Presidentinvaalin mediajulkisuuden huomio on pääsääntöisesti muissa kuin presidentin työhön ja ammattitaitoon liittyvissä asioissa.
Ammattitaitoa vaativiin vastuullisiin tehtäviin ei yleensä valita tekijää laittamalla hakijat riviin puhumaan niitä näitä tai kysymällä heiltä mitä sattuu. Jos lentäjä laitettaisiin ohjaimiin moisen tentin jälkeen kysymättä edes lentolupakirjaa, tulos voisi olla traaginen. Valtiolaivan peräsimessä vastuu on vielä suurempi.
Erityisesti televisiokeskustelujen vetäjät ja eräät ehdokkaat tuntuvat systemaattisesti pyrkivän siihen, että ulkopolitiikasta ei puhuttaisi.
Kyllä toimittajat tekevät journalistista työtään hyvin ammattitaitoisesti. Kansaa kiinnostavia kysymyksiä he esittävät. Pääsääntöisesti siitä, minkä värisiä alusvaatteita ehdokkaat käyttävät tai käyttävätkö he mitään.
Jos tavoitteena on ollut saada ihmiset kyllästymään vaaliohjelmiin, tavoite on toteutunut. Mitättömiä kyselyjä pyöritetään eri kanavilla ja vielä toistetaan useita kertoja päivässä. Moni toivoo, että nämä vaalit jäisivät lajissaan viimeiseksi.
Ei tämä ole toimittajien syytä. Toimittajat ja media pyrkivät aidosti heijastamaan sitä, mitä kansalaisten mielissä liikkuu. Ulkopolitiikkaa siellä ei ole koskaan liikkunut. Nyt ulkopolitiikka on kokonaan kadonnut ihmisten mielistä.
Tämä johtuu siitä, että ulkopolitiikka ymmärretään kovin kapea-alaisesti.
Ulkopolitiikka on monien mielikuvissa valtioiden välisiä suhteita. Niinpä toimittajakin kysyy: ketä ulkomaisia päämiehiä arvoisa ehdokas oikein tuntee ja kenelle hän päivittäin soittaa?
Unohtuu se, että monet ulkopoliittiset päätökset ja ratkaisut vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään syvästi ja kauan.
Esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan yhteisöihin (EY) ja myöhemmin myös valuuttaliittoon (EMU) olivat ulkopoliittisia päätöksiä, joiden seurauksia on sekä hyvässä että pahassa.
Monet ratkaisut ja linjanvedot ovat vähemmän näkyviä, mutta kuitenkin tärkeitä suomalaisille. Suomi rakentaa osaltaan sitä maailmaa, jossa elämme. Ei ole yhdentekevää, millaista maailmaa rakennetaan ja miten Suomi siinä asemoidaan.
Suomen ulkopoliittiseen perintöön ja kestäviin ratkaisuihin on kuulunut kansainvälisen yhteistyön kehittäminen. Akateemisella kielellä ilmaistuna voisimme sanoa, että Suomi on rakentanut kansainvälistä yhteisöä ja sen normeja tavalla, jossa tavoitteena on ollut rauhanomaisen kanssakäymisen edistäminen. Tässä mielessä kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja edistäminen sekä yhteistoimintajärjestöjen (esim. YK ja sittemmin myös EU) vahvistaminen ovat olleet Suomen ulkopolitiikan kulmakiviä.
Näin ulkopoliittinen perspektiivi on laajentunut valtioidenvälisistä suhteista kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön (ihmiskunnan) ilmiökenttään: moniin sääntöihin ja normeihin jotka nykyisin määrittävät sekä valtioiden että yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien elämää. Tasa-arvo, oikeusvaltion periaatteet ja oikeudenmukaisuus sekä luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ovat nousseet nykyajan ulkopolitiikan keskiöön.
Tämä on merkinnyt myös sitä, että ulkopolitiikka ei ole enää valtioiden eikä niiden päämiesten yksinoikeus. Myös yksityiset kansalaiset ja kansalaisjärjestöt tekevät ulkopolitiikkaa — ja tämä tapahtuu usein hyvin arkisissa ostopäätöksissä.
Ulkopolitiikan käsitteen pirstaloituminen heijastaa ”kansainvälisen” käsitteen laajentumista. Kun kansainvälinen tarkoitti aikaisemmin sitä, mitä tapahtui valtioiden välillä, nyt kansainvälinen näyttäytyy jokapäiväisessä elämässä hyvin monella tavalla. Se ilmentyy esimerkiksi kielten opetusta koskevissa kiistoissa (ruotsi vs. venäjä) ja myös suhteissa kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä. Kansainvälistä ja siinä ulkopoliittista edustaa myös uraanikaivoslupien antaminen ulkomaisille kaivosyhtiöille.
On ehkä hyvä, että presidenttiin ulkopolitiikan johtajana ei tuijoteta liikaa — maaliskuussa voimaan astuva perustuslain muutos siirtää ratkaisuvallan valtioneuvostolle (pääministerille) ja eduskunnalle. Puhe Presidentistä ulkopolitiikan johtajana edustaa mennyttä maailmaa sekä asiallisesti että juridisesti.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että presidentiksi tulisi valita ammattitaidoton tunari. Päinvastoin: juuri tässä maailmassa presidentin ammattitaidon ja osaamisen vaatimukset ovat ennennäkemättömän suuret. Presidentin on osattava johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä kansalaistensa kanssa heitä tukien.
Tähän saakka Suomella on ollut onni saada presidentin virkaan ammattitaitoinen osaaja. Sodan jälkeen Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari ja Halonen. Erityisesti Halonen on syventänyt perinnettä tuomalla mukaan kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön peruskysymyksiä. Tätä työtä tulisi nyt jatkaa.
VILHO HARLE
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen professori (emeritus)
