Kansallinen sivistysprojekti ja sitä koskeva henkilökohtainen kokemus tienä tietoperustaisen kilpailuvaltion kritiikkiin

Vilho Harle. Politiikan tutkimuksen professori (eläkkeellä)

Kommenttipuheenvuoro Pohjanranta-keskusteluissa 18.–19.2. Esitetyn kommenttipuheenvuoron laajennettu laitos (edelleen työn alla oleva luonnos, jota kuitenkin saa käyttää vapaasti)

Tämä essee oli tarkoitus esittää Pohjanranta-keskusteluissa 18.–19.2. Teknisistä syistä se ei onnistunut tarkoitetulla tavalla. Tarkoitukseni on kritisoida valtion kilpailukykyä edistävän tietoperäisen yhteiskunnan ajatusta, jossa tietotason kohottaminen ymmärretään kapea-alaiseksi taloutta ja tuotantoa sekä valtion kilpailukykyä palvelevaksi teknisen tiedon ja osaamisen kehittämiseksi. Katson, että sivistys ja sen kehittäminen puolestaan edistää ihmisyyttä ja sen kehitystarvetta, kasvattaa ihmisen kykyä sosiaaliseen elämään. Samalla se rakentaa kansakunnan kykyä elää kansakuntana muiden kansakuntien joukossa, vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä muiden kansakuntien kanssa. Tässä mielessä sivistys tavoittelee ja kehittää sosiaaliseen kanssakäymiseen kaikilla tasoilla kykenevää kunnon (maailman)kansalaista. Sen sijaan tietoyhteiskunnan ja kilpailuvaltion tavoitteena on muuttaa ihminen koneeksi ja lopulta korvata koko ihminen keinoälyllä. Kilpailuvaltion maailma on kovan taloudellisen kilpailun ja aineellisten arvojen maailma, jossa sivistys on toissijainen, enintään vapaa-ajan viettoon tarjolla oleva pakomahdollisuus kovasta todellisuudesta.

Lähden liikkeelle Juho Kusti Paasikiven sivistysajatuksista, hänen hahmottamastaan kansallisesta sivistysprojektista maailmanyhteisöön eli ihmiskuntaan liittyvänä ulkopoliittisena velvoitteena ja toimintamahdollisuutena. Sen jälkeen kerron omasta henkilökohtaisesta kasvusta, jossa sain kulkea varsin vaatimattomista oloista akateemiseen maailmaan korkeimmille askelmille. Se oli mahdollista, koska ylioppilaslinjan rinnalla käytettävissä oli vaihtoehtoinen kansallista sivistysprojektia palveleva tie akateemisiin opintoihin. Näiden lähtökohtien perusteella otan kantaa tietoyhteiskunnan ja sen varaan rakentuvan kilpailuvaltion ajatukseen. Loppusanoissa palaan lyhyesti kansallisen sivistysprojektin ulkopoliittiseen merkitykseen ja sen edistämiseen myös tämän päivän kovassa maailmassa.

Paasikiven kansallinen sivistysprojekti

Paasikivi puhui sivistyksestä useita kertoja vuosina 1947–1955. Asia oli siis hänen mielestään tärkeä osa Suomen ulkopolitiikkaa, sen maailmanyhteisön ulottuvuuteen eli ihmiskuntaan liittyvää toimintaa.

Paasikivi vaati, että kansan sivistyksellisiä ja taloudellisia oloja piti kehittää ja kohottaa. Suomen tuli antaa oma kansallinen ja kulttuurinen panoksensa    ”ihmiskunnan sivistyksen yhteiseen aarreaittaan”. (23.7.1948 s.109) Korkea henkinen sivistys ”kaikissa muodoissaan” määrää Suomen kansan ”sijan sivistyskansojen joukossa”. (29.11. s.112)

Paasikivi näkee 1800-luvun loppupuolen arvomaailman ihanteena, toisenlaisena aikana ”kuin tämä nykyinen”:

Se oli aikaa, jolloin optimistinen usko edistykseen oli johtavana vakaumuksena. Uskottiin … että myös  i t s e   i h m i n e n  rinnan tämän kanssa kehittyisi siveellisessä, moraalisessa katsannossa.

