Moniulotteinen ulkopolitiikka

Moniulotteinen ulkopolitiikka

Kirjaesittely:

MONIULOTTEINEN ULKOPOLITIIKKA — Opas ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan

Vilho Harle; BoD 2022.

Kirja (nidottu), 24€ ISBN 9789528069232

 e-kirja 17.99 € (15.99 € kuukauden ajan).  ISBN9789528093770

Molemmat saatavissa tai tilattavissa kirjakaupoista.

BoD kirjakauppa: BoD Kirjakauppa

Kirjoittajalta: painettu kirja saavissa hintaan 24 €  mutta vain noutona Hämeenlinnasta (puh. 040-5748574). Suuremman erän kaupasta sovitaan asevelihinta.

Huom. tiedoksi:  Bod ottaa vastaan tilauksia suoraan median edustajilta. Tilaajan on mainittava mitä mediaa edustaa (mikä lehti; onko bloggari, tms.), mistä kirjasta haluaa arvostelukappaleen. Ja tietenkin toimitusosoite. Bod lähettää arvostelukappaleen maksutta. On epäselvää, koskeeko tämä vapaakappaleita esim. kurssikirja-arviointiin, voi tietenkin kysyä, mutta saa siihen tarkoitukseen varmuudella minulta. Vapaakappaleen tilaus osoitteeseen lehdisto@bod.fi. Kirja tulee sitten Saksasta, mutta yksittäinen kirja kulkee lähetyksestä vastaanottajalle parissa päivässä.

Kirjani  Moniulotteinen ulkopolitiikka — opas ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan on virallisesti ilmestynyt. Alaotsikkonsa mukaisesti se on opas (tutkimusopas) ulkopolitiikan tutkimukseen ja ulkopolitiikkaa koskevaan pohdiskeluun ja seuraamiseen. Myös muu kuin alan opiskelija tai tutkija voi lukea sitä, ainakin valikoiden ohittamalla akateemisen taustakeskustelun.

”Moniulotteinen” ulkopolitiikka tarkoittaa perinteisen ulkopolitiikan käsitteen laajennusta vastaamaan paremmin ulkopolitiikan kokonaisuutta. Perinteisen käsityksen mukaan ulkopolitiikka on valtioiden välistä toimintaa, jossa valtio pyrki edistämään omia etujaan suhteessa muihin. Usein valtapoliittisesti, joskus jopa voimapoliittisesti sotilaallisen voiman avulla, joskus toki myös yhteistyötä tehden. Perinteisen ulkopoliittisen käsityksen mukaan valtion ulkopolitiikan ytimessä on turvallisuus, ja nimenomaan sotilaallinen turvallisuus. Valtioon kohdistuvat uhat ovat siis sotilaallisia. Ulkopolitiikka on ns. virallista ulkopolitiikkaa, valtion lisäksi muilla toimijoilla ei ole tai  ei edes saa olla mitään merkittävää roolia ulkopolitiikassa.

Perinteisen ulkopolitiikan voi sanoa tapahtuvan kansainvälisessä, valtioiden muodostamassa järjestelmässä. Valtio ottaa toiminnassaan huomioon tämän ulkoisen (turvallisuuspoliittisen) ympäristön ja valtioiden keskinäiset voimasuhteet.

Kirjassa kuvaan otetaan kuitenkin mukaan kansainvälisen järjestelmän lisäksi myös kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö. Termit ovat peräisin kansainvälisen politiikan tutkimuksen ns. englantilaisesta koulukunnasta, jota yleensä luonnehditaan kansainvälisen yhteisön tutkimukseksi.

Tämä kansainvälinen yhteisö muodostuu valtioista, mutta on luonteeltaan teoreettinen käsite ja viittaa kansainvälisen kanssakäymisen sääntöihin, normeihin ja instituutioihin (esim. kansainvälinen oikeus ja diplomatia) siis kansainvälisen kanssakäymisen ”sääntöpohjaisuuteen”. Valtioilla on suhteissaan sekä eturistiriitoja että yhteistyötä. Ne eivät käy jatkuvaa sotaa keskenään, vaan harjoittavat pääsääntöisesti rauhanomaista yhteistyötä. Joskus kansainvälisen järjestelmän tyypillinen väkivaltaisuus korostuu, joskus taas yhteistyö on keskeisemmässä asemassa. Itse asiassa jopa sota on yksi keskeinen kansainvälisen yhteisön instituutioista. Sen vuoksi sodankin aikana saatetaan harjoittaa yhteistyötä (itse sota on yhteistyön yksi muoto), tehdä sopimuksia, vaihtaa vankeja, käydä alustavia neuvotteluja, jne. Suomen voimassaoleva (alkuaan Rinteen hallituksen) ohjelma korostaa vahvasti kansainvälisen yhteisön sopimusvaraisuutta.

