Ukrainassa käydään sotaa demokratian puolesta diktatuuria ja totalitarismia vastaan. Suomi kantaa osan tämän sodan taakasta monen muun maan edellä lippua ylväästi kantaen. On selvää, että tämän linjan on oltava ehdoton myös Suomen suhteessa Venäjään.
Valtaenemmistön mielestä tähän on moraalinen velvollisuus. Myös Suomen ja suomalaisten on puolustettava demokratiaa. Tässä sodassa ei voida olla puolueettomia.
Joidenkin mielestä taistelussa on käytettävä tarvittaessa ydinaseita, ja niitä on käytettävä sekä hyökkäyksen torjumiseen ennalta (pelotepolitiikka) että hyökkäyksen jälkeen myös taistelukentällä. Taistelu demokratian puolesta on moraalinen velvoite, josta ei voida tinkiä.
Vaikka moraalista velvoitetta demokratian puolustamiseksi ei ilmaistaisi ihan noin jyrkin sanoin, on selvää, että itse periaatteesta ei ole syytä tinkiä. Demokratiaa on puolustettava, vaikka se vaatisi raskaita uhreja. Poliittisena järjestelmänä demokratia on ylivoimaisesti parempi kuin mikään sen kanssa kilpaileva vaihtoehto.
On silti toinen asia, riittääkö demokratian puolustamisessa vain sen vihollisen tappaminen. Sen torjuminen taistelukentällä. Entä jos aseellisen taistelun lisäksi tarvitaan demokratian puolustamista myös siviilielämässä? Myös demokraattisiksi luokitelluissa valtioissa?
’Demokratia’ on käsitteenä ns. ideaalityyppi. Todellisessa elämässä se toteutuu aina jonkin verran puutteellisesti. Jo Antiikin Ateenassa kansankokoukseen saivat osallistua vain vapaat miehet. Naisilla ja orjilla ei ollut polikseen mitään asiaa.
Kun Antiikin ajan tapaista kansankokousta ei ole sittemmin pystytty suuremmallakaan torilla järjestämään, ”yhteiset asiat” oli hoidettava jollakin muulla tavalla. Yksinvalta oli pitkään ainoa mahdollisuus. Siitä siirryttiin vähitellen ”parlamentaariseen” demokratiaan. Siis käytännössä edustukselliseen demokratiaan.
Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat (tästä on ollut käytössä erilaisia sovelluksia) edustajansa ylintä lainsäädäntövaltaa käyttävään parlamenttiin tai eduskuntaan. Tämän mallin mukaisesti Suomessa valta kuuluu kansalle, joka valitsee perustuslain mukaisessa järjestyksessä edustajansa eduskuntaan.
Edustuksellisen demokratian kriisistä on puhuttu vuosikymmeniä. Ihanne ei ole toteutunut eikä toteudu aivan säröttömästi. Kansalaisen ja sen valitseman ”eduskunnan” väliin on tullut erilaisia vallankäyttäjiä: korporaatioita, lobbareita ja konsultteja, ja erityisesti media. Korporaatioista yksi pahin on ”puolue”.
Esimerkiksi suomalaisessa konsensusparlamentarismissa (Jaakko Nousiaisen termi) kansalaisten tahto ei toteudu, päinvastoin kansalaisten on noudatettava ylemmältä taholta tulevaa tahtoa. Puolueet ja nimenomaan niiden johto määrää kaikesta. Tuloksena on toimeenpanovaltaa käyttävä hallitus, jonka tahdon mukaisesti edustajien on äänestettävä puoluekurin mukaisesti liki kaikissa asioissa. Hallituksen ei tarvitse nauttia eduskunnan luottamusta, mutta eduskunnan enemmistön tulee nauttia hallituksen luottamusta.
Käytännössä valta on muutamalla ihmisellä, jotka mahtuvat virka-auton takapenkille. Kansa ei siinä autossa kulje. Koska kansalle on sama kuka valtaa käyttää, se alistuu nurkumatta vaalikarjan rooliinsa. Kunhan näytelmä on ”hyvä”, sitä katsotaan riemuiten peukalo ylöspäin tai alaspäin sen mukaan kuin mediaohjaus käskee.
Suomen Keskustan (r.p.) tila on yksi esimerkki tästä edustuksellisen demokratian rappiosta. Melkoinen määrä jäsenistöstä ja varsinkin äänestäjistä on lähtenyt kävelemään erämaahan etsimään uutta jumalaa.
Näyttää siltä, että edes tiukka oppositioon jääminen ei tarjoa puolueelle pelastusta. Tuoreen kyselyn mukaan kannatus on laskenut eduskuntavaaleistakin jo 1.1 prosenttiyksikköä (siis noin 10 % vielä katastrofivaaleissa äänestänyttä on luopunut leikistä). Kannatuslaskun syy on siis edelleen havaitsematta. On sama harjoittaako puolue höttöpolitiikkaansa hallituksessa vai oppositiossa. Jos sillä ei ole mitään tarjottavaa, se on tarpeeton.
