla varovainen siinä, että sanottaisiin jotakin totaalista Suomen ulkopolitiikan muutoksesta tai kehityksestä. On varmempaa puhua vain yhtäläisyyksistä ja eroavuuksista. Onhan käytössä vain rajattu aineisto, johon ei sisälly kaikki valtion ulkopolitiikkaan liittyvä lähdemateriaali edes julkisen materiaalin osalta.

Kansainvälinen järjestelmä

Taulukko 1. Kansainvälinen järjestelmä neljän presidentin puheissa

Järjestelmän piirrePaasikiviKekkonenHalonenNiinistö
Luonne ja rakenneVaarojen maailma; suurvaltojen valtataisteluVaarojen maailma; suurvallat vs.; pienen valtion aktiivisuusSuojasään aika ja monenkeskinen järjestelmäUhkana epävakautta aiheuttavat valtiot
Vaarat ja uhatSodan vaaraSodan vaara; asevarustelukilpaUhkat nousevat maailmanyhteisöstäVoimapolitiikan/geopolitiikan nousu; uudet sodan muodot ja uudet uhkatekijät
ToimintatapaErossa suurvaltojen eturistiriidoista; rauhanpolitiikkaEtusija ulkopolitiikalla; puolueettomuus- ja rauhanpolitiikka sekä liennytysLiittoutumattomuus; kv. yhteisön instituutiot; kv. yhteisö toimijana maailmanyhteisön ongelmissaUlko- ja turvallisuuspolitiikka; yhteistyö ja vakaus sekä vakauspolitiikka
Suhde muihinYstävyys (NL)Ystävyys (NL)Hyvät suhteet naapureihin; yhteistyö koko kansainvälisen yhteisön kanssaHyvät suhteet kaikkiin; kumppanuus arvoyhteisön jäsenten kanssa
PäämääräItsenäisyys; Suomi sodan ulkopuolellaItsenäisyys; maailmanrauha jotta Suomi ei joudu sotaanMaailmanyhteisön ongelmien hallinta ja ratkaisuItsenäisyys ja Suomen turvallisuus/ yhteisöllinen turvallisuus
KeinotKansallinen realismiAktiivinen rauhanpolitiikkaKansainvälisen yhteisön instituutioiden vahvistaminenUlkopoliittinen toimintavapaus ja puolustus/yhteistyö yhteisen turvallisuuden hyväksi

Tiiviit luonnehdinnat tässä ja seuraavissa taulukoissa on tarkoitettu keskustelun pohjaksi, ja tietenkin yhdeksi tavaksi esittää tapaustutkimusten tuloksia vertailevassa perspektiivissä. Kaikkea ei taulukkoon saa mahtumaan, eikä edes taulukkoja koskevaan keskusteluun.

                      Paasikiven ja Kekkosen maailma on vaarojen maailma, jolle leimansa antaa suurvaltojen valtataistelu. Pieni valtio ei maailmanpolitiikkaan paljoa vaikuta, on viisasta pysyä erossa suurvaltojen eturistiriidoista. Silti pienikin valtio voi toimia kansainvälisessä järjestelmässä omien etujensa puolesta ja olla myös aktiivinen rauhan edistäjä – ja ottaa samalla huomioon toimintamahdollisuudet kansainvälisessä yhteisössä ja maailmanyhteisössä.

                      Halosen kautena kansainvälinen järjestelmä elää suojasään aikaa, joten sille osoitettu huomio on vähäinen mutta tarpeeseen nähden riittävä; kyllä myös kansainvälinen järjestelmä ja siis perinteinen ulkopolitiikka on Halosellakin mukana. Niinistön kausilla vaarojen maailma on taas vahvasti läsnä, mutta erilaisena kuin Paasikiven ja Kekkosen tapauksessa. Nyt Suomi ei ole enää vaarojen maailman keskipisteessä eikä vaarojen maailma kuvaa enää koko maailmanpolitiikkaa. Vaarat aiheutuvat pääsääntöisesti geopoliittista valtapeliä pelaavien valtioiden tai muutoin epävakautta aiheuttavien valtioiden toiminnoista. Sen vuoksi sotilaallinen turvallisuuspolitiikka korostuu Paasikiveen ja Kekkoseen – ja luonnollisesti Haloseen – verrattuna voimakkaammin. Samalla myös kansallinen puolustus- ja turvallisuuspolitiikka on saanut tuekseen kansainvälisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön vakauspolitiikkana ja kansainvälistä turvallisuutta korostavana keinona.

Paasikiven kansainvälisessä järjestelmässä sodan vaara on vielä suuri, Kekkosella tätä sodan vaaraa vahvistavat lisäksi kiihtyvä asevarustelukilpailu ja siihen liittyvät riskit. Halosen maailmassa kansainvälinen järjestelmä on normalisoitunut ja uhkat nousevat nyt maailmanyhteisön kielteisistä piirteistä (terrorismista ja hallitsemattomasta globalisaatiosta). Niinistön järjestelmäkuvassa voimapoliittinen geopolitiikka on palannut näyttämölle uusien sodan muotojen ja uusien uhkatekijöiden vahvistamana.

                      Järkevänä ulkopoliittisena toimintana Paasikivi näkee pysymisen erossa suurvaltojen ristiriidoista ja rauhanpoliittisen keinojen käyttämisen. Kekkonen lisää tähän ulkopolitiikan ensisijaisuuden sotilaalliseen turvallisuuspolitiikkaan verrattuina, puolueettomuuspolitiikan ja liennytyksen. Halosena keinoina ovat liittoutumattomuus, kansainvälisen yhteisön kehittäminen (sekä instituutiona että toimijana), sekä päähuomion kiinnittäminen maailmanyhteisössä havaittaviin ongelmiin. Niinistö pyrkii korostamaan sotilaallista turvallisuuspolitiikkaa sekä kansallisena puolustuksena että kansainväliseen turvallisuuteen liittyvänä yhteistyönä, joiden tavoitteena on vakauden säilyttäminen ja vahvistaminen.