Paasikivi piti ihmiskuntaa kohottavia henkisiä saavutuksia kestävinä, valtapoliittisia ja sotilaallisia saavutuksia arvokkaampina:

Ne pysyvät silloinkin, kun paljon muuta on sortunut. Mitä on jäljellä Habsburgien mahtavasta keisarikunnasta ja maailmanvallasta? – Nykyinen pienvaltio Itävalta, jonka kohtalosta ja asioista suuret määräilevät. Mutta Haydn, Mozart ja Beethoven, Itävallan säveltaiteen suurmestarit, seisovat horjumattomina ja ylhäisinä ja puhuvat ihmiskunnalle ihanaa sävelkieltään. Ja tulevat puhumaan tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin. Nämä ovat ihmiskunnan korkeita ja pysyviä arvoja. (8.12.1955 s. 201)

Näin ollen Suomen, kuten pienten kansojen yleensä, tehtävät ovat ”sisäisen elämän, henkisen ja aineellisen kulttuurin alalla – ei valtapolitiikan ja sotilaallisen taistelun areenalla”. Juuri ”kulttuurin saavutuksilla pienetkin kansat voivat kantaa kortensa kansojen yhteiseen kekoon”. Sivistyksellinen, kulttuurinen edistys, on Paasikiven mielestä ”ihmiskunnan jalointa työtä”, ja siinä on ”meidänkin kansallamme riittävästi tehtävää ja päämääriä”.  Tehtävän toteuttamiseksi suomalaisten tulee kehittää olojaan ja tehdä työtä päästäkseen ”yhä korkeampaan siveelliseen, henkiseen ja aineelliseen kukoistukseen” – ”oman henkemme, oman elämänkatsomuksen ja omien valtiollisten periaatteiden mukaisesti”. Paasikivi muistutti siitä, että ”sata vuotta sitten kansamme eli verrattomasti ahtaammissa ja köyhemmissä oloissa. Silloin esiintyi meillä samaan aikaan suuria miehiä: Runeberg, Lönnrot, Snellman, Kivi, Topelius”. (6.12.1947 s. 93) Kaiken kaikkiaan, pieni valtio ei voinut pullistella lihaksiaan kansainvälisen järjestelmän kovassa valtapelissä, Paasikiven mielestä ”pienten kansojen tärkein tehtäväkenttä on kulttuurin laajalla työalalla”. (6.12.48 s.115; 6.12.1947 s. 93; 1.3.1950 s.132). Paasikivi lisäsi vielä:

Viime vuosisadalla tapahtuneen kansallisen herätyksen johdosta sivistyksen pohja maassamme laajeni ja syventyi. Suuren runouden, kirjallisuuden, tieteen ja taiteen kautta Suomen kansa saavutti henkisen itsenäisyyden jo ennen kuin valtiollinen riippumattomuus … meille avautui. Kansamme silloinen sivistysperintö oli kallisarvoinen ja olikin meidän itsenäisyytemme tehokkain valtakirja. Valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen oli maallemme äärettömän tärkeä tapaus, mutta se ei tietänyt katkeamista kansamme henkisen kulttuurin alalla. (29.11.1948 s.111; ks. myös 2911.1948 s.111 ja 1.3.1956 s. 214)

Paasikiven sivistysprojekti perustui kansainväliseen yhteistyöhön, ei vain Suomen omaan osuuteen tai varsinkaan vastakkainasetteluun. Paasikiven mukaan myös kansainväliset yhteistyöjärjestöt voivat olla kanavana tai välineenä kansakunnan antaessa osuutensa ihmiskunnan sivistykselliseen kehitykseen. YK- järjestöistä Unesco ja sen jäsenyys olivat Paasikivelle tärkeä asia, samoin Pohjoismainen Neuvosto, jolla oli kulttuurinen painotus ja jonka tehtäväalueelta poliittinen ja erityisesti sotilaallinen aspekti oli suljettu kokonaan pois.

Henkilökohtainen kokemus tiellä metsurista akateemisen maailman parrasvaloihin

Kotini oli vaatimaton ja myös varaton. Isäni oli metsätyömies/sekatyömies; pokasahalla ei metsätöistä kovin suurta tuloa irronnut – noin 50 silloista (50-luvun) markkaa kuukaudessa, jos sitäkään. Työtä ei ollut aina, eikä myöskään työttömyysturvaa. Meillä päin ei roikuttu turvaverkoista, eikä nähty edes verkon silmää missään. Ulkomaanapu taisi pysähtyä rannikkoseudulle tai Helsinkiin, muruakaan siitä ei meillä suuhun pantu. Naapureilta saatettiin joskus saada teurastusjätteitä, joista osa meni aitoon karjalanpaistiin. Piirakoita osattiin tehdä kotona.