Missä perusongelma siis on?
Se on siinä, että edustuksellinen demokratia ei toimi Suomen Keskustassa (r.p.). Valtaa ei käytä jäsenistö, vaan puoluejohto. Jäsenistön tai ainakin eduskuntaryhmän ja ”piiripäälliköiden” on nautittava puoluejohdon luottamusta ja mentävä vaikka tuleen sen mukana. Malli on yhtä demokraattinen kuin eräs koulukunta muinaisessa Kiinassa. Jäsenistön oli tehtävä sama kuin sen johtajan sekä sodassa että rauhan aikana. Jos johtaja kuoli tai sai surmansa taistelussa, jäsenistön oli tehtävä itsemurha.
Kun seuraavat presidentinvaalit ovat varsin pian, myös Suomen Keskusta (r.p.) asettanee siihen ehdokkaansa. Kannattaa katsoa, miten demokraattisesti se tapahtuu. Löytyykö ehdokasehdokkaita, joista yksi valittaisiin demokraattisessa järjestyksessä?
Jo pitkään on ollut sellainen kuva, että pankinjohtaja Olli Rehn olisi tarjolla ehdokkaaksi. Ja että puoluejohtokin sitä haluaisi.
Rehn kuitenkin toimii kuten Kekkonen surkeassa poikkeuslakimenettelyssä vuonna 1972. Ei vaaleja eikä vapaata vaalitaistelua, vaan valinta poikkeuslain turvin eduskunnassa. Rehnille ei kelpaa jäsenäänestys, puolueen on yksituumaisesti ja nurkumatta käytävä hänet ehdokkaaksi pyytämässä. Sen jälkeen Rehn kertoo oman kantansa.
Joku sanoisi, että demokratiassa ehdokkaaksi pyrkivän olisi erinomaisen hyvä mitata kannatuksensa vapaassa jäsenäänestyksessä. Jos kannatusta siinä on riittävästi, vaaleissa koko puolue on kampanjassa mukana. Heitä on asiassa kuultu ja heihin sekä heidän arvostelukykyynsä on luotettu.
Mutta puoluejohto ei jäsenistöönsä luota. Mielipuolinen yritys vaikeuttaa ehdokasehdokkaiden asettamista osoittaa, että vallankäyttö puolueen sisällä on yhtä autoritaarista ja keskusjohtoista kuin Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa ja sen perillisessä, putinilaisessa totalitarismissa.
Puoluejohto ei luota jäsenistöönsä. Puoluejohto on valistunut etujoukko, joka vaatii alistumista ja asettaa jäsenistön orjan asemaan.
Kaiken lisäksi puoluejohto on sokea. Se näkee vain yhden vaaleihin kelpaavan ehdokkaan, pankinjohtaja Olli Rehnin. Joka saattaa savolaisittain sanottuna ”suattaa voettoo vualit tae olla voettamattakii”. Pääsy kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukkoon voi olla joka tapauksessa varsin tuskallista.
Olisiko muita ehdokasehdokkaita tarjolla? Vuorenvarmasti olisi, koska ei ehdokkaan tarvitse olla edes puolueen jäsen. Kunhan kolme piiriä tai 20 paikallisjärjestöä ehdokkaaksi asettaa.
Näkyvin tarjolla olevista olisi professori, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Hän on ilmoittanut harkitsevansa, jos joku puolue ehdokkaaksi pyytää. Kannatusta olisi sekä Suomen Keskustan (r.p.) että muidenkin puolueiden piirissä oikeistodemareista kokoomukseen, jopa Vasemmistoliitosta kannatusta voisi löytyä, vihreistä puhumattakaan.
Ehkä aiemmin mainittujen keskustalaisten nimien lisäksi voisi löytyä myös joku muu varteenotettava hahmo. Esimerkiksi Mikko Alatalo. Kansainvälinen politiikka pääaineena maisterin tutkinnon suorittanut henkilö, joka oli kansainvälisten asioiden asiantuntijana YLE:n uutisissa, ja sittemmin peräti 16 vuotta kansanedustajana. Tunnetaan hyvin myös Etelä-Suomen väestökeskittymissä Tampereella, Turussa, Helsingissä ja jopa Uudellamaalla. Ja siitä huolimatta Lapista lähtenyt maalaispoika. Sopivan ikäinenkin, suunnilleen saman kuin Reagan ensimmäisen presidenttikautensa alussa.
Reipas jäsenäänestys saisi puolueväen liikkeelle ja tehokuntoon itse vaaleja varten. Jäsenistön kannattaisi kuvaannollisesti sanoen kokoontua jollekin suomalaiselle ”Maidanin aukiolle” ja ottaa tässä asiassa valta käsiinsä paikalleen jähmettyneeltä puoluejohdolta.