Paasikivi ja Kekkonen korostavat suhdetta Neuvostoliiton kanssa, se rakentuu ystävyyden varaan. Halonen yleistää tämän hyviksi suhteiksi naapureiden kanssa sekä yhteistyöksi koko kansainvälisen yhteisön kanssa. Niinistöllä hyvät naapurisuhteet ovat samoin yksi elementti, uutena piirteenä on kumppanuus ”samaan arvoyhteisöön” kuuluvien maiden kanssa.

Ulkopolitiikan päämääränä Paasikivi ja Kekkonen korostavat itsenäisyyden säilyttämistä, Suomen pitäytymistä sodan ulkopuolella, ja kaiken kaikkiaan maailmanrauhan lujittamista – jotta Suomi ei joutuisi sotaan, suursodan syövereihin, tahtomattaan. Keinoja voi Paasikiven osalta sanoa kansalliseksi realismiksi, Suomen tilanteen erityisolosuhteet tunnustavaksi poliittiseksi realismiksi. Kekkonen lisää tähän aktiivisen rauhanpolitiikan ja puhuu siitä lääkärin roolina. Halosen voi sanoa painottavan erityisesti kansainvälisen yhteisön ja sen instituutioiden lujittamista toimivana keinona maailmanyhteisön ongelmien ratkaisemisessa. Niinistö puolestaan korostaa ulkopoliittista ja turvallisuuspoliittistakin toimintavapautta ja sen rakentamista kansainvälisen turvallisuusyhteistyön varaan.

Kansainvälinen yhteisö

Kansainvälisen yhteisön ilmentymistä presidenttien puheissa voidaan tarkastella katsomalla mistä kansainvälisen yhteisön instituutioista presidentit puhuvat. Erittelen tämän tarkastelun kolmeen hieman erilaiseen asiaan. Ensinnäkin nostan esiin kansainvälisen yhteisön instituutiot (primääriset ja niiden johdannaiset, organisaatiot (sekundääriset instituutiot) ja sellaiset toiminnot ja käytännöt, joilla on instituutioiden tapainen funktio kansainvälisen yhteisön ja rauhanomaisen kanssakäymisen edistämisessä.

En käyttänyt tarkastelussani orjallisesti englantilaisen koulukunnan listauksia kansainvälisen yhteisön instituutioista, vaan toimin puhtaasti puheaineistojen ehdoilla. Havainnoinnista ei varmuudella ole jäänyt pois sellaista instituutiota tai vastaavaa, joka olisi englantilaisen koulukunnan kansainvälisen yhteisön instituutioiden listauksissa mukana. Jos jotakin instituutiota (esim. suurvaltajohtajuus/great power management) ei tiivistelmässä näy, sitä aineistossa ei yksinkertaisesti ole mainittu. Jonkin tärkeän instituution puuttuminen on ehkä kiinnostava havainto, mutta mitenkään odottamatonta sellainen ei ole. Ei Suomella ole ollut kovin suurta tarvetta puhua esimerkiksi kolonialismin, tasapainopolitiikan tai suurvaltajohtajuuden puolesta.[2] Taulukossa 2 tarkastellaan instituutioita johdannaisineen.

Taulukko 2. Kansainvälisen yhteisön primäärit instituutiot neljän presidentin puheissa

Paasikivi                              Kekkonen                            Halonen                              Niinistö

ValtioValtioValtioValtio
ItsenäisyysItsenäisyysItsenäisyysItsenäisyys
Puuttumattomuus sisäisiin asioihinPuuttumattomuus sisäisiin asioihinEi esiinny (solidarismi)Puuttumattomuus sisäisiin asioihin
PuolueettomuusPuolueettomuusLiittoutumattomuusVakauspolitiikka
DiplomatiaDiplomatiaDiplomatiaDiplomatia
Kansainvälinen oikeus?Kansainvälinen oikeusKansainvälinen oikeus
SopimusvelvoiteSopimusvelvoite?Sopimusvelvoite
KauppaKauppaGlobalisaatioSijoitukset

Ei ole mitenkään yllättävää, että eräitä kansainvälisen yhteisön instituutioita esiintyy presidenttien puheissa. Pääosin kuva on varsin samanlainen kaikilla neljällä, mikä vahvistaa tuloksen mielekkyyttä ja uskottavuutta. Varsinainen tulos onkin siinä, että luettelo on kohtuullisen rajallinen ja että tietty jatkuvuus leimaa tulosta. Tätä ei voi pitää odottamattomana, olosuhteet ja ympäristö muuttuu, mutta Suomi sinänsä on koko ajan sama valtio sijaiten samantapaisessa ympäristössä ja ennen muuta koko ajan samantapaisessa kansainvälisessä yhteisössä. Kansainvälinen yhteisö muuttuu, silloin kuin muuttuu, kohtuullisen harvoin.