Metsää omistavat varakkaat ihmiset työllistivät isää aktiivisesti, ja kaupoista sai ostaa velaksi (mutta velat piti maksaa). Lapsilisä kului ruokaan, penniäkään ei liiennyt pankkitililleni. Jotain köyhänapua olisi ehkä saanut, mutta vanhat ihmiset eivät sellaista koskaan hakeneet, koska se oli häpeällistä. Köyhien perheiden lapsille annettiin koulussa lappu, jolla sai ostaa jonkun vaatteen kerran vuodessa. Se tarkoitti pussihousuja sarkakankaasta, joten koulussa nähtiin, kuka on köyhästä kodista. Tuosta ikävästä häpeän tunteesta ja halveksuvista katseista näen synkkiä unia edelleen.

Jonkinlaista luonnetta tuo aika kehitti, ei aina niinkään hyvässä mielessä. Silti sitä voi sanoa sivistyskokemukseksi tai sen tärkeäksi osaksi. Opiskeluaikana (jolloin se ei ollut ilmaista lystiä) saatoin pärjätä kattilallisella keitettyjä perunoita koko viikon, ja teepussikin kesti samaisen viikon säästäväisesti käytettynä.

Äitini ei osannut lukea eikä kirjoittaa, isäni osasi lukea mutta kirjeiden kirjoittamisessa jouduin avustamaan häntä jo varhain, viimeistään kansakoulun aloittamisen jälkeen.

Opin lukemaan noin 3-vuotiaana, tai ehkä hieman ennen. Muistan lukeneeni äidille Korean sodan uutisia (sota alkoi, kun täytin 3 vuotta). Muut tekstit olivat vielä vähemmän sivistäviä. Lukuharrastus suuntautui lännentarinoihin. Sotaelokuvat ja lännenfilmit olivat suosikkejani jo ennen kouluikää. Kirosanat opettelin Tuntemattomasta sotilaasta, ja elokuvankin katsoin tuoreeltaan.

Kirjastossa hieman myöhemmin törmäsin vakavampaan kaunokirjallisuuteen. Joskus 11–12-vuotiaana luin kaikki suomennetut Dostojevskin teokset. Rikos ja rangaistus jäi erityisesti mieleeni, sympatiani oli vahvasti murhaajan puolella. Tuossa vaiheessa myös luin myös Shakespearen näytelmät. Hamlet oli suosikkini, siinä kuoli kiitettävän paljon ihmisiä. Romeo ja Julia jäi mieleeni, koska raatoja siinäkin tuli.

Sitten tuli eteen tietokirjojakin, Kansojen historia kaikkine osineen ja samantapainen Maailman kirjallisuuden historia. Kaikki kirjastosta saatavilla oleva tavara oli luettu ennen kuin täytin 15. Kirjastonhoitaja oli minulle tärkeä opastaja, joten hänen opastuksellaan sivistystäkin sain, lähinnä keskustelemalla hänen kanssaan.

Kotona sivistyksellinen opetus ja ohjaus tarjosi ja kehitti sääntöjä ja normeja, kestävää ihmisyyttä, opin mikä oli sallittua ja mikä ei. Ohjaus oli sekä tiukkaa että oikeaa: hyvän ja pahan erottelu tuli täysin selväksi.

Muita toimintoja omaksuin isommilta pojilta. Tupakkaa opin polttamaan 3.5-vuotiaana, tosin lopetin sen sitten ekaluokalla 7-vuotiaana, kun koulukaverit osoittautuivat tupakoinnin jalossa taidossa lapselliseksi. En viihtynyt siinä joukossa. Ensimmäisen kerran olin humalassa 8-vuotiaana, siis toisella luokalla. Muurahaispesässä valmistettu kalja meni päähän hyvin. Kotona ei alkoholia juotu kuin kerran vuodessa, äiti tarjosi minulle ensimmäisen viinilasin, kun olin 15. Muurahaisviinan aiheuttama selkäsauna piti minut raittiina siihen asti ja vielä senkin jälkeen Tampereelle asti.

Jälkikäteen katsoen en ollut koskaan lapsi, vaan elin melkein alusta alkaen aikuisen elämää, sekä hyvässä että pahassa. Asiaan kuuluu, että opetin vanhemmilleni politiikkaa ja äänestyskäyttäytymistä jo 10-vuotiaana, vanhempieni käsitykset asiasta olivat hieman ylimalkaisia. Uskonnollista kokemusta kertyi 7-15 vuotiaana, kun toimin maallikkolukijana (ortodoksisissa) jumalanpalveluksissa, lukutaitoni vuoksi: karjalaismummojen tekemä papin uraa koskeva ehdotus sai minut kapinoimaan.