Maailmanyhteisössä perusyksiköitä eivät ole valtiot, vaan ihmiset. Kysymys on siis ihmiskunnasta. Ihmiskunta ei kuitenkaan toimi kokonaisuutena, sillä ei ole yhteistä julkilausuttua poliittista tahtoa valtion tapaan. Joskus tämä toimintakenttä näkyy ideologisena taisteluna vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten välillä. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin korostunut ihmiskunnan tai sen osien kohtaama suurten ongelmien kenttä: köyhyys, epätasa-arvoisuus, kehitysongelmat, ympäristö- ja ilmasto-ongelmat. Niiden korjaaminen tai poistaminen vaatii kaikkien toimijoiden (valtioista kansalaisjärjestöihin ja jopa yksittäisiin ihmisiin) yhteistoimintaa.

Jos valtiosta puhutaan, sen toiminta kohdistuu kansainvälisessä järjestelmässä toisiin valtioihin. Kansainvälisessä yhteisössä puolestaan yhteisön sääntöihin, normeihin ja instituutioihin. Maailmanyhteisössä kohteena ovat puolestaan ihmisten kohtaamat suuret yhteiskunnalliset ja esimerkiksi ympäristöön liittyvät ongelmat. Kansainvälisen järjestelmän lähtökohtana on etujen ristiriita (erityisesti turvallisuuden suhteen), kansainvälisessä yhteisössä ja maailmanyhteisössä perussävel nojaa yhteistyöhön, toimintaan yhdessä. Kaikilla tasoilla politiikka ja poliittinen on kuitenkin esillä ja mahdollista. On turha kuvitella, että kansainvälistä oikeutta pyrittäisiin kehittämään tai edes noudattamaan ilman (ulko)poliittista etuharkintaa. Ei ilmastopolitiikkaakaan ainakaan yksikään suurvalta harjoita ottamatta huomioon kansallisia ulko- ja muita poliittisia etujaan. Sen vuoksi ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa on otettava huomioon kaikkien kolmen ulottuvuuden kokonaisuus.

Maailmanpolitiikan kehitys eteni toisen maailmansodan ja jälkeen, kylmästä sodasta huolimatta, kohti kansainvälisen yhteisön ja viime vuosikymmeninä maailmanyhteisön ulottuvuuksia. Yhteistyö edistyi kun taas sotilaallinen vastakkainasettelu heikkeni. Toimintamahdollisuuksia avautui myös muille kuin valtiollisille toimijoille, sotilaallinen turvallisuus oli menettämässä keskeisen asemansa maailmanpolitiikasta puhuttaessa. Helmikuussa 2022 tämä muuttui täydellisesti.

Nyt elämme maailmassa, jossa kansainvälinen järjestelmä on palannut pahimman mahdollisen kauhukuvan muodossa maailmanpolitiikan hallitsevaksi ulottuvuudeksi. Sotilaallisen voiman rooli ja sotilaallinen turvallisuus on syrjäyttänyt kaiken muun. Kun kansainvälinen yhteisö toimijakäsitteenä viittasi ennen periaatteessa kaikkiin valtioihin ja kaikkien toimijoiden yhteistyöhön (ja erityisesti YK:iin), nyt ’kansainvälinen yhteisö’ on pirstoutunut suuralueisiin. Käytännössä puhutaan vain LÄNTISESTÄ kansainvälisestä yhteisöstä, jos kansainvälisen yhteisön termiä joskus käytetään. Sääntöpohjaisuuteen ja myös maailmanyhteisöön liittyvä välttämätön kaikkien toimijoiden yhteistyö on muuttunut unelmaksi. Jokainen tietää että tuo unelma on menneisyyttä, johon ei ehkä koskaan palata.