Kansainvälistä oikeutta koskevien mainintojen puuttuminen Kekkosella on yllättävää, mutta voi johtua aineiston rajauksesta (ja todennäköisesti myös puhekokoelman toimittajan valinnoista), ja siitä että asia tulee vahvasti esiin sopimusten noudattamista koskevan velvoitteen muodossa. Se, että velvoite noudattaa sopimuksia Halosen kohdalla puuttuu, voi puolestaan olla osin tekninen tulos käyttämästäni aineiston lukutavasta. Jos asia on mainittu ohimennen tai liittynyt johonkin toiseen asiaan (esim. kansainvälinen oikeus) siitä erottumatta, se ei ole noussut erillisenä asiana tarkasteluun. Ehkä selkein poikkeama suhteessa muihin on Halosen suhtautuminen velvoitteeseen olla sekaantumatta valtioiden sisäisiin asioihin. Tiukka puuttumattomuus sisäisiin asioihin oli Paasikiven ja Kekkosen aikaan sekä oman toiminnan ohjausta että vaikuttamista Neuvostoliiton toimintaan. Halonen otti jonkin verran kantaa jopa suurvaltojen sisäisiin asioihin, ja puhui lisäksi ihmisoikeuskysymyksistä ja tasa-arvosta solidaristisin[3] termein. Niinistö jatkaa samaa linjausta, mutta ottaa kantaa Venäjän suuntaan uuteen tapaan myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Niinistön maailmanyhteisöpuhe ei puolestaan edusta ainakaan vahvaa solidarismin muotoa, vaikka osin solidarismiin sijoittuukin.

                      Valtion osalta näkemykset ovat ymmärrettävästi samansuuntaisia. Itsenäisyyden suhteen peruskanta on sama, mutta Paasikivellä ja Kekkosella siihen sisältyy tietty arvopainotteisuus ja itseisarvoisuus – ilo itsenäisyyden säilymisestä ja halu turvata myös sen jatkuminen vaarojen maailmassa. Kun itsenäisyys on käytäntönä vakiintunut ja toimintavelvoitteet kansainvälisessä yhteisössä ja maailmanyhteisössä kasvaneet, itsenäisyyttä koskevat tulkinnat ja huolet ovat muuttuneet. Joidenkin mielestä Suomi on EU-jäsenyyden tuloksena tullut ”itsenäisemmäksi kuin koskaan ennen”. Halonen tai Niinistö eivät tätä ilmaisua tosin käytä ainakaan useampaan kertaan.

                      Diplomatia kuuluu kansainvälisen kanssakäymisen rutiineihin, ehkä muutoksena voisi pitää multilateraalidiplomatian (esim. YK) roolin kasvua, ja samoin yhteydenpidon korostamista huipputasolla. Paasikiven aikana diplomatia oli perinteistä kahdenkeskeistä rutiinia rauhanneuvottelujen tapaan. Kekkosella korostui henkilökohtaisten suhteiden hoito erityisesti Neuvostoliiton suuntaan, mutta myös multilateraalidiplomatia YK:n rakenteissa. Halosella tämä käytäntö jatkui kuitenkin niin, että henkilösuhteiden diplomatia siirtyi aikaisemmalta bilateraalisesti painottuneelta alueelta kansainvälisen yhteisön ja erityisesti maailmanyhteisön tematiikkaan liittyväksi toimintamuodoksi. Niinistö on jonkin verran palannut entiseen bi- ja multilateraalidiplomatian käytäntöön, vaikka onkin jatkanut henkilökohtaista suhteidenhoitoa moneenkin suuntaan. Niinistö näyttäisi käyttävän varsin säännöllisesti diplomaattikuntaa (erityisesti diplomaattikunnan päivällisten puheenvuoroaan) merkittävien ulkopoliittisten kannanottojensa jakelumuotona.

                      Kansainvälinen oikeus oli tärkeä teema jo Paasikivellä, vaikka käytäntö ei silloin vielä vastannut hänen toiveitaan. Kekkosesta ei tässä voi sanoa mitään, koska tematiikka käytetystä aineistosta hieman yllättäen puuttui. Halosella kansainvälinen oikeus on ehkä tärkein kansainvälisen yhteisön instituutioista, ja myös Niinistö korostaa sitä erityisesti velvoitteena noudattaa sopimuksia. Tämä sopimusvelvoite oli varsin vahvasti korostunut jo Paasikivellä ja Kekkosella, mutta silloisessa historiallisessa tilanteessa liittyneenä Neuvostoliiton suhteen hoitoon. Niinistöllä se esiintyy yleisellä tasolla, jopa dramaattisen näyttävänä hänelle muutoin niin tärkeässä EU-tematiikassa jopa yhteisen turvallisuuden rakentamisen alueella. Halosen tapauksessa sopimusvelvoitteen puuttuminen erillisenä asiana voi johtua siitä, että se tulee muutenkin esille kansainvälisen oikeuden ja siihen liittyvien sopimusten (esim. ihmisoikeussopimukset) piirissä tai on sitten implisiittisesti, julkilausumattomasti, mukana muissa asioissa.

                      Kauppa puolestaan on rutiinia, jopa tavaranvaihtoa, mutta elintärkeänä asiana kuitenkin. Paasikivellä se oli taloudellisessa mielessä tärkeä teema, mutta ei instituutiona kaivannut erityistä huomiota. Kekkosella kauppasopimukset ja kauppapoliittiset kokonaisratkaisut puolestaan olivat hänen ulkopolitiikkansa ydinaluetta, vaikka eivät tulleetkaan puheaineistossa kovin paljoa esiin. Halosen suhde kauppaan korosti siihen sisältyviä eriarvoisuuskysymyksiä (joihin jo Kekkonen ehti viitata), ja sääntöjen kehittämistä uusien epäkohtien hallitsemiseksi (globalisaation hallinta). Niinistöllä kaupan edistäminen on tärkeä presidentin tehtävä, jossa päämielenkiinto on kilpailuvaltion tapa houkutella ulkomaista pääomaa kuitenkin velaksi elämisen vaaroja unohtamatta.