Kansakoulu alkoi surkeasti, tyttömäiset käsityöt eivät minua motivoineet. Oli hauskempaa karata koulun ikkunasta kesken tunnin. Koska osasin lukea, tavaaminen raivostutti. Laskeminenkin sujui mainiosti. Keskiarvo ekaluokalla oli uljaat 5.56. Poissaolomäärä viittasi kansanedustajan uralle. Luokilla 2–4 tapahtui pientä parannusta, jota itse en edes huomannut.

Kylässämme aloitti uutena opinahjona keskikoulu, johon voi hakea 4. kansakoululuokan jälkeen. Minä en edes pyrkinyt, kodissa ei ollut siihen varoja eikä minulla itselläni ollut asiasta mitään ymmärrystä tai motivaatiota. 5. luokalla elämäni muuttui ratkaisevasti. Opettajaksi tuli pelätty kovan kurin ruumiillistuma, Kekkosen kaksoisolento. Kun paremmat oppilaat olivat menneet keskikouluun, minulle tuli tilaa ja opettaja ilmeisesti ymmärsi tapaukseni. Todistuksen keskiarvo nousi varsin paljon, vaikka siihen aikaan ei kymppejä eikä ysejäkään noin vain annettu.

Olisi pitänyt mennä keskikouluun. En vain halunnut mennä niiden kiusattavaksi, jotka olivat menneet keskikouluun jo vuotta aikaisemmin. Jäin päättäväisesti käymään kansakoulun loppuun. Tunneilla olin varsin vähän, opettajan kanssa sitä enemmän, olimme tavallaan ystäviä. Sain tehdä tuntien sijasta omia asioitani, siis olla kirjastossa. Kansakoulun kävin loppuun.

15-vuotiaana oli käytävä rippikoulu ja yritettävä opintielle. Kauppakouluun pääsy tyssäsi pakolliseen harjoitteluun jo kättelyssä. Satuin huomaamaan kansanopiston tarjoaman mahdollisuuden. Aloitin Pohjois-Karjalan opistossa syksyllä 1963. Toinen talvi meni kansankorkeakoulussa. Siinä sai valita yliopistomaiseen tapaan pääaineen ja sivuaineet. Pääaineeni oli valtio-oppi, ja sivuaineina sosiologia ja kansantalous. Pääaineessa oli kirjoitettava seminaariesitelmä ja myös pieni tutkielma (tein sen Formosan vuoden 1957 kriisistä!). Tein tutkielman myös kansantaloudessa, saksalaisen Wilhelm Röpken silloin suosituista ajatuksista. Valtio-opin opettaja oli opintieni toinen tärkeä edistäjä.

Kansanopistoaikana (1963–65) oli ohjelmassa muutakin kasvatusta. Ihmisyyttä ja elämän perusarvoja edustanut ja niistä puhunut minulle tärkeä opettaja oli Kerttu Kupiainen (prof. Unto Kupiaisen leski). Häntä sanoisin parhaaksi sivistyskasvattajaksi, jonka olen koskaan kohdannut.

1965 keväällä oli sitten aika pyrkiä Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun (vuodesta 1967 Tampereen yliopisto) Tampereella. Pääsin 18-vuotiaana yhteiskunnalliseen opetusjaostoon, jonka yhteiskunnallinen tutkinto tarjosi väylän tiekuntaopintoihin. Sosionomin tutkinnon jälkeen ilmoittauduin opiskelijaksi yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan keväällä 1967. Siis käytännössä samassa ikäluokassa kuin aikoinaan keskikouluun menneet koulukaverini. Keskikoulua käymättömänä ja ei-ylioppilaana olin nyt heitä reilusti edellä. Siihen oli kulunut vain neljä vuotta siitä, kun surkea metsurin urani oli päättynyt. Väitös oli sitten vuoden 1974 keväällä, siis 9 vuotta siitä, kun aloitin Tampereella opiskeluni opetusjaostossa. Professorit Pertti Pesonen ja Olavi Borg olivat tärkeimmät pääaineopintojeni edistäjät ja tiennäyttäjät.