Jos asiaa katsoo esimerkiksi Suomen ulkopolitiikan kannalta, on varmaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia ongelmia ei ole ratkaistu sellaisella tavalla, että voisimme sen kokonaan unohtaa ja siirtyä kokonaan muihin kysymyksiin. Ulkopolitiikkaa tarvitaan jatkossakin, mutta millaista ulkopolitiikkaa sitten tehdään ja millainen ulkopoliittinen kokonaisuus tulevina aikoina kehittyy, on enemmän kuin vaikea ja haasteellinen kysymys. Todennäköisin mahdollisuus on UPI:n tuoreen Afganistan-raportin ehkä tahattomasti hahmottama tulevaisuus: Suomi osallistuu KAIKKIIN kansainvälisen yhteisön (siis LÄNTISEN yhteisön) interventioihin pääsääntöisesti luokan kilteimpänä oppilaana. Se tarkoittaa ns. arvopohjaisen ulkopolitiikan antamista kokonaan muiden ohjaukseen, siitähän on jo Turkin talutusnuorassa saatu jonkin verran esimakua. Ehkä tässä on sen verran onnea, että ainakin ollaan mukana oikealla puolella hyvän ja pahan taistelussa (jatkosodassa taisi olla hieman toisin).

Sinänsä ajankohtaista ulkopolitiikkaa ei tutkimusoppaassa käsitellä. Kuitenkin siinä otetaan kantaa ulkopolitiikan kokonaisuuden ja kokonaisharkinnan puolesta, joka nykytilanteessa on melkoisen iso kysymys. Sen lisäksi että moni tutkii esim. ihmisoikeuskysymyksiä tai ilmastopolitiikkaa ikään kuin ne olisivat irrallaan ulkopolitiikasta ja maailmanpolitiikasta, siis epäpoliittisia omia sarkojaan. Sen verran Suomen ulkopolitiikan olemuksesta tulee esille se, että nyt ulkopolitiikka on painottunut kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudelle ja siinä vielä sotilaalliseen turvallisuuteen (joten ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka on muuttunut alisteiseksi ja turvallisuuspolitiikka on saanut yliotteen). Tämä tulee erityisen selväksi Halosen ja Niinistön puheaineistojen tarkastelussa. Halosella painottui maailmanyhteisö ja sitä tukeva kansainvälinen yhteisö (sääntöperäisyyden lisäksi KAIKKIEN valtioiden ja muiden toimijoiden yhteistyö); kansainvälinen järjestelmä oli mukana, mutta sekin oli kansainvälisen yhteisön ja maailmanyhteisön ”läpitunkema”, ei voimakkaan sotilaallisen turvallisuuden näyttämö. Niinistön puheaineiston (joka päättyi tarkastelussa elokuuhun 2021!), pääpaino oli puolestaan kansainvälisessä järjestelmässä ja sotilaallisessa turvallisuudessa, maailmanyhteisönkin problematiikka oli mukana mutta tavallaan omana asianaan: oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Tavoitteena oli sotilaallisen turvallisuuden vahvistaminen vakauspolitiikan kautta, mikä tarkoitti julkilausuttua yhteistyötä pohjoismaiden, EU:n ja Naton kanssa. Kysymyksessä on silti vain tutkimusopas, joten tämäkin on vain esimerkki siitä, miten moniulotteista lähestymistapaa voi käyttää ja mitä siitä voi saada irti. Huom! monet uudet avaukset kuten ’kansainvälisen’ käsite, ’(ulko)politiikan käsite’ ja muut kuin valtiolliset toimijat tulevat kyllä esille, mutta niitä avauksia kirjassa ei juurikaan jatketa. Muut saavat ottaa sen haasteen vastaan jos haluavat.

Kirjassa kehitetään moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehystä, joten kirja painottuu välttämättä oppikirjamaiseksi tutkimusoppaan tyyliseksi työksi. Lukija voi kuitenkin ohittaa asiaan liittyvää tieteellistä keskustelua ja kiinnittää huomionsa tutumpaan aineistoon. Kirjassa nimittäin sovelletaan viitekehystä sen soveltamisen esimerkeiksi tarkoitettuihin tapaustutkimuksiin. Sellaisia ovat itsenäisyyden alkuajan ns. noninterventiopäätös 1919 (päätös olla osallistumatta kansainväliseen interventioon Pietarissa), jatkosodan jälkeisten eräiden presidenttien puheet (joista Halonen ja Niinistö käsitellään varsin perusteellisesti), ja kysymys valtion korvaamisesta jollakin toisella ihmiskunnan poliittisen organisoitumisen muodolla (YK, suuralueet ja Nato). Tapaustutkimusten aineistoissa on sekä epätavanomaista (kaunokirjallisuus ja tieteellinen tutkimus) että tavanomaista (päätöksenteko- ja puheaineistot) materiaalia. Opas siis ohjaa huomiota vahvasti myös tavanomaisesti ymmärretyn ulkopolitiikan ja ’kansainvälisen’ ulkopuolelle.

Kirjan sisällysluettelo:

Moniulotteinen ulkopolitiikka -kirjan lisäksi on lähitulevaisuudessa ilmestymässä kaksi kirjaa. Lyhyempiä uusia ja vanhoja kirjoituksia voi lukea ja katsoa kotisivultani (www.vilhoharle.fi)

Tulevista kirjoista ennakkotietona:

Hyvä, paha, ystävä, vihollinen. Toinen uudistettu laitos. (I painos ilmestyi vuonna 1991). Uudessa laitoksessa täsmennetään hyvän ja pahan taistelun käsitettä (joka ei todellakaan tarkoita viholliskuvia: jos vastapuoli määritellään ’Viholliseksi’, se on havaittavissa oleva toimija. ’Viholliskuva’ ei tiettävästi ole koskaan käynyt ’hyvien’ kimppuun. ’Vihollinen’ ei myöskään ole vain ’Toinen’, tuo identiteettikäsitteen hahmo ei sekään yleensä kanssa kourissaan pommeja). Historiaa teoksessa edelleen on, mutta ensimmäistä painosta tiiviimmin. Yhdysvaltoja, Venäjää, Eurooppaa ja Suomea koskevissa luvuissa on mukana laajaakin historiaa, mutta myös jonkin verran nykypäivää. Ehkä sen verran kytkentää nykypäivään on vähäisen ajankohtaisaineiston lisäksi, että tuskinpa hyvän ja pahan taistelua on keksitty tässä ja nyt. Vanhin perintö liittynee zarathustralaisuuteen jossain 1500-luvulla eaa. (manikealaisuus on yksi sen versioista ajanlaskun alkuvuosisadoilta); myös demokratian ja diktatuurin taistelu on vanhaa perua, siitä ensimmäisenä taisi puhua Demonsthenes jo reilut pari tuhatta vuotta sitten.  Kunniakas perinne siis. Ja paljon tutkittu ilmiö: googlehaku tuotti 1.5 MILJOONAA tätä aihetta jotenkin sivuavaa TIETEELLISTÄ kirjaa ja artikkelia.

Kaaoksesta sosiaaliseen järjestykseen — sosiaalisen järjestyksen ideat sivilisaatioiden syntyvaiheissa. Tämä on vuonna 1998 (Greenwood Press) ilmestyneen kirjan suppea yleiselle lukijalle suunnattu laitos. Kysymyksessä on vanhan ajan maailma, ja siinä rauhanajattelun historia laajennetussa sosiaalisen järjestyksen merkityksessä. Jonkin verran ajankohtaisuutta teoksessa on sen vuoksi, että sosiaalisen järjestyksen ongelma ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut niin vakava kuin meidän aikanamme. Vanhan maailman aikaan koko ihmiskunnan tuhoutuminen ei ollut kuviteltavissa, nyt valitettavasti on. Kirja on vertailevaa tutkimusta (muinaiset Kiina, Intia, Iran, Israel/Juudea/varhaiskristillisyys; Antiikin Kreikka ja Rooma), joten rauhanajattelun historian lisäksi siinä voi olla aineksia sekä historiasta kiinnostuneille että katsomustietoa kaipaaville.

Henkilökohtaiset kirjaesittelyt ym:

Koska käynnissä olleet suuremmat hankkeet ovat osaltani valmistuneet, keskityn nyt pienempiin esseisiin ja kirjoituksiin. Päähuomioni on Suomen ulkopolitiikan tulevaisuudessa ja siihen liittyen maailmanjärjestyksen kehityksessä. Olen valmis pitämään sekä teoksiini että näihin asioihin liittyviä vierailuluentoja, esitelmiä jne. sekä akateemisella areenalla että kansalaisjärjestöjen tilaisuuksissa, myös pienten asiasta kiinnostuneiden ryhmien tilaisuuksissa. Suhtaudun kaikkiin mahdollisiin pyyntöihin positiivisesti ja mahdollisuuksieni mukaan, kutsujan omat näkemykset eivät vastaukseeni vaikuta. Koska asun talvikuukaudet Hämeenlinnassa, minun on helpointa osallistua tapahtumiin Etelä-Suomessa, mutta esimerkiksi Pohjanmaa ja myös pohjoisin Suomi ovat mahdollisia.

10 kommenttia On Moniulotteinen ulkopolitiikka

Kirjoita kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Site Footer

Sliding Sidebar