Kuka tai mikä on kansainvälinen yhteisö?

Kun jumala kuoli ja yleinen mielipide siirtyi voimattomana eläkkeelle, roistovaltiot ja kansainvälisen politiikan pahat teot olivat jäädä vaille tuomioita. Poliitikot ja erityisesti media oli kuitenkin valppaana ja marssitti areenalle kansainvälisen yhteisön. Se tuli tarvittaessa paikalle Usain Boltia nopeammin tuomitsemaan pahiksia: lentokoneen pudottajia, miehittäjiä, ydinkokeita, ilmastonsaastuttajia, ja niin edelleen. Kansainvälinen yhteisö on edeltäjiään mahtavampi voima, mutta kuka tai mikä se oikein on?

Englantilainen koulukunta tarjoaa teoriakäsitteen

Onneksi professorilla on itseään lahjakkaampia opiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita, jotka voivat opettaa professoriakin katsomaan asioita uudelta kantilta. Kun aloitin Tampereella kansainvälisen politiikan professorina, sain opettajakseni väitöskirjaohjattavani Tarja Sepän. Tarja teki väitöskirjaa ihmisoikeuksista ja suojeluvastuun periaatteesta. Tarjan työhön tutustumisen myötä jouduin opiskelemaan englantilaisen koulukunnan kansainvälisen yhteisön teoriaa.

Tuo London School of Economics (LSE) -ylipiston piirissä 1950-luvun puolivälin aikoihin alkunsa saanut kansainvälisten suhteiden tutkimuksen suuntaus hahmotti kansainväliset suhteet kansainvälisenä järjestelmänä, kansainvälisenä yhteisönä ja maailmanyhteisönä. Järjestelmä tarkoitti kansainvälistä politiikkaa, jossa valtiot ajavat omia kansallisia etujaan ja turvallisuuttaan ja kamppailevat vallasta.

Kansainvälinen yhteisö on puolestaan idea tai teoria, joka selittää miksi valtiot eivät sodi koko ajan keskenään ja tuhoa toisiaan heti tilaisuuden tullen. Pääsääntöisesti valtioiden suhde on rauhanomainen, ne noudattavat kanssakäymisessään sääntöjä ja normeja, joista tärkeimpiä sanotaan instituutioiksi (sosiologisessa merkityksessä)

Englantilaisen koulukunnan mukaan niitä noudattamalla kanssakäyminen toimii parhaiten ja väkivallankin käyttöä rajoittaen ja hilliten. Valtiot tekevät näin, vapaaehtoisesti, oman hyvinvointinsa ja etujensa vuoksi. Niiden yläpuolella ei ole hallitusvaltaa eikä tuomioistuinta, mutta siitä huolimatta järjestys säilyy. Voidaan siis sanoa, että tässä mielessä valtiot muodostavat (anarkisen) yhteisön (international society).

Maailmanyhteisöllä tarkoitetaan puolestaan ihmiskuntaa tai sen jotakin osaa. Valtiot eivät ole ensisijaisia toimijoita, ihmiset ovat. Ihmisoikeudet, köyhyys, tasa-arvo, ympäristö- ja ilmasto-ongelmat ja niin edelleen koskevat ihmisiä ja heidän elämäänsä.

Englantilaisen koulukunnan kansainvälinen yhteisö on teoriakäsite, ei toimija.

Kansainvälinen yhteisö on myös toimija

Englantilainen koulukunta erottelee primääriset instituutiot (esim. suvereniteetti, kansainvälinen oikeus, diplomatia) ja sekundääriset instituutiot (eli kansainväliset organisaatiot kuten YK). Väitöskirjassaan Tarja Seppä näytti puhuvan kansainvälisestä yhteisöstä sekä teoriakäsitteenä että toimijakäsitteenä. Hän sanoi YK:n ilmentävän kansainvälistä yhteisöä. Tämä erottelu oli molempien mielestä toimiva tapa yhdistää teorian ja konkreettisen toiminnan suojeluvastuun periaatteen ja suurvaltajohtajuuden (great power management) kautta.

Noina aikoina luin muista syistä presidentti Tarja Halosen pitämiä puheita. Niistä YK:n yleiskokouksessa vuonna 2003 pidetty puhe oli herättänyt paljon keskustelua. Siinä Halonen ei kritisoinut Irakia vastaan aloitettua sotaa, vaan sitä, että se oli aloitettu ilman YK:n turvallisuusneuvoston asianmukaista päätöstä, siis vastoin kansainvälistä oikeutta.

Puheessa oli siis useita elementtejä, jotka heijastivat englantilaisen koulukunnan terminologiaa: YK, sota, kansainvälinen oikeus, diplomatia. Päätin ryhtyä tutkimaan, mitä muuta tähän liittyvää presidenttien puheaineistoista löytyisi; mistä puhutaan, kun puhutaan kansainvälisestä yhteisöstä?

Hanke jäi eläköityessäni yhdeksäksi vuodeksi kesken. Kun Tarja Seppä väitteli kesällä 2019, hänen väitöskirjansa motivoi minua palaamaan haudattuun hankkeeseen. Aineistoni kertoi, että presidenttien puheissa kansainvälinen yhteisö oli esillä vain toimijakäsitteenä.

Kovin tarkkaa termin käyttö ei kuitenkaan ollut. Aineistoa oli luettava tarkkaan ja tulkittava sitä avoimin silmin.  Oli mentävä jopa sekundäärisiä instituutioita pidemmälle.

Havaitsin, että kansainvälisestä yhteisöstä toimijana oli puhuttu kahdessa eri merkityksessä, jotka eivät sulje varsinkaan puheaineistossa toisiaan pois. Ensimmäisessä puhetavassa kansainvälinen yhteisö on kaikkien toimijoiden kokonaisuus: valtiot, valtioidenväliset kansainväliset järjestöt (esim. YK), globaalit ja kansalliset kansalaisjärjestöt, jopa aktiivikansalaiset.