Miten tämä oli mahdollista? Osan selittää se, että olin jo ennen opintielle lähtemistä saanut varsin laajat perustiedot. Lisäksi lukunopeuteni oli poikkeuksellinen ja muistini hämmästyttävän tarkka. Henkilökohtaisesti tärkein ominaisuus oli vahva päämäärätietoisuus: tavoitteena oli pääsy yliopistoon ja opiskelu mahdollisimman pitkälle. Väittäisin, että moni minua lahjakkaampi tuttu ei kyennyt edes yrittämään, ja jos joku yritti, sitkeydessä olin ylivoimainen maratoonari. Monille riitti jo sata metriä. Akateemisella uralla aivojen tehoilla ei ollut merkitystä, sen sijaan istumalihaksilla oli. Piti istua koko ajan lukemassa ja kirjoittamassa. Monella ylioppilastaustaisella opiskelijalla oli minua paljon paremmat eväät ns. lahjakkuudessa. En olisi pärjännyt monelle omalle opiskelijallekaan siinä lajissa. Kaiken kaikkiaan, menestykseni perustui elinvoimaiseen kansalliseen sivistysprojektiin, joka oli ehkä vahvimmillaan juuri 1960-luvulla. Koulutukseen panostettiin, ja sosiaalinen nousu oli avoin mahdollisuus kaikille halukkaille. Siinä ei päntätty päähän vain tietoa, vaan opiskeltiin koko elämää ja hankittiin sivistystä, jota osattiin vielä arvostaa.

Tapaukseni on esimerkki siitä, että vielä tuona aikana ymmärrettiin kansallisen sivistystehtävän merkitys. Ymmärrettiin ennen muuta se, että oli oltava mahdollisuus kulkea muutakin tietä kuin tavanomaista polkua jopa akateemisen uran huipulle. Ja tietenkin nähtiin se, että ylioppilasnuorison ulkopuolella oli valtavasti hukkaan meneviä voimavaroja, joille avattiin tie yhteiskuntaan.

Sen vuoksi kehitykseni tärkein elementti oli itse opinahjo ja sen olemassaolon tarkoitus. Yhteiskunnallinen korkeakoulu (YKK) perustettiin Helsingissä vuonna 1922, sen opetustoiminta alkoi 1925. Ideana oli tarjota sekä ammattiopetusta (esim. sanomalehtimiestutkinto) että yleistä yliopisto-opetusta halukkaille ja kyvykkäille ihmisille riippumatta heidän aikaisemmista opinnoistaan, oliko ylioppilas tai ei. Ensimmäinen maisterintutkinto valmistui 1932. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta perustettiin jatkosodan jälkeen. Näin avautui mahdollisuus myös tohtorin tutkintoon. Vuonna 1974 olin 16. ei-ylioppilaana väitellyt tohtori. Ainakin neljä ei-ylioppilastaustaista professoria kuului opettajakuntaan. Muutenkaan en ollut tai ole ainutlaatuinen tapaus, esimerkiksi Esko Riepula teki näyttävän uran Lapin yliopiston rehtorina.

On myös lisättävä, että opetusjaostojen ammattitutkinnot tuottivat yhteiskuntaan tarpeellisia osaajia (toimittaja, nuorisotyöntekijöitä, verovirkamiehiä ja ennen muuta kunnanjohtajia). Opetusjaostot tulivat tarpeettomiksi, kun väylät yliopisto-opintoihin avattiin ”kaikille” 1970-luvun puolivälissä.

Oma kokemukseni osoittaa, että opillinen sivistys voi toteutua monilla erilaisilla tavoilla. Ja on tapa mikä tahansa, se toteutuu parhaiten silloin, kun ihmisen omat valmiudet saavat toimia vapaasti. Paras tulos saadaan, jos vapaa valinta saa sen jälkeen ohjata mihin opintopolku kulkee: ihminen pyrkii yleensä siihen, missä parhaiten menestyy ja minkä parhaiten osaa.

Ratkaisevaa ei ole, että jokainen opiskelee kaikkea mahdollista, ja oppii siten vähän kaikesta – sekä tarpeellisesta että täysin tarpeettomasta. Kun aloitin tiedekuntaopinnot 1967, otin ohjelmaani 6 viikkotuntia luentoja. Kokeneemmat opiskelijat pitivät minua hulluna, maksimi oli heidän mielestään 4 viikkotuntia: ”Tänne on tultu opiskelemaan elämää, ei istumaan luennoilla!” Ranskalainen filosofi Jacques Derrida esitteli aikoinaan kotikirjastoaan hänestä dokumenttiohjelmaa kuvanneelle toimittajalle. Kirjoja oli lattiasta kattoon joka seinällä aina talon harjaan asti. Toimittaja totesi, että ”tehän olette lukenut todella paljon”. Tähän Derrida totesi: ”olen lukenut vain neljä kirjaa, mutta olen lukenut ne HYVIN.”

Itse menettelin toisin, koska halusin tietoisesti perehtyä ”kaikkeen”, kuten olin jo ennen opintouraakin tehnyt. Minulla on arvosana ainakin 20 yliopistollisesta oppiaineesta. Kolmessa niistä olen tehnyt gradun tai sivuainetutkielman. 2–3 oppinaineessa olen lisäksi suorittanut kaiken mutta jättänyt opinnäytteen tekemättä (niistä rakkain oli Maailmankirjallisuus/estetiikka; jossa dekkareita koskeva graduni jäi lopulta kesken).

Toinen henkilökohtainen kokemukseni sivistyksestä on perehtyminen eräisiin keskeisiin vanhan ajan sivilisaatioihin tai uskontoihin (Kiina, Intia, Persia/Iran; Israel/Juudea; Varhaiskristillisyys; Antiikin Kreikka ja Rooma). Olen käyttänyt siihen 20–30 vuotta elämästäni (ei tosin päätoimisesti vaan opettamisen ja hallinnon ohella). Siinä yhteydessä on ollut pakko kohdata monia sivistykseenkin liittyviä asioita. Itse asiassa sivilisaatiot ovat syntyneet ja kehittyneet sivistyskäsitystensä mukaisesti samalla kun myös kulttuurinen (alkuperäisessä viljelyn ja siis taloudellisen kehityksen merkityksessä) kehitys on tuohon kehitykseen antanut oman leimansa.

Jatkamatta tätä sen pidemmälle, voin todeta, että Paasikiven hahmottama kansallinen sivistysprojekti on näkyvillä sekä omassa henkilökohtaisessa kokemuksessani että tässä laajemmassa ihmiskunnan sivistyksellisessä kehityksessä. Tähän jälkimmäiseen liittyy yksi tärkeä lisäpiirre: kansakunnan toiminta kansakuntana muiden joukossa tarkoittaa nimenomaan sivistyksellistä (ja kulttuurista) vuorovaikutusta ja kanssakäymistä erilaisten sivilisaatioiden kesken. Siinä vuorovaikutuksessa sekä saadaan muilta että annetaan muille. Kaikki ihmisen ja ihmisyyden kehitys perustuu tähän: ei kukaan kehity ja kasva eikä edes säily elossa yksin. Se vaatii sekä aineellisten ja taloudellisten kokemusten vaihtoa, että myös sivistyksellisten, siis henkisten ja hengellisten aineisten vuorovaikutusta. Kun aletaan kuvitella, että ”me” olemme saavuttaneet sivistyksellisen kehityksen korkeimman mahdollisen vaiheen, olemme jo liukumassa kovaa vauhtia sivistyksellistä rinnettä alaspäin kohti pelottavaa rotkoa.

Nykyisen tietoyhteiskunnan ja kilpailuvaltion vaara: elämme sivistyksellisen rappion aikaa

Oman henkilökohtaisen elämänkokemukseni ja myös asiaan liittyvän tutkimustoimintani kautta näen, että Paasikiven hahmottama kansallinen sivistysprojekti on ehkä jo aikaa sitten päättynyt ja kuihtunut. Se on tapahtunut hämäävästi tietoyhteiskunnasta tai tietoperustaisesta yhteiskunnasta ja valtiosta käytetyn kielen savuverhon takana, piilossa julkisuudesta. Tavallaan puhutaan tärkeästä asiasta, mutta siitä ei puhuta enää siinä valossa, jossa Paasikivi puhui.

Sivistys on kaventunut auttamatta tiedoksi ja taidoksi, pelkäksi osaamiseksi. Jopa ns. elinikäinen oppiminen on valjastettu samaan tarkoitukseen: kun tieto kehittyy ja käytännön osaamiselle tulee uusia vaatimuksia, on kyettävä päivittämään jatkuvasti sitä tietoa, jota työelämässä ja talouselämässä tarvitaan. Ihminen on muuttunut tai hänet on muutettu tietokoneeksi, jonka ohjelmat on päivitettävä viipymättä. Ilman sitä tehokas ja tuottava työikä supistuu entisestään ja niin tapahtuu kiihtyvällä nopeudella. Mitään sivistyksellistä ei tähän prosessiin mahdu, semmoinen synnyttäisi vain häiriöitä, kaaosta tai kohinaa, joka haittaisi tuotantoprosesseja. Asiaan kuuluu, että ihmisyhteisöt hajoavat tai atomisoituvat: työ ja työelämään liittyvä vuorovaikutus oli ennen keskeinen osa ihmisen elämää. Nyt ihminen tuijottaa vain tietokoneen ruutua tai kännykkäänsä. Jopa perheen jäsenet soittelevat toisilleen huoneesta toiseen, toisiaan tapaamatta (koska tapaaminen keskeyttää koneen ruudulla käynnissä olevan pelin). On palattu lapsuuden aikaan, jolloin leikittiin omatekoisilla puhelimilla – tulitikkurasioiden väliin asetettiin jokin naru ja kun rasiaan jotakin puhui, toinen ”kuuli” sen toisessa huoneessa, kun piti vastaanotinta korvallaan.

Kun vielä Paasikiven aikaan sivistyksen kohottaminen ja kehittäminen tavoitteli mahdollisuutta antaa oma sivistyspanos ihmiskunnan yhteiseen aarreaittaan, nyt kaikki palvelee kilpailuvaltiota. Valakunnan menestystä ja eloonjäämistä valtioidenvälisessä taloudellisessa kilpailussa. Voisi sanoa, että kysymyksessä ovat nimenomaan talouselämän ja yritystoiminnan edut, kilpailu ja siinä menestyminen on talouselämän perusehto.  Tämä voisi tarkoittaa talouselämän ylivaltaa suhteessa valtioon, mutta kysymys on myös siitä, että kilpailuvaltio on itse liikeyritys, joka kilpailee sekä kansainvälisestä pääomasta että tuotteidensa menestyksestä. Kilpailuvaltiolle sivistyksellinen kehitys on enemmän häiriötekijä kuin kilpailua edistävä elementti. Kilpailuvaltiolle on sama, miten sen kilpailukyky muodostuu. Millainen ihminen sen tekee, kunhan vain tekee. Kun teknoloisen kehityksen pelättiin aikoinaan korvaavan ihmistyövoiman, nyt on vaarana jo se, että kone/tekoäly korvaa itse ihmisen. Toisin sanoen, ei työvoiman tarve katoa, sille löytyy jatkuvasti uusia tehtäviä ja käyttöä. Mutta vain sellaiselle työvoimalle ja sellaiselle osaamiselle, joka palvelee kilpailuvaltiota.

Tämä tarkoittaa laajapohjaisen ja ihmisyyttä palvelevan sivistyksellisen perustan ja ihanteen alasajoa. Kilpailuvaltion voimavaroja ei kannata käyttää sellaiseen, joka ei tuota mitään tai jolla ei ole mitään kaupallista arvoa. Tämä tarkoittaa kaikkea sivistyksellisen toiminnan ja kehityksen heikentämistä: yhteiskuntaan ja kulttuuriin kohdistuvat pohdinnat ja itseymmärryksen kehittäminen ovat toissijainen alue. Sitä toki on olemassa ja saa olla olemassa, mutta vain muutamia ajastaan jälkeenjääneistä ”harrastajia” varten. Eskapistista pakoa todellisuudesta on tarjottava myös kilpailuvaltion väsyneille ihmisparoille, joiden loppuun palaminen ei ole kenenkään etujen mukaista – ainakaan jos se tapahtuu liian aikaisin. Kun ihmiset kiistelevät turhista kulttuurisista tai taiteellisista kysymyksistä, heistä ei ole suurempaa häiriötä kilpailuvaltion tehokkaiden rattaiden pyörimiselle.

Loppusanat

Lukijalta saattaa jäädä huomaamatta, että tarkasteluni koskettelee (myös) ulkopolitiikkaa.[1] Se tulee tosin selvästi esiin Paasikiven tapauksessa. Hänen ulkopolitiikassaan kansallinen sivistysprojekti liittyy ulkopolitiikan kolmanteen ulottuvuuteen, siis maailmanyhteisöön tai ihmiskuntaan. Jatkosodan jälkeisenä aikana, samoin kuin jo autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella, Suomen kansainvälinen toiminta sivistysprojektin muodossa edusti ulkopoliittista liikkumatilaa ja vapautta parhaimmillaan. Se tarkoitti kansakunnan sivistyksellistä kehitystyötä ja sen varaan rakentuvaa toimintaa kansakuntien joukossa. Se oli mahdollista myös pienelle valtiolle, toisin kuin tuon ajan suurpolitiikka, jonka keskeisillä näyttämöillä ”Suomen” ei ollut mahdollista pullistella lihaksiaan.

Myös henkilökohtainen kokemukseni liittyi tähän ilmiökenttään. Lukuharrastus johti maailmankirjallisuuden tuntemukseen ja siinä myös vanhan ajan eeposten ja uskonnollisten tekstien pariin. Myöhempi eri sivilisaatioita koskeva tutkimushanke avasi ovia ihmiskunnan kokonaisuuteen ja moninaisuuteen. Havaintoon siitä, että ihminen on sosiaalinen eläin, samoin myös jokainen ihmisryhmä (perheestä heimoon/klaaniin ja valtioon) on ”sosiaalinen eläin”. Yksikään ihminen eikä yksikään ryhmä (pieni eikä suurempikaan) pärjää yksin. Ihmisen elämä ei perustu toisten poissulkemiseen vaan elämiseen yhdessä. Se tarkoittaa myös kulttuurisen vuorovaikutuksen ja siis sivistyksellisen tiedon vaihtoa yli kaikkien rajojen. Kuten Paasikivi jo totesi, ihmiskunta haluaa sivuuttaa sodan, koska ihminen/ihmiskunta ”odottaa ylevämmän [sivistyksellisen] hengen vallalle pääsemistä myös kansojen välisissä suhteissa”. (1.1.1950, s. 124)

Tämän päivän maailmassa rakennetaan muureja ja pystytetään raja-aitoja. Se on seuraus siitä, että puuttuva valmius ja halu ristiriitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen on joskus heikkoakin heikompi. Itsekkäät lyhyen tähtäimen poliittiset edut ja valtataistelu vähentävät neuvotteluhalukkuutta; yhdessä eläminen varsinkin monikansallisissa valtioissa saattaa olla vaikeaa, ellei asiaa tietoisesti haluta hoitaa järkevästi. Kun ristitiiroja aletaan ratkaista väkivaltaisesti, ratkaisu johtaa väkivallan kasvavaan kierteeseen, pahimmillaan sotaan. Ellei sodan aikana muisteta, että joskus tulisi palata rauhaan, sota ja väkivalta saavat itsetarkoituksellisen ja itseään vahvistavan aseman. Olemme nähneet, että maailma on revennyt liitoksistaan ehkä peruuttamattomasti koko maailmansodan jälkeisen ajan, ja tämä repeämä on entisestään laajentunut Ukrainan sodan yhteydessä. Jopa sivistykselliset elementit saavat nyt kärsiä, sekä vanhemmat kulttuuriset saavutukset ja jopa pelkkä kieli saavat osakseen kasvavaa vihaa.

Suomellakaan ei ole enää halua toimia kansallisen sivistysprojektin mukaisesti kansakuntana kansakuntien joukossa, koko ihmiskunnan sivistyksellistä kehitystä edistäen. Maailmanyhteisön sivistyksellinen ulottuvuus on nyt syrjäytetty ja astuttu tukevasti kansainvälisen järjestelmän sotilaalliseen valtapeliin.  Nyt puheenvuoro on annettu aseille, ei sivistykselle. Aseellinen turvallisuus ja valta ovat nyt kaiken mitta, ja sen mitan avulla arvioidaan myös sivistykselliset ja kulttuuriset arvot.


[1] Sivistyksen ja ulkopolitiikan yhteenkuuluvuus ei ole vain ”moniulotteisen ulkopolitiikan” (ks. Harle 2022) avaama mahdollisuus. Esimerkiksi Arnold Toynbee kirjoitti 12-osaisen teoksen sivilisaatioista. Kylmän sodan aikana konservatismin isäksi julistettu Edmund Burke puolestaan kävi monikymmenvuotisen kampanjan Itä-Intian kauppakomppaniaa vastaan (1700-luvun jälkipuoliskolla) edustaessaan Intiaa Englannin parlamentissa. Hän kiinnitti paljon huomiota Intian kukoistavaan kulttuuriperintöön pitäen intialaisia merkittävänä sivistyskansana, jota englantilaista valtiovaltaa edustavan kauppakomppanian ei olisi tullut alistaa mielivaltaan. Viime vuosikymmenien tunnetuin puheenvuoro oli Samuel P. Huntingtonin teesi sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä – millä hän ei tarkoittanut niinkään sivilisaatioita vaan valtioita ja poliitikkoja, jotka eivät ota huomioon sivilisaatioiden eroavuuksia vaan päinvastoin mobilisoivat väkeä vihaan ja väkivaltaan toisia sivilisaatioita vastaan.

357 kommenttia On Kansallinen sivistysprojekti ja sitä koskeva henkilökohtainen kokemus tienä tietoperustaisen kilpailuvaltion kritiikkiin

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar