Tässä vaiheessa on turha ennustaa miten Pekka Haavisto onnistuu ministerinä. Julkinen huomio kiinnittynee pääosin omistajaohjauksen hoitoon. Kehitysyhteistyöasiat jäävät suomalaiselta medialta vaille huomiota, vaikka niissä asioissa Haavistolla on paljon sanottavaa ja tehtävää. Silti pitäisin tärkeimpänä seurata, mitä Haavisto tekee konfliktien sovittelun saralla. Tosin hallituksen jäljellä oleva lyhyt toimikausi rajoittaa odotuksia.
Olisi kuitenkin hyvä, jos Haavisto voisi avata keskustelua ja samalla luoda pohjaa eräiden poliittisten ja hallinnollisten raja-aitojen ylittämiseen. Nyt vallitseva ajattelutapa jättää rauhanturvaamisen ja muut rauhanpoliittiset toimet perinteiselle ulkopolitiikalle eli istuvan hallituksen ulkoasiainministerille, Erkki Tuomiojalle, ja toki myös tasavallan presidentille. Kehitysyhteistyö koetaan rauhanpolitiikan taustatyöksi, jos edes sellaiseksi.
Maailma on kuitenkin muuttunut siitä, mitä perinteinen ulkopolitiikkaa ja valtioiden välisiä suhteita koskeva ajattelu kattaa. Perinteinen ajattelutapa on joustanut enintään siinä, että valtioiden sisäiset konfliktit on luettu ulkopoliittisten kysymysten alaan — mikäli konfliktit ovat olleet aseellisia ja kuolonuhrien lukumäärällä suuri.
Sodissa ja sisällissodissa pienen maan tai yksittäisen henkilön sovittelijan roolille jää harvoin mahdollisuuksia. Pohjoismaiden toiminta Syyrian kemiallisen aseen tapauksessa on varsin harvinainen poikkeus, samoin epävirallisessa diplomatiassa Ahtisaaren sovittelutyö. Pienen maan ja yksittäisen kansalaisen toiminnalle on enemmän tilaa ja kysyntää muissa konflikteissa.
Jo kehitysyhteistyöllä on omat mahdollisuutensa, mutta tähänastiset näytöt eivät ole sovittelun tai rauhanomaisten ratkaisujen osalta mainitsemisen arvoisia. Haavistolta on syytä odottaa uusia avauksia ainakin tällä saralla, siis kehitysyhteistyön kytkemisessä konfliktien sovitteluun.
Tärkeintä on kuitenkin huomata, että kaikki konfliktit eivät ole enää valtioiden välisiä (tai edes sisäisiä aseellisia konflikteja), sen enempää kuin kansainväliset suhteet vain valtioiden välisiä suhteita. Kansainvälinen on kasvanut valtioiden välisistä suhteista monien muiden toimijoiden suhteiksi. Konflikteja on myös muiden kuin valtioiden välillä.
Valtion rinnalle ovat nousseet esimerkiksi kansainväliset järjestöt, joiden joukossa on sekä valtioiden muodostamia järjestöjä (esim. YK, Nato ja EU) että yksityisten kansalaisten tai kansalaisjärjestöjen muodostamia järjestöjä (esim. Greenpeace). Myös monikansalliset liikeyritykset ovat nousseet kansainvälisissä kysymyksissä varsin keskeiseen asemaan. Kansallisia ryhmiä ja varsinkaan ns. alkuperäiskansoja ei myöskään pidä unohtaa. Myös tietyt kategoriat kuten naiset ja lapset pitää ymmärtää kansainvälisen mahdollisena osapuolena.
Konfliktien sovittelulle löytyy siten loputon määrä haasteita ja tehtäviä valtioiden välisten tai sisäisten sotien ulkopuolella. Suomen ja Haaviston olisi syytä kiinnittää päähuomio niihin.
Greenpeace-aktivistien ja valtion kohtaaminen Arctic Shipping -tapauksessa ja Murmanskissa ovat esimerkkejä kansalaisjärjestön ja valtion konflikteista, joissa on selvästi kysymys kansainvälisestä.
Ministeri Hautalan yritys kutsua ensin mainitussa tapauksessa konfliktin osapuolet kahville on samalla esimerkki siitä, miten sovittelu saadaan varmuudella epäonnistumaan: sovitteluja uhkaa ensin toista osapuolta erottamisella ja sen jälkeen istuu samalla puolella kahvipöytää kuin laittomuuteen syyllistynyt osapuoli. Myös tämmöisessä sovittelussa sovittelijan tulee pysyä puolueettomana välittäjänä.
Tässä ei ole syytä ryhtyä listaamaan mahdollisia konfliktitapauksia. Niitä kuitenkin on nähty ja varmasti nähdään kovinkin monissa ilmiöissä, varsinkin ympäristöön ja luonnonsuojeluun liittyvissä asioissa. Monia ristiriitoja voidaan ratkaista ja ratkaistaan tavanomaisin keinoin: parlamentaarisessa politiikassa, diplomatialla, markkinamekanismin avulla ja oikeusistuimissa. Niitä vähättelemättä olisi syytä kehittää tavoitteellista sovittelua ja konfliktinratkaisuja erilaisten toimijoiden välisten suhteiden yhteentörmäyksissä, jotta tarpeettomat yhteenotot ja oikeuskäsittelyt voitaisiin välttää ja löytää kestävät ratkaisut osapuolten yhteistyöllä.
Suomen pyrkimys rauhansovittelun suurvallaksi Ollilan ns. brändityöryhmän ideoiden mukaisesti ei ole edennyt ollenkaan. Suomen kuva sovittelijana on varsin heikko varsinkin virallisella tasolla. Epävirallisessa toiminnassa olemme liikaa Ahtisaaren varassa, vaikka hänen organisaationsa toiminta on vakiintunut ja kehittynyt lupaavasti.
Edes sovittelijoiden koulutus ei ole päässyt alkuun. Vähät yritykset ovat liiaksi akateemisen maailman ahtaiden ajattelutapojen vankeja. Rauhansovitteluun ei tarvita sovittelun maistereita ja tohtoreita. Ahtisaari on koulutukseltaan kansakoulunopettaja, ja hänen joukkonsa koostuu pääosin eri alojen asiantuntijoista. Haavisto itsekin on esimerkki, jota kannattaa seurata.
Arkiseen työhön liittyvä tietotaito on tärkein epävirallisen sovittelijan ja uskoakseni myös valtioita edustavan sovittelijan ominaisuus. Sovittelijan koulutusta on syytä antaa eri ammattien edustajille, mikäli he ovat kiinnostuneita sovittelutehtävistä ja toimivat alueilla, joissa sovittelutaitoja voidaan tarvita. Haavisto voisi käynnistää tämän prosessin, jossa pohjoisten yliopistojen kannattaisi olla aktiivisesti mukana.
VILHO HARLE
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva politiikan tutkimuksen professori