Tällä kokonaisuudella ei ole mahdollisuutta yhteisen tahdon ilmaisemiseen, mutta toivotaan, että ne pystyvät yhteistoimintaan ongelmien (esim. ihmisoikeudet, ilmaston saastuminen) ratkaisemiseksi. Nimenomaan yhteistyö rakentaa kansainvälisen yhteisön toimijana, ja tämä yhteistyö voidaan selittää kansainvälisen yhteisön teorian avulla.

Toisen puhetavan mukaan YK itsessään onkansainvälinen yhteisö. Kaikki valtiot ovat sen jäseniä, joten niiden yhteinen tahto tulee peruskirjan mukaisesti esiin järjestön suosituksissa, julistuksissa ja erityisesti turvallisuusneuvoston päätöksissä. Järjestöä kutsuttiin aikoinaan maailmanjärjestöksi (”me kansat”), koska sitä pidettiin alkuaan maailmanyhteisön välineenä valtioiden harjoittaman sodankäynnin estämiseksi. Sittemmin YK:a on alettu kutsua kansainväliseksi yhteisöksi (political community).

Molemmat puhetavat tähtäävät samaan: kansainvälisen yhteisön tulee toimia maailmanyhteisön ongelmien ratkaisemiseksi. Siinä valtioiden roolia pidetään tärkeimpänä, mutta valtiota ei silti katsota ainoaksi toimijaksi.

Kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön suhde on iso kysymys

Englantilainen koulukunta on pohtinut paljon kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön suhdetta. Alkuaan koulukunta pyrki keskittymään vain kansainvälisen yhteisön tutkimukseen, sittemmin maailmanyhteisö on saanut kasvavan roolin ja merkityksen.

On pohdittu esimerkiksi sitä, voitaisiinko puhua myös maailmanyhteisön instituutioista samaan tapaan kuin kansainvälisen yhteisön instituutioista. Sosiologisessa merkityksessä se saattaa olla joskus mahdollista, mutta ei ehkä helposti toteutettavissa.

Jos nimittäin ajatellaan, että instituutiolla tulisisi olla kokonaisuuden kannalta jokin funktio samaan tapaan kuin vaikka sydämellä on ihmisruumiissa, idea toimii kansainvälisessä yhteisössä. Instituution funktio on säilyttää järjestys hallitusvallan puuttumisesta huolimatta (siis anarkisessa) yhteisössä ja edistää yhteisön ”jäsenten” kanssakäymistä kokonaisuutta vahvistavalla tavalla. Tietenkin voisi kuvitella, että esimerkiksi ilmastonsaastumisen torjumisella olisi samantapainen funktio: ihmiskunnan ja ihmisten sekä yleensäkin elämän turvaaminen. Mielestäni tämä velvoite on kuitenkin parempi nähdä kansainvälisen yhteisön velvollisuutena ja tehtävänä suhteessa ihmiskuntaan.

Käytännöllinen toimijakäsite on paras vastaus kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön suhteeseen: suhde rakentuu toimijoiden ja käytännöllisen toiminnan varaan. Valtiot ja valtioidenväliset järjestöt harjoittavat yhteistyötä maailmanyhteisöä edustavien toimijoiden kanssa. Jälkimmäisten roolia voi pitää sekä tärkeänä että pitkälle ratkaisevana: ympäristön- ja ilmastonsuojelu sekä monet muutkin ongelmat vaativat ihmisten eli valtioiden omien kansalaisten aktiivista toimintaa. Eivät pelkät sopimuspaperit ratkaise asioita, ihmiset ratkaisevat.

Tarja Sepän väitöskirja päätyy samaan käytännön antamaan opetukseen. Seppä on väitöksessään rakentanut toimivan ja ehjän kokonaisuuden, jossa kansainvälisen yhteisön teoria kohtaa ihmisoikeusproblematiikan YK:n ja sen turvallisuusneuvoston sekä siihen liittyvän suurvaltajohtajuuden instituution kautta.

Mitä tästä opimme?

On selvää, että tutkijat käyttävät teoriakäsitettä ja poliittiset puheaineistot puolestaan toimijakäsitettä. Tietenkin olisi hienoa, että molemmat olisivat tarkkoja ja toisivat esille, mistä he oikeasti puhuvat. Toimijakäsitteen käyttäjiä voisi velvoittaa kertomaan kuka tekee mitä missäkin silloin kun kansainvälinen yhteisö tekee jotakin, esimerkiksi tuomitsee ydinkokeita.

Muutoin on kysymys retoriikasta, jolla omalle toiminnalle annetaan Jumalan, yleisen mielipiteen tai kansainvälisen yhteisön oikeutus. Kun valtio hyökkää, se ei tietenkään ole hankkimassa öljyä vaan pelastamassa maailmanrauhaa.  Kun terroristi ohjaa lentokoneen tuhoisaan iskuun, ohjaimissa istuukin itse jumala.

Käytäntö voi edistää käsite- ja teorianmuodostusta, mutta ei se sitä kokonaan korvaa. Teoria ja käytäntö kuuluvat englantilaisessa koulukunnaassa yhteen: valtiomiesten (ja oletettavasti muidenkin toimijoiden) toiminta perustuu heidän ajatuksiaan hallitsevaan teoriaan kansainvälisestä järjestelmästä, kansainvälisestä yhteisöstä ja maailmanyhteisöstä. Samaan tapaan kuin poliitikon toiminta perustuu poliitikon ajatuksia ohjaavaan politiikan teoriaan.

Kirjoittajatiedot:

Vilho Harle on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.