                      Varsinkin perinteistä ulkopolitiikkaa koskevan perspektiivin ehkä kiinnostavin kysymys koskee puolueettomuutta. Puolueettomuus oli Paasikivellä sekä sodan aikaa koskeva tavoite että rauhanaikainen pyrkimys pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kekkonen jatkoi tätä, mutta panosti erityisesti rauhanaikaiseen puolueettomuuspolitiikkaan keinona säilyä puolueettomana sodan aikana tai suorastaan keinona vähentää suursodan todennäköisyyttä ja mahdollisuutta. Halonen asettaa tämän tavoitteen liittoutumattomuuspolitiikan varaan, Niinistö puolestaan luottaa vakauspolitiikkaan – joka antaa turvaa myös pahimman varalta.

                      Kansainvälisen yhteisön tunnustettujen tai vakiintuneiden instituutioiden lisäksi presidenttien puheaineistoja tutkittaessa kiinnitettiin huomiota lisäksi sellaisiin käytäntöihin tai organisaatioihin (Englantilaisen koulukunnan sanastossa sekundäärisiin instituutioihin), joilla on tärkeä asema yhteisön instituutioiden käyttäjänä ja kehittäjänä. ulkopolitiikan kokonaisuudessa. Puheainaistoissa esille tulevat tärkeät organisaatiot ovat taulukossa 3.

Taulukko 3. Suomen ulkopolitiikan sekundääriset instituutiot

Paasikivi                              Kekkonen                            Halonen                              Niinistö

Pohjoismaiden neuvostoPohjoismaiden neuvostoPohjoismaiden neuvostoPohjoismaiden neuvosto
YKYKYKYK
  EUEU
   Nato

Pohjoismaiden neuvosto tai yleisemmin vain ”pohjoismaat” eivät ole yhdenkään presidentin kohdalla jatkuvasti toistuva ja erityisesti pohdittu kysymys. Pohjoismainen yhteistyö on niin vakiintunut ja itsestään selvä asia, että jo sanat ’pohjoismaat’ ja ’pohjoismaiden neuvosto’ riittävät siitä ja sen arvosta kertomaan. Pohjoismaiden neuvostosta oli puhetta lähinnä ennen jäsenyyttä ja sen jälkeen. Pohjoismaiden neuvoston jäsenyys oli Paasikiven mielestä tärkeä saavutus, eikä sitä sittemmin ollut enää tarpeen korostaa, kylmän sodan vuosina se oli pohjoismaisen yhteistyön epäpoliittinen ja siinä tärkeä areena. Sittemmin sitäkään ei tarvinnut enää korostaa. Tämä ei kerro vähättelystä vaan pikemmin täysin vastakkaisesta ilmiöstä: ”Pohjoismaat” esiintyy presidenttien visiossa enempänä kuin vain organisaationa. Pohjoismaita voisi suorastaan sanoa kansainväliseksi yhteisöksi, alueelliseksi yhteisöksi. Siinähän noudatetaan kaikkia relevantteja kansainvälisen yhteisön instituutioita tai oikeammin jopa ylitetään ne. Sodan instituutiosta ei tarvitse puhua, koska sotaa pohjoismaiden välillä voi pitää mahdottomana. Oikeastaan pohjoismaiden yhteisö on omanlaisensa kansalaisyhteiskunta, jossa alueellinen mutta rajat ylittävä pohjoismainen kansalaisyhteiskunta on saavuttanut korkeimman mahdollisen tason. Se on kansainvälinen yhteisö, jollainen kansainvälisen yhteisön pitäisi olla tai jollaiseksi sen pitäisi tulla. Pohjoismaiden sotilaallinen tai turvallisuuspoliittinen erilaisuus ei merkitse oikeastaan mitään. Yhteistyö sen suhteen voi tosin kasvaa, mutta asianomaisten valtioiden tarpeiden mukaan.

Myös YK on puheaineistossa vahvasti esillä kaikilla presidenteillä. Jo Paasikivi piti YK:ta korkeassa arvossa ja toivoi siltä paljon – vaikka Suomi pääsi järjestön jäseneksi vasta hänen virkakautensa lopulla. Kekkoselle YK oli monella tapaa tärkeä areena ja toimintamuoto, jossa hänen hahmottamansa lääkärin rooli sai tärkeimmän näyttämönsä. Halonen meni vielä pidemmälle hahmottamalla oivaltavasti YK:n koko kansainvälisen yhteisön eli siis kaikkien valtioiden organisoitumismuodoksi. Halosen visiossa – viimeistään – YK oli jo kasvanut organisaation eli sekundäärisen instituution tasoa korkeammaksi, voisi sanoa suorastaan yhdeksi primääriksi instituutioksi. Niinistö palaa tässä selvästi takaisin organisaatioajatteluun ja tuo vielä mukaan tuomarin roolin siten jonkin verran kaventaen YK-järjestöä sääntöjä seuraavien ja vakautta edistävien valtioiden yhteisöksi. YK:lla on kuitenkin merkittävä asema myös Niinistön visiossa.

                      Euroopan unionin jäsenyys toteutui vasta 1995, joten Kekkosen aikaan (varsinkin kahden ensimmäisen virkakauden aikana) yhteistyö kauppapolitiikassa Euroopan yhteisöjen (EY) kanssa oli rajallista. Suomi toteutti kauppapoliittista kokonaisratkaisua olemalla mukana – nimellisesti — myös Itä-Euroopan talousyhteistyössä. Sekä Haloselle että Niinistölle EU ylitti tavanomaisen kansainvälisen organisaation tason, joten molemmilla presidenteillä sen voi katsoa lähentyvän primäärisen instituution roolia ja luonnetta. EU näyttäytyy molemmilla alueellisena kansainvälisenä yhteisönä, jolla on Niinistön toiveissa jo myös sotilaallisen yhteistyön velvoite.

                      Kansainvälisen turvallisuuden ja vakauspolitiikan vaatiman tai edellyttämän yhteisyön vuoksi myös Nato alkaa Niinistön visiossa saada tärkeän organisaation roolin, vaikka rauhanaikainen liittoutuminen onkin vakauspolitiikassa suljettu pois – ”tavanomaista” ja ”teknistä” yhteistyötä kuten harjoitustoimintaa lukuun ottamatta. Lopuksi on muistettava sekin, että Suomi on mukana monessakin kansainvälisessä valtioiden muodostamassa organisaatiossa, mutta tutkitussa aineistossa ne jäävät yleensä vain yhden maininnan varaan. Niistä eli Suomen toiminnoista kansainvälisissä järjestöissä olisi tehtävä tutkimusta erikseen, jos haluttaisiin katsoa siihen suuntaan tarkemmin ulkopolitiikan kokonaisuudesta käsin.

Kansainvälisen yhteisön instituutioita koskevaan keskusteluun voi Suomen tapauksessa, ainakin tutkitun puheaineiston perusteella, ottaa mukaan myös sellaisia käytäntöjä ja toimintamuotoja, jotka edistävät kansainvälisen yhteisön jatkuvuutta ja sen jäsenten välisen kanssakäymisen toteutumista. Tämä voi esiintyä sekä multilateraalisena, monenkeskisenä ilmiönä, että vain bilateraalisiin suhteisiin (kuten esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton) suhteisiin liittyvänä kysymyksenä (ks. taulukko 4).

Taulukko 4. Kansainvälistä yhteistyötä edistävät käytännöt

Paasikivi                              Kekkonen                            Halonen                              Niinistö

LuottamusLuottamus Luottamus
YstävyysYstävyysYstävyys Hyvät naapurisuhteet  Hyvät naapurisuhteet
YhteistyöYhteistyö Rauhanomainen rinnakkaineloYhteistyöYhteistyö myös kansainvälisessä turvallisuudessa
Poliittiset ratkaisutPoliittiset rankaisut Rauhanturvatoiminta  Kriisinhallinta  Kriisinhallinta
 AseidenriisuntaAseidenriisuntaAseidenriisunta
RauhaRauhaRauhaRauha

Rauhanomaista kanssakäymistä edistävät käytännöt ovat vaikea vertailukohde. Sanasto ei ole vakiintunut ja tiivistelmän termit muutenkin saattavat johtaa ajattelemaan, että kaikki puhujat tarkoittavat samaa asiaa – vaikka käytännössä kuitenkin puhuvat hieman eri asioista ja erilaisin painotuksin.

                      Yhteistyö on tietenkin kaikkien kansainvälisen yhteisön instituutioiden yleinen perustavoite (tai funktio), joten yhteistyön käytännöstä puhuminen erikseen on keinotekoista. Käytäntönä siitä kuitenkin myös erikseen puheaineistossa esitellään.  Paasikivi, Kekkonen ja Halonen tekevät niin rauhanomaista kanssakäymistä korostavalla tavalla. Niinistö lisää tähän yhteistyön ideaan myös turvallisuuspoliittisen elementin yhteisen turvallisuuden ja vakauden edistämiseksi (eikä siis puhu muunlaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä rauhan aikana). Kekkosen kohdalla puolestaan mainitsen lisänä rauhanomaisen rinnakkainelon silloisten ideologisten leirien välillä.

Luottamus ja ystävyys ovat vahvasti Suomen sodanjälkeisiin vuosiin ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyviä ilmiöitä.  Paasikivellä ja Kekkosella ne liittyivät vahvasti toisiinsa, juuri tässä suhteessa. Luottamuksen saavuttaminen johti ystävyyteen, ja ystävyys taas luottamukseen. Keskeinen elementti oli sopimusten noudattaminen (välirauhansopimus ja Pariisin rauhansopimus sekä YYA): kun sopimusvelvoitetta noudatettiin kirjaimellisesti (samalla toivoen, että Neuvostoliitto tekisi samoin tai jopa omalla esimerkillä sitoen Neuvostoliiton toimintaa), tuloksena oli luottamus. Se tarkoitti epäluulojen (Venäjän Suomea kohtaan tunteman epäluulon) vähentymistä eli ystävyyden saavuttamista. Halonen ei mainitse luottamusta puheaineistossa lainkaan, mikä johtunee käsitteen valtiokeskeisyydestä ja ehkä sen historiastakin. Ystävyys on jonkin verran esillä, mutta enemmän hyvien naapurisuhteiden merkityksessä. Niinistöllä esillä ovat enää vain hyvät naapurisuhteet. Toisaalta Niinistö antaa luottamukselle varsin tärkeän aseman, mutta käsittelee sitä hyvin yleisenä ja kaikkialla yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä tarvittavana elementtinä. (Luottamuksesta koko yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän perustana ks. esim.  Fukuyama 1995).

                      Rauhaan liittyvä ja rauhaa lujittava toiminta on ainakin yleistasolla kaikille presidenteille tyypillistä.  Siinä on tietenkin aste-eroja, samoin siinä, mitä puhuja rauhanpyrkimyksellä tarkoittaa. Paasikiveä ei yleensä ole käsitelty rauhanpoliitikkona aatteellisessa merkityksessä, vaan pragmaattisena toimijana sodanjälkeisenä vaikeana aikana. Paasikivi on kuitenkin siinä erikoistapaus, että hän pitää mitä tahansa rauhansopimusta parempana kuin sotaa. Kekkosen rauhanpolitiikka on kattavampaa ja aatepohjaista, mutta samalla pragmaattisempaa (tarkastelun ulkopuolelta: Kekkonen ei hyväksynyt talvisodan lopettamista, koska rauhansopimus ei ollut hänen mielestään hyväksyttävissä), sekä myös yleistä maailmanrauhaa korostavaa. Halosella rauhanajatus korostuu monella tapaa, ja kulminoituu uudella tavalla laaja-alaiseen kattavaan turvallisuuden ja rauhan käsitteeseen. Ei Niinistökään rauhantilaa pidä epätoivottavana, mutta painottaa joka tapauksessa yhteisen turvallisuuden ja vakauden ideaa enemmän kuin rauhan aatteellista puolta.

Ristiriitojen rauhanomainen ratkaisu ja sen rinnalla aseidenriisunta toistuvat usein puheaineistossa, jopa tietoisena keinona välttää kannanottoja kriisitilanteissa ja kilpavarustelun vaarakohdissa. Poliittisten ratkaisujen korostaminen on voimakas teema erityisesti Paasikivellä ja Kekkosella, eikä se ole ulkopoliittisesta käytännöstä kokonaan hävinnyt senkään jälkeen, myös Niinistön suositellessa neuvotteluratkaisuja. Kekkosen aikana sen tueksi tuli myös YK:n rauhanturvatoimintaan osallistuminen. Halonen ja Niinistö puolestaan alkoivat suosia ’kriisinhallinnan’ termiä, mutta vielä voimakkaampaa ’rauhaan pakottamisen’ termiä en ainakaan laajemmassa käytössä heidänkään tapauksissaan löytänyt.

                      Aseidenriisunnan keskeistä asemaa Halosen ulkopolitiikassa kritisoitiin vahvasti toisen virkakauden päättymisen jälkeen. Kyllä se puheaineistossa oli esillä, mutta esitettyyn kritiikkiin nähden varsin vähän. Maailmanpoliittinen tilanne oli vahvasti muuttunut Kekkosen (toisen virkakauden) ja Halosen kausien välisenä aikana, joten aseidenriisunta ei ollut enää niin keskeinen kysymys kuin ennen. Niinistö puhuu asiassa jopa enemmän, tosin pääsääntöisesti tarkoittaen silloin esimerkiksi Pohjois-Koreaa ja jossain määrin myös Venäjää, ei niinkään yhteisen turvallisuuden edistämiseen tarkoitettua sotilaallista voimaa.

                      Rauhanomaista kanssakäymistä koskevien käytäntöjen edistäminen ei vertailukohteeksi näytä sopivan kovinkaan hyvin, mutta se kuitenkin on tärkeää havaita, että puheaineistoissa ne ovat varsin paljon esillä. Silloin niistä puhutaan myös sellaisina toimina, joihin Suomi voi ja Suomen pitää osallistua. Tutkimuskohteena tätä aluetta olisi varmaankin systematisoitava ja kehitettävä edelleen, joten keskeneräisen oloisenakin se kannattaa pitää tässä esillä. Se on yksi osa kokonaisuutta, jossa näkyvät tietyt kansainvälisen yhteisön (primääriset tai niistä johdetut) instituutiot, kansainväliset organisaatiot (sekundääriset instituutiot) ja siis nämä rauhanomaista kanssakäymistä edistävät käytännöt.

Maailmanyhteisö

Maailmanyhteisön osalta on muistettava, että sodanjälkeisiin aikoihin verrattuna elämme täysin erilaisessa maailmassa. Kekkonen pystyi tekemään varsin pienen viittauksen maailmanyhteisön suuntaan kehityskysymyksen ja kolonialismin purkautumisen osalta vasta toisen kautensa lopulla, mutta Halosesta alkaen Suomen ulkopolitiikka ei ole mitenkään voinut jättää käsittelemättä maailmanyhteisöön liittyviä kysymyksiä. Pekka Kuusi käytti ihmiskuntapolitiikan käsitettä tosin jo 1982 (ks. myös 1995), ja se voitiin nähdä Suomen ulkopoliittisessa doktriinissa samoin 1980-luvun loppupuolella (Paavo Väyrynen 1989).

                      Kun puhutaan maailmanyhteisön, ihmiskunnan, kokemista ongelmista, haasteista ja vaaroista, usein toivotaan ja vaaditaan toimintaa ja apua kansainväliseltä yhteisöltä (valtiollisilta ja muiltakin toimijoilta, mutta erityisesti valtioilta). Kysymys on velvoitteesta ja sen vuoksi normistosta, joka kehottaa tekemään jotakin ja samalla välttämään sille vastakkaisen asian tekemistä.  Tulos tiivistetään taulukossa 5.

Taulukko 5. Maailmanyhteisö neljän presidentin puheissa

Paasikivi        Kekkonen                 Halonen                    Niinistö

YleistäSivistysprojekti – kansakunta kansakuntien joukossaKansakunta kansakuntien joukossa; kehitysmaatMaailmanyhteisö tärkein ulottuvuus; kv. yhteisö maailmanyhteisön palvelijanaPaluu kv. järjestelmän ensisijaisuuteen; maailmanyhteisö sivuteemana siten että kansainvälinen yhteisö on sekä kansainvälisen järjestelmän että osin myös maailmanyhteisön palvelija
TärkeintäIhmiskunnan sivistyksellinen kehitysIhmiskunnan sivistyksellinen kehitys; kehitysmaiden tasa-arvo ja auttaminenTasa-arvoisuus; oi- keudenmukaisuus; ihmisoikeudet; kestävä kehitys; ympäristönsuojeluAjankohtaisten ongelmien hallinta ja korjaaminen; ympäristönsuojelu
KohteetIhmiskunta; SuomiIhmiskunta; SuomiIhmisoikeudet Tasa-arvo Ilmasto/ympäristö Köyhyys ja kehitys Globalisaatio terrorismiTerveysturvallisuus Tasa-arvo Pakolaisuus Ilmasto/ympäristö Kehitys Pääomaliikkeet

Paasikivi ja Kekkonen hahmottavat kansainvälisen yhteisön ihmiskunnan kulttuurisena kokonaisuutena ja moninaisuutena, jossa (Suomen) kansakunnan rooli näkyy sivistysprojektina, Suomen kansan velvollisuutena on tuoda panoksensa ihmiskunnan kulttuuriseen rikkauteen ja moninaisuuteen. Kekkonen havaitsee jo myös maailmanyhteisön sisäisen eriarvoisuuden kehitysmaiden historiallisena ja ajankohtaisena ongelmana. Halosella maailmanyhteisö on tärkein ulottuvuus, jonka ongelmissa kansainvälisellä yhteisöllä (valtioilla ja kaikilla muillakin toimijoilla) on velvollisuutensa, Niinistö puolestaan palaa korostamaan kansainvälisen järjestelmän ensisijaisuutta ja on taipuvainen näkemään kansainvälisen yhteisön instituutiot ja osin toimintatavatkin kansainvälistä järjestelmää tukevana elementtinä. Maailmanyhteisökin on silti mukana, varsin moninaisten ongelmien ja kysymysten valossa.

                      Toiminnan kohteina Paasikivi ja Kekkonen pitävät ihmiskuntaa ja sen osana Suomea. Halosella nousevat esiin ihmisoikeudet, ympäristön- ja ilmastonsuojelu, köyhyyden poistaminen, globalisaation hallinta ja terrorismin torjuminen. Niinistö nostaa esiin useita tärkeitä kohteita terveysturvallisuudesta tasa-arvo ja pakolaiskysymyksiin, ilmastonsuojeluun, kehityskysymyksiin ja pääomaliikkeisiin (velkaantuminen).

Tiivistelmä ja jatkotutkimuksen mahdollisuus

Edellä sanotun ja tiivistelmäasetelmien perusteella nähdään, että presidenteillä on eroja.  Kehityskulku on kokonaisuutena selkeä, jos sellaisen haluaa nähdä. Paasikivi ja Kekkonen toimivat perinteisessä valtioidenvälisessä kansainvälisessä järjestelmässä ja harjoittavat ulkopolitiikkaansa sillä ulottuvuudella. Molemmat kuitenkin irrottautuivat järjestelmän asevaraisesta luonteesta ja panostavat rauhanomaisen kehityksen mahdollisuuteen. Kansainvälisen yhteisön instituutioista he käyttivät erityisesti niitä, jotka tukevat tätä valintaa, ja historiallisessa tilanteessa instituutiot kuten koko ulkopolitiikka painottuivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Maailmanyhteisö näyttäytyi sivistysprojektina, ja vasta Kekkosen toisen kauden loppuvaiheissa kehitysmaakysymys nousi esiin ensimmäisenä maailmanyhteisön ongelmana.

                      Halonen jatkaa samalla suunnalla, mutta hänen kausinaan kansainvälisen järjestelmä elää suojasään aikaa eikä tarvitse samaa huomiota kuin ennen.  Halonen toimii erityisesti maailmanyhteisössä, jossa valtioiden välisen järjestelmän teema on sivummalla tai suorastaan piilossa – se toimii Halosen kausina, jos ei harmonisesti niin ainakin liennytyksen hengessä voimapoliittisen kamppailun ollessa hetken sivussa maailmannäyttämöltä. Kansainvälinen yhteisön instituutioiden tulee yhtäällä lujittaa tätä valtioidenvälisen järjestelmän eräänlaisen välirauhan aikaa, mutta kansainvälisen yhteisön (toimijana) tulee olla kuitenkin enemmän maailmanyhteisön ongelmien ratkaisijana tai hillitsijänä asettumalla maailmanyhteisön auttajaksi tai palvelijaksi.

                      Niinistö palaa takaisin kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudelle ja näkee sen voimapolitiikan ja valtakamppailun (geopolitiikan) näyttämönä. Hän eroaa sekä Paasikivestä että Kekkosesta korostamalla heitä enemmän asevaraisen turvallisuuspolitiikan roolia – ei vain puolustuspolitiikan vaan myös kumppanuuspolitiikan ja vakauspolitiikan osalta.  Niinistön visiossa se asettaa suuren vastuun sekä Suomen puolustuskyvylle, että tarvittavalle yhteistyölle kumppaneiden kanssa yhteisen tai yhteisöllisen turvallisuuden nimissä. Kansainvälinen yhteisö, sen instituutiot ja säännöt tukevat kansainvälisen järjestelmän vakautta. Välimatka ns. offensiivisiin realisteihin on kuitenkin varsin selvä. Lisäksi Niinistö jatkaa vahvasti ja ajan mittaan jopa vahvistaen Halosen esiin nostamia maailman yhteisön teemoja erityisesti tasa-arvoa ja ilmastoa/ympäristöä koskevissa kysymyksissä, jotka ovat varsin kaukana poliittisen realismin ajatusmaailmasta. Tosin on sanottava, että vaikka maailmanyhteisö on mukana Niinistön visiossa tärkeänä ulottuvuutena, se on sivuteema perinteiseen kansainvälisen järjestelmän ulottuvuuteen verrattuna.

***

Kuten sanottu, kattavalla ja monipuolisella aineistolla voidaan viitekehystä soveltaa sekä yksittäiseen ulkopolitiikan historian ajankohtaan tai vaikkapa yhden presidentin virkakauteen/virkakausiin. Jos kausia on useampi kuin yksi, voi virkakausia verrata myös keskenään. Puheaineistojen käyttö tekisi myös kansainväliset vertailut mahdolliseksi.

Puheaineistoon keskittyvä tutkimus saattaa olla mielekäs ja perusteltu juuri vertailevana tutkimuksena. Puheaineisto yksin kuitenkin on vain suuntaa antava, eikä siihen rajoittuva tutkimus ole välttämättä perusteltua. Parhaassa tapauksessa puheaineistojen käyttö antaa  muutoin havaitsematta jäävän lisän perinteiseen ulkopolitiikan tutkimukseen. Silloin on kuitenkin syytä havaita, että tutkimus keskittyy useimmassa tapauksessa kansainväliseen järjestelmään ja kansainväliseen yhteisöön, jotka eivät koskaan voi käytännön ulkopolitiikassa esiintyä erikseen. Reaalimaailman ulkopolitiikassa ne kuuluvat saumattomasti yhteen, mikä tulee hyvin esiin puheaineistojen tarkastelussa. Maailmanyhteisön ulottuvuus on sekin samalla tapaa mukana ulkopolitiikan kokonaisuudessa, tai ainakin sen pitäisi olla. Kuilu kahden maailman – järjestelmän+yhteisön ja maailmanyhteisön – välillä saattaa kuitenkin olla kasvamassa, ja kokonaisuus siis rikkoutumassa. Ajan kuluessa ja uuden aineiston syntyessä tätä mahdollisuutta voidaan tarkastella tulevina vuosina.

LÄHTEET

Apunen, O. (1977). Paasikiven-Kekkosen linja. Helsinki: Tammi

Buzan, B. (2014). An Introduction to the English School of International Relations. Cambridge: Cambridge University Press.

Hallitusohjelma (2019). Osallistuva ja osaava Suomi. Helsinki: Valtioneuvosto.

Halonen, T. (2000-2012). Kaikki puheet virkakausilta 2000-2012. www.tpk.fi.   

Harle, V. (2022) Moniulotteinen ulkopolitiikka. Helsinki: BoD.

Harle, V. (2023) ”Suomen ulkopoliittinen muutos moniulotteisen ulkopolitiikan käsitteen valossa”. Käsikirjoitus (ilmestyy).

Haukkala, H. (2020) Suuren pelin paluu. Helsinki: Otava.

Juntunen, T. (2016) ”

Kekkonen, U. (1967). Puheita ja kirjoituksia II. Toimittanut K. Vilkuna. Helsinki: Weilin & Göös.

Luoto, J. (1997). Ulkopolitiikka ja ihmisoikeudet. Helsinki: Gaudeamus.

Niinistö, S.(2012-2021). Kaikki puheet virkakaudelta 2012-2018 ja virkakaudelta 2018-2024 (30.8.2021 saakka).

Patokallio, P. (2018) ”Suomen asevalvonta on yleensä perustunut geopoliittiseen realismiin”. Suomen Kuvalehti 1.1.2018.

Paasikivi, J. K. (1956). Paasikiven linja I. Juho Kusti Paasikiven puheita vuosilta 1944-1956. Helsinki: WSOY.

Tarkka, J. (1977). 13. artikla. Porvoo: WSOY.

Vaahtoranta, T. & T. Forsberg, toim. (1993). Johdatus Suomen ulkopolitiikkaan.

Väyrynen, P. (1989). Suomen ulkopolitiikka – Kansallinen realismi ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka. Helsinki: WSOY. (Alk. ruotsinkielinen, 1988).


[1] Koulukuntaa esittelevistä julkaisuista ks. esim. Buzan (2014). Ks. myös Harle 2022, 13-36.

[2] Jos tarkkoja ollaan, Halonen mainitsee sen kerran YK:n turvallisuusneuvoston yhteydessä, pitäen pysyvien jäsenten veto-oikeutta poikkeamana valtioiden tasa-arvoisuudesta, mutta hyväksyy sen peruskirjan määräyksenä. Suomi on hyväksynyt peruskirjan liittyessään YK:n jäseneksi. Suomessa suurvaltajohtajuus liitetään yleensä etupiiripolitiikkaan, ja siinä Suomen historiallisiin kielteisiin kokemuksiin suurvaltojen toiminnoista (vrt. Hast 2012). EU:ssa Suomi silti hyväksyy varauksetta suurvaltajohtajuuden (Saksan ja Ranskan määräävän roolin) istumalla vaiteliaasti siinä pöydässä, jossa suurvaltajohtajat tekevät päätöksiä.

[3] ’Solidarismi’ on englantilaisen koulukunnan termi, jonka vastakohtana on ’pluralismi’. Solidarismia edustava valtio katsoo oikeutetuksi puuttua toisen valtion sisäisiin asioihin esim. ihmisoikeuskysymyksissä. Pluralismia edustava valtio puolestaan kiistää tämän oikeuden kaikissa tapauksissa. Solidarismi on tietyin ehdoin laillista, ja se julkilausutaan YK:ssa suojeluvastuun velvollisuutena (responsibility to protect). Joskin Venäjä on sen YK:ssa hyväksynyt, se ei kuitenkaan hyväksy sisäisiin asioihin sekaantumista yleisenä periaatteena, vastoin itsenäisen valtion tahtoa.

197 kommenttia On Suomen moniulotteinen ulkopolitiikka Paasikiven, Kekkosen, Halosen ja Niinistön puheaineistoissa

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